Isänmaallisuus alkaa maistua kun naapuri käy sotaa

Kriiseissä punnitaan kansan yhtenäisyys, sen on historiakin osoittanut. Kansaa kahtiajakaneesta vapaussodasta ei ollut kauaa, kun suomalaiset olivat samalla puolen puolustamassa kotimaataan yhdessä Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen. Koronapandemian iskiessä kaksi vuotta sitten lähimmäisestä välittäminen nousi jälleen tärkeäksi arvoksi. Nyt Venäjä käy sotaa Ukrainassa, ja maamme turvallisuusympäristö on muuttunut merkittävästi aiemmasta, Nato-keskustelu käy kuumana ja suomalaiset pohtivat, olemmeko me turvassa, ja mitä jos tänne joskus hyökätään.

Kansan yhtenäisyys on kriisien keskellä kaikkein tärkeintä, sillä ainoastaan yhtenäisinä voimme selvitä vastoinkäymisistä. Yhtenäisyyttä olisi eri tavoin vaalittava kriisien varalta silloin, kun on rauhallista ja vakaata. Sen sijaan koen, että isänmaallisuutta vaalineet kansallismieliset ihmiset on rauhan aikoina työnnetty nurkkaan: on natsiteltu ja leimattu. Jos olet kantanut leijonaa kaulassasi, sinua on pidetty rasistijunttina, jos olet kertonut olevasi ylpeä suomalaisuudesta, on vähätelty ja kerrottu, ettei suomalaisuutta ole, tai että meidän pitäisi tuntea itsemme eu-kansalaisiksi.

Venäjä perusteli hyökkäystään Ukrainaan natsien kukistamisella. Perättömiä väitteitä, mutta kyllä korvaani kalskahtaa ikävästi se tosiasia, että meitä perussuomalaisia on natsiteltu ja äänestäjiämme vähätelty vuosikaudet, niin median kuin poliitikkojen toimesta. Kannatuksemme on ollut vahvaa, ja kannattajiamme on kaikkialla, mutta kaikki eivät ole halunneet sitä tosiasiaa tunnustaa: ihan tavalliset suomalaiset kannattavat meitä, ja me olemme ihan tavallisia suomalaisia itsekin. Emme vaarallisia natseja. Kun meitä on leimattu, on leimattu myös äänestäjiämme. On jaettu kansalaisia huonompaan väkeen, meihin junttisuomalaisiin, jotka ei mistään mitään ymmärrä.

Ukraina näytti, miksi isänmaallisuus, kansallismielisyys ja kansan yhtenäisyys on tärkeää. Ne arvot, mitä me perussuomalaiset olemme vaalineet, kelpaavat nyt kaikille. Isänmaallisuus alkaa maistua, kun Euroopassa pommitetaan valtiota, jota sen kansalaiset puolustavat vaikka viimeiseen hengenvetoon asti. Helsingin Sanomissa Inkeri Harju (22.4.) kirjoitti kolumnissaan, miten häntä hävettää tunnustaa olevansa isänmaallinen. Miksi? Koska hän kuvittelee isänmaalliset setämiehiksi, natsikulkueissa tallustaviksi junteiksi, joiden mielestä nainen kuuluu hellan ja nyrkin väliin. Tämä hänen mielikuvansa on hänen ja hänen oman kuplansa luoma. Hänenkaltaisensa ihmiset ovat itse työntäneet isänmaallisuutta tunnustavat ihmiset natsilokeroon. Sinne, missä me sivistymättömät junttisuomalaiset olemme, koska olemme sitkeästi puolustaneet suomalaisten asiaa, sitä, että meillä on oikeus omaan kansallisvaltioomme, omaan päätöksentekoon, omaan kieleen ja kulttuuriin. Koska ajattelemme, että ensisijaisesti on huolehdittava omasta kansasta, suomalaisista.

Kriiseissä katseet kääntyvät aina olennaiseen, siihen, miten tästä selviämme. Miten me selviämme, me suomalaiset. Autamme ukrainalaisia, koska Ukraina taistelee meidänkin puolestamme. Samalla mietimme ydinasioita: suomalaisten ja Suomen turvallisuutta, omaa maanpuolustustamme, huoltovarmuuttamme, energiaratkaisujamme, ruoantuotantoa. Niitä asioita, mistä me perussuomalaiset olemme puhuneet myös rauhan aikoina juuri siksi, että ne ovat kaiken perusta. Olen pelkästään iloinen siitä, että nyt kansallismielisyyden ja isänmaallisuuden arvo ymmärretään. Josko tämän myötä myös perussuomalaisten lokerointi loppuisi, ja näkemyksiämme kunnioitettaisiin aiempaa paremmin. Emme me näistä asioista huviksemme ole puhuneet, vaan rakkaudestamme kotimaata ja Suomen kansaa kohtaan. Minä en ole koskaan hävennyt olla isänmaallinen.