Kokous Genèvessä

Monenlaista, viisasta ja vähemmän viisasta, on ”kommentariaatti” suoltanut presidenttien Biden ja Putin tapaamisesta Genèvessä. Koetan olla toistamatta mitä muut ovat sanoneet (sillä varauksella että en tietenkään ole voinut tutustua kuin pieneen murto-osaan siitä). Kolme tai neljä pointtia nostaisin esiin.

Ensimmäiseksi, jotenkin kait on vain kestettävä se, että eritoten suomalainen media hehkuttaa juuri Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien tapaamista ikään kuin maailman johtavien supervaltojen välisenä, vaikka vain toinen on oikeasti supervalta. Studioihin kerätyt asiantuntijat tosin kyllä muistuttivat siitä, että isoin peli käydään jo toisaalla, mutta jotenkin se jäi irrallisen tuntuiseksi.

Toiseksi, tälläkin kertaa on ainakin Suomessa taas tullut esiin tietynlainen naiivi ilo siitä, että koko tapaaminen ylipäänsä toteutui, ja tämän taustalla oleva, niin ikään naiivi käsitys siitä, että suhteiden parantaminen on sellainen itseisarvo, jonka eteen miltei mikään uhraus ei ole liian suuri. Miksi tämä käsitys on naiivi? Siksi, että jos toinen (tai isommassa joukossa edes yksi) osapuoli ei tällaista, yksilöiden eettisin käyttäytymisnormeihin nojaavaa käsitystä hyvien suhteiden siunauksellisuudesta valtiollista etua ajaessaan jaakaan, siitä seuraa puolustuskannalle joutuminen hänen suhteensa. Jo pelkkä tapaamiseen suostuminen muodostuu valta- tai vaikutusvaltakamppailun välineeksi ja sen toteutuminen tai toteutumatta jääminen symboliseksi signaaliksi siitä kumpi ”voitti” ja kumpi ”hävisi.” Ei tämä naiivius tosin ole rajoittunut vain Suomeen; jopa (läntiset) suurvaltajohtajat näyttävät siihen ajoittain langenneen. Ei tosin ilmeisesti Biden, ei ainakaan enää.

Kokoustamisesta maksettavaksi tuleva hinta on tietysti pieni verrattuna esimerkiksi siihen, mikä on hintalappu silloin, kun sylissä on häikäilemättömän valtion (eli sen johtajan) aloittama tai provosoima todellinen konflikti, sota, ja sen lopettamiseen pyritään saman naiivin ajattelun pohjalta. Ei tällainen pelaaminen kylläkään rajoitu vain epädemokraattisiin valtioihin ja niiden johtajiin, mutta tarvinnee tuskin sormella osoittaa, kumpi näistä kahdesta on tätä peliä pidempään ja häikäilemättömämmin pelannut.

Kolmanneksi, vaikka tällä kertaa onkin sinänsä aivan oikein myös kommentariaatissa todettu, että odotukset ja tulokset, mitä konkreettisiin sopimuksiin tulee, olivat minimaaliset, kommentoinnin sävystä paljastuu kuitenkin toinen harha. Nimittäin se, että tällaiset tapaamiset ylipäänsä voisivat olla jotenkin ratkaisevia, oikeisiin läpimurtoihin valtioiden suhteissa johtavia tapahtumia. Ja kun ne eivät ole, sitä jäädään haikailemaan. Tosiasiassa näin on äärimmäisen harvoin, vaan kaikki on etukäteen valmisteltua ja koreografioitua. Ja hyvä niin. Paitsi että säästytään kasvojen menettämiseltä, säästytään myös impulsiivisilta tempauksilta, joihin suurvaltojenkin johtajat voivat joskus harhautua, ja niiltä sotkuisilta jälkiselvittelyiltä, joita tällaisten impulsiivisten tempausten korjailu vaatii.

