"SYDÄNTEN PRESIDENTTI" - SOKERIIN SÄILÖTTY VAALITAPPIO

Riikka Kämppi ja Jussi Lähde ovat laatineet Pekka Haaviston presidenttikampanjasta kirjan. Mielenkiintoisesti ja hauskasti, osin siirappitunteellisesti kirjoitettu tarina vaikuttaa paremmalta kuin kampanja, josta se kertoo. Kirjan nimi, joka tuskin tahattomasti assosioi prinsessa Dianaan, nostaa kylläkin pintaan nolouden tunteen. Itsestäänselvien sankarien lisäksi perinnetapaan nostetaan esiin myös konna. Jälkimmäinen rooli on varattu puoluesihteerille, kuinkas muuten. Yhdellä siemauksella nautittuna annoksen jälkimaku on camparimainen, bittersweet.

Suoran kansanvaalin toisella kierroksella osat vaihtuvat. Ykköskierroksen voittajasta tulee takaa-ajettu ja kakkosesta saalistaja. Tennistermiä käyttääkseni finaalissa haastaja saa pysyvän syöttövuoron, ja ennakkosuosikki joutuu puolustuskannalle. Silti puolustaja tälläkin kertaa voitti. Voisiko tämä johtua siitä, että syötöt olivat pehmeitä, vai oliko vastapuoli yksinkertaisesti liian vahva?

Toisin kuin kirjan tekijät, uskon Pekka Haaviston vaalikampanjalla olleen melko vähäinen vaikutus hänen vaalimenestykseensä, kampanjaan osallistuneiden vahvasta sitoutumisesta ja suurista tunteista huolimatta. Haaviston nosti toiselle kierrokselle kaksi kampanjasta riippumatonta tekijää. Toinen oli kilpailevien ehdokkaiden kannatuksen, tai oikeammin vastustuksen, jakautuminen hänen kannaltaan ihanteellisella tavalla. Toinen - ehkä tärkeämpi - on, että Haavistolla on muihin ehdolla olleisiin verrattuna poikkeuksellinen kuvaruutukarisma. Suluva puhe, maltillisesti ja tiiviisti paketoidut näkemykset, miellyttävä ääni, hymynkare ja hyökkäämätön esitystapa nostivat hänet täydestä tuntemattomuudesta eduskuntaan 1987, ja sama resepti puri hermostuneempien, aggressiivisempien ja kireämpien kilpailijoiden rinnalla myös neljännesvuosisata myöhemmin.

Mielenkiintoista kyllä, tuo lavasäteily silminnähden hiipui toisen kierroksen tv-tenteissä, joissa ehdokkaiilla oli runsaammin puheaikaa, ja toimittajat sekä vastapuoli pääsivät painostamaan kysymyksillään. Haaviston konseptit sekosivat ensi kerran puhuttaessa hänen YK-tehtäviensä hoitoon liittyvästä arvostelusta, ja toistamiseen, kun häneltä tiukattiin täsmällisempää suhtautumista taloudelliseen kasvuun.

Finaalikierroksen vaalitaistelu oli poikkeuksellisen vähän poliittinen, sillä ehdokkaitten linjaerot ulkopolitiikassa ja muissakin presidentin toimivaltaan kuuluvissa asioissa olivat pienet. Myöskään aiemmissa vaaleissa nähtyä hallitus-oppositio-jännitettä ei tällä kertaa ollut. Varmaan juuri tästä syystä kannattajien vuoropuhelusta tuli henkilöönkäyvä ja sellaisena molemmin puolin ikävän sävyinen. Tämä ei missään nimessä tehnyt oikeutta pääehdokkaina olleille herrasmiespoliitikoille. Politiikan sisällöstä on helpompaa olla korrektisti eri mieltä kuin ihmisistä.

Toisella kierroksella haastajan etuna on mahdollisuus saada taakseen paitsi alkuperäiset kannattajansa, myös ne avauskierroksella karsiutuneita tukeneet, jotka eivät hyväksy ennakkosuosikkia. Tämä etu oli nyt rajallinen, sillä Sauli Niinistö oli varsin hyvin siedetty. Ymmärrettävästi valtaosalle vasemmistopuolueiden kannattajista ajatus kokoomuslaisen ehdokkaan äänestämisestä on vastenmielinen. Yksi kirjan vääristä väitteistä onkin, ettei politiikalla ole mitään tekemistä presidentinvaalien kanssa. Kyllä vain on. Vaikka kumpikin finalisti voi perustellusti sanoa saaneensa ainakin jonkin verran tukea kaikista poliittisista leireistä, ei mielestäni ole sattumaa, että Pekka Haavisto ääniosuus oli suunnilleen sama kuin vasemmiston ja vihreiden yhteenlaskettu kannatus eduskuntavaaleissa. Eikä punavihreällä allianssilla tämän päivän Suomessa saa valtakunnallista enemmistöä. Eri asia on, olisiko Haavistosta suomalaisen vasemmiston kokoajaksi jatkossakin.

Pitkään markkinoinnin parissa työskennellyt ei voi väistää sitä, että kampanjan ensimmäinen laatumittari on tulos. Sekä Pekka Haaviston kannatusosuus että hänen saamansa absoluuttinen äänimäärä olivat suorien kansanvaalien historian kakkoskierrosten heikoimmat. Niinistön ylivoima - 62,6 % äänistä - on historiallinen, kun muistetaan, että tätä ennen suurin ääntenenemmistö oli Martti Ahtisaaren 53,9 %.

Haaviston kampanjassa vallinnutta innostusta kirja kuvaa hurmioituneesti. Kävikö kuitenkin niin, että kampanjan ydinjoukko sekosi innosta, viihtyi lähinnä keskenään ja alkoi pitää itseään parempina ihmisinä kuin muut? Sosiaalisen median käyttäjät saivat olla todistamassa, kun tuo joukkosuggestion pinkeä pallo tyhjeni ratkaisevaa äänestystä edeltäneellä viikolla. Ennakkoäänestys oli vielä käynnissä, kun totuus alkoi valjeta: Somen kansa ei ollutkaan yhtä kuin Suomen kansa.

Vaikka kumpikin pääehdokas sai kannatusta yli maan, Haaviston kannatus tiivistyi etelän suuriin kaupunkeihin. Kärjistäen voi jopa sanoa, että Haavisto-Suomen pohjoisraja kulki Pasilan orressa. Sen eteläpuolella olevissa toimituksissa, taiteilijayhteisöissä ja baareissa heilui "suvaitsevaisto", joka suvaitsi vain omia näkemyksiään ja jonka oli helppo aliarvioida halveksuntansa kohde, pohjoispuolellla möllöttävä "porvaristo".

Muistan jossain arvuuutellun, olisiko vaali mennyt toisin, jos ehdokas Haavisto olisikin ollut korkeakoulututkinnon suorittannut perheenisä ja kirkkoon kuuluva reservinupseeri. Tuskin olisi mennyt. Sauli Niinistön presidenttiys taisi ratketajo yli kuusi vuotta aiemmin, sunnuntai-iltana 29.1.2006, ja sen olisi voinut estää vain Niiinistö itse. Jos näiden vaalien toisella kierroksella häntä vastassa olisi ollut kuka tahansa joukosta Väyrynen, Soini ja Lipponen, arvelen, että Niinistö olisi saanut suunnilleen samansuuruisen 2/3 enemmistön.

Tekijät suosittelivat kirjaansa oppimateriaaliksi kaikille, jotka haluavat olla tekemässä presidenttiä. Mitä tästä opimme seuraaviin presidentinvaaleihin? Emme todennäköisesti paljonkaan, sillä vajaan kuuden vuoden päästä tilanne on taas aivan toinen.

 

JUSSI ISOTALO

(Kirjoittaja on raumalais-helsinkiläinen eläkkeellä oleva veikkausjohtaja, joka on kannattanut presidentiksi Olavi Honkaa, Matti Virkkusta, Urho Kekkosta, Harri Holkeria, Raimo Ilaskiveä, Elisabeth Rehniä, Riitta Uosukaista, Esko Ahoa, ja Sauli Niinistöä. Hän toimi myös Kokoomuksen vaalipäällikkönä 1975-79 ja puoluesihteerinä 1980-87.)       

 

 

      

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat