Olen seurannut paraolympialaisia. Ihaillut sitä suurta sisukkuutta mitä siellä osoitetaan.
Suomalaisten mitallisaalis on melkoinen, vaikka olemme tällainen pieni, viiden miljoonan kansa.
Kultaa sieltä on tullut useampi.
Tämä todistaa ettei suomalaisen sisu ole mihinkään kadonnut.
Meillä niinsanotuilla vammattomilla se vain on hautautunut kaikenlaisen krääsän alle.
Leo- Pekka Tähti neljän olympiakullan mies on kerran valittu suomen vammaisurheilijaksi.
Hävetkää urheilutoimittajat ja koko kansa, joka tällaista jakoa kannattaa.
Jos tapella nuhjustaminen kuuluu jääkiekon henkeen, miksi sitä ei ole kirjattu sääntöihin?
Jos väkivalta johtuu pelin kovasta luonteesta, miksi tappeluita ei juuri ole kovemmissa lajeissa, kuten rugbyssa?
En hyväksy
jääkiekkoväkivaltaa. En myöskään pidä asenteesta, jossa keskustelusta
vaiennetaan pois, tahoja heikon lajitietämyksen takia. Itse ”laji-ihmisenä”,
intohimoisena kiekkokuluttajana ja entisenä juniori-kiekkoilijana haluan
laajentaa kanssakeskustelijoiden katsantoa omilla kokemuksillani.
Lontoon Olympialaiset olivat vaikuttava spektaakkeli, joita tuli tasaisesti seurattua. Miesten satasen finaalista totta toki odotin maailmanennätystä eikä se erityisen kauas jäänytkään. Kolmen suomalaisen pääsy keihäsfinaaliin oli huikea yllätys, ja purjehtija Tuuli Petäjän hopea myös hämmästyttävä teko.
Mediassa ennen Petäjän saavutusta ja mitalitilin aukenemista seliteltiin asioita parhain päin siten, että suhteessa väkilukuun Suomi on melkoinen mitalirohmu. Laiha lohtu sillä hetkellä toki.
Myönnän, etten seuraa urheilua
lainkaan. En seuraa olympialaisia, en MM-kisoja, en mitään. Enkä
itse harrasta urheilua erityisen aktiivisesti. En siis ole
asiantuntija. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Huippu-urheilun
merkitystä liioitellaan usein.
Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri yllätti ehdottamalla, että yritysten pitäisi palkata urheilijoita ja käyttää heitä apuna bisneksessä. Näin saataisiin lisää rahaa huippu-urheiluun ja Riosta saataisiin kymmenen mitalia.
En ole urheilun asiantuntija. Jonkinasteinen sohvaltaseuraaja vain. Lontoon kisoja katselin ja kuuntelin, ehkä kunnioittaakseni nuoria, jotka vuosia, jopa vuosikymmeniä, ovat joka aamu herätessään ja joka hetki valveilla ollessaan, ehkä nukkuessaankin, valmistautuneet juuri noihin kisoihin. Jokainen on sankari tuli sitten menestystä tai ei. Rajua ja raakaa työtä.
Karkea arviointi kertoo, että huippu-urheilussa maailma on uusjakautunut. Kun 30-50 vuotta sitten eurooppalaiset, suomalaiset mukaan lukien, olivat korkeimmilla palleilla mitaleita kumartamassa, on tilanne nyt toinen.
Luulisi, että kun suomalaisurheilija antaa edes kerran aihetta hieman heilutella siniristilippua, ihmiset olisivat tyytyväisiä tai ainakin pitäisivät päänsä kiinni. Mutta ei, Suomalaisuuden liittoon on kuulemma otettu yhteyttä "parikymmentä kertaa". Tämä harvalukuinen porukka ei tietysti antaisi aihetta kommentointiin, tuon verran huruja soittaa Pikku Kakkosestakin Ylen ohjelmapäivystykseen, mutta lehtiotsikoita siitäkin jaksetaan repiä.
Olympialaisten keskimäärin heikkoon suomalaismenestykseen on varmasti monia syitä, ja julkisuudessa on jo esitetty muutamia. Oman tason alle suorittamiseen ei aina voi olla syynä kokemattomuus arvokisoissa - kyllä tuolla pärjäävät ensikertalaisetkin, eivätkä kaikki Suomenkaan joukkueessa sellaisia ole. Henkinen puoli falskaa, mutta miksi?
Vaikka olen iltauninen ei voinut jättää väliin, vähän yli kummentä sekuntia, minkä aikana mailman nopein mies pinkoi satametriä.
Miksi me ei pärjätä?
Selvähän se, on ohitettu aika, kun sisulla, ruisleivällä , kirnupiimällä ja kovalla ruumiillisella työllä kuntoiltiin, vaikkapa olympialaisia varten.
Nykyään siellä kisaavat suurenluokan ammattilaiset.
Mielestäni tuo syö myös olympiahenkeä.
Siispä ne todelliset olympialaiset, ihan tavallisten työnsä ohella urheilevien ihmisten kesken.