Neljänneksi, ”kunnioitus”. Tämä termi tuli esiin tälläkin kertaa. Presidentti Biden voiteli kollegansa sielunhaavoja sanomalla Venäjää vahvaksi ja ylpeäksi valtioksi eikä leimannut sitä vain ”aluevallaksi”, kuten presidentti Obama aikoinaan. Toisin sanoen, hän ainakin implisiittisesti antoi syntyä vaikutelmaa jonkinlaisesta tasavertaisuudesta oman maansa ja Venäjän välille. Ehkä se tuntui hänestä halvalta hinnalta parantaa ilmapiiriä ilman, että todellisuus, Venäjän teknologinen, taloudellinen ja muukin heikkous suhteessa Yhdysvaltoihin siitä muuksi muuttuisi. Mutta vaikka hinta olisi halpakin, hinta se kuitenkin on, ja se mikä oli halpaa Bidenille voi olla arvokasta Putinille. Ja viesti lähtee ympäri maailmaa.

Tässä ”kunnioittamisessa” piilee myös erilainen, fundamentaalisempi asia. ”Kunnioitus”, jota muuten myös Kiina vaatii itselleen, ei tässä asiayhteydessä ja näiden johtajien esittämänä vaatimuksena tarkoita samaa kuin ihmisten välisiä suhteita koskevana eettisenä prinsiippinä, jonka erottamaton osa on molemminpuolisuus ja tasavertaisuus. ”Kunnioitus”, kun kiinalaiset vaativat sitä amerikkalaisilta, merkitsee vaatimusta heidän ylemmyytensä tunnustamisesta. Ehkei vielä tällä hetkellä ihan konkreettisesti (kun tasavertaisuuskin on vielä saavuttamatta, vaikka lähellä onkin), mutta implisiittisesti. Venäjän ja Putinin kohdalla se merkitsee vielä selvemmin vaatimusta kohdella Venäjää toisena maailman napana, vaikka siihen ei ole aineellisia edellytyksiä.

Molempien kohdalla – ja tämän pitäisi olla erityisesti pienten maiden mielissä – tämä kunnioituksen vaatimus merkitsee vaatimusta sallia niiden toimia omalla (ja ”omansa” ne haluavat määritellä itse) etu- ja takapihallaan niin kuin haluavat, olla ylempiä, joiden tahtoa totellaan, ja että muiden suurvaltojen ei tule niille pihoille yrittää astua. Kiina usein pukee tämän vaatimukseksi kunnioittaa sen ”ydinintressejä”. Mitä se missäkin tapauksessa käytännössä noille alistetuille tarkoittaa voi vaihdella paljonkin, mutta alistamista se aina tarkoittaa. Kremlistä jo ehdittiinkin piirtää punakynällä viiva Ukrainan Nato-jäsenyyden yli. Se on Venäjälle sen omaa pihapiiriä, jonne ei muilla ole sen mielestä asiaa.

Näiden periaatteellisluontoisten havaintojen ohella kiinnitin huomiota yhteen yksityiskohtaan ja oudoksuin sitä suuresti. Presidentti Biden on antanut Putinille 16 kohdan listan sellaisista infrastruktuurikohteista, joiden tulee hänen mielestään olla ”off limits” kyberhyökkäysten kohteena. Voi tietenkin olla, että suljettujen ovien takana on tätä listaa pönkitetty sellaisilla uhkauksilla, että ne panevat Putininkin miettimään. Vihjasihan Biden julkisestikin, että kyllä heiltäkin keinoja löytyy, jos venäläiset eivät muuten tokene.

Tästä huolimatta olisin pitänyt parempana olla kertomatta koko listasta mitään julkisuuteen. Nyt nimittäin syntyy kerrassaan kummallinen vaikutelma: 1) tuli kerrottua venäläisille, missä kyberhyökkääminen on kaikkein vahingollisinta ja siis hyökkääjän kannalta hyödyllisintä, 2) tuli kerrottua venäläisille, että kaikki muu on sitten OK, senkun hyökkäätte vaan; 3) tuli luotua painetta venäläisille (ja heidän bulvaaneilleen) jatkaa hyökkäyksiään, sillä eiväthän he voi menettää kasvojaan alistumalla Yhdysvaltain presidentin käskyihin. Not the smartest move imaginable, if you ask me.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu