Maahanmuutto ja muutto muuten

Pitkän harkinnan jälkeen uskalsin ottaa askeleen aiheeseen, josta mielestäni löytyy avain sopeutumattomuuden ja maahanmuuton mukaan tuomien ongelmien ratkaisemiseksi.

Ajoittain, ja aina ikävien tapahtumien kautta nousee hetkittäin julkisen keskustelun aiheeksi maahanmuuttajien sopeutuminen Suomeen. Tämä keskustelu hiljenee liian nopeasti ja mitään uusia ehdotuksia ulkomaalta tulleiden ihmisten sopeuttamisen osalta ei ole enää aikohin tullut vastaan.  Asenne kuitenkin ratkaisee siinäkin, halu oppia uuden kotimaan kieltä, tehdä samoja asioita kun suurin osaa ihmisistä tekee. Halu opiskella ja tehdä töitä oman toimeentulon eteen, eikö sitä enää ole ja mihin se on kadonnut?

Asenteen tarttuminen ei tapahtu nykyajan yhteiskunnassa itsestään. Siihen tarvitaan oikeita yhtesöjä ja eläviä esimerkkejä. Oikeille yhteisöille on tapahtunut sama kuin menneille ajoillekin.

Maahanmuttaja olen itsekin, silti siihen identiteettiin en ole kovin halukkaasti tarttunut. Olen kyllä miettinyt, että miksi, ja löytynyt useammankin vastauksen siihen. Ensin siksi, että äidinpuoleisesta suvustani katsottuna omat lapseni ovat jo kuudes sukupolvi, joka on syntynyt eri maassa ja eri yhteiskuntaan kuin edellinen sukupolvi. Ollaan siis oikeita kiertolaisia koko suku. Ilmeisesti ollaan sopeutuvaisia ja tullaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Mahdollisesti tästä voisin saada ensimmäisen pisteen ns. ”kotoutumisesta”.

Muistan äidinpuoleisen mummoni, joka puhui aluksi vain saksaa ja venäjää maassa, jossa historiallisista syistä vihattiin saksalaisia ja venäläisiä, eli Virossa. Hän saapui sinne äitini syntymän jälkeen, eli toisen maailmansodan aikana. Silti, muistan jotain 1970-luvulta, kun mummoni luona poikkesivat nekin naapurit, jotka olivat olleet aina riidoissa keskenään. Loppujen lopuksi mummoni puhui viroa hieman korostuksella ja silloin pienen lapsen tarkat silmät havaitsivat välillä kylän tätien kummastuneita, ja niitä ilmeitä kun mummoni sanoi jotain sanoja oudolla sanalisäyksellä. Silti kyläyhteisössä ei tullut pikkuvirheistä huomautuksia jos tekee samoja asioita samalla tavalla kuin muut, ainakin useimmiten. Tästä tuli toinen piste.

Tekemällä asioita samalla tavalla tarkoitan, että omien mahdollisuuksien mukaan, laitetaan joko kasvimaata tai peltoa, hoidetaan eläimet ja pidetään omat pikku erikoisuudet omana tietona. Mummoni erikoisuus oli valtava kirjojen määrä, tiedonjano ja lukeneisuus. Hän luki mielellään ihan kaikkea, monella eri kielellä sekä itsekseen että myös lapsenlapsille. Siitä opin itsekin varhain lukemisen jalon taidon. Huomasin, ettei lukeminen ehkä ollut kovin yleistä kylän naisten joukossa, enimmäkseen he keskustelivat kotieläimien lisäksi käsitöistä. Tästä ei tullut pistettä.

Perinteiset kyläyhteisöt ovat kadonneet. Ihmiset, jotka tulevat Suomeen kokevat valtavaa yhteisöllisyyden puutetta. Siitä pitää huolen tämä nykyinen kaupunkirakenne, edullisten asuntojen vyöhykkeet, jotka ovat kuin valtavat makuulähiöt. Sama yhteisöllisyyden romahdus tapahtui myös suomalaisille Suomessa 1960-70 luvulla, eli silloin kun maatalousyhteiskunta modernisoitiin ja maanviljelyssä traktori tuli ihmisen tilalle.

Nyt pitää kysyä, ovatko ihan kaikki jo sopeutuneet siihenkään muutokseen. Näillä 60-70 luvulla maalta muuttaneilla on nyt jo kolmas sukupolvi jälkeläisiä, joista osa vaikuttaa edelleen olevan ”kokeilemassa” kaupunkiasumista. Tarkoitan sitä, että, viihdytään luonnossa mutta oma kotiympäristö ei tarjoa riittävästi merkillistä tekemistä yksin tai yhdessä. Puistot täyttyy keväisin näistä ”juopoista”, joiden jouteenolon jopa ymmärrän kun katson ympärille. Tiiviitä asuinalueita, jokin yksinäinen pensastöyhtö puunatun leikkikentän ja parkkipaikan välillä.

Urheilukenttiä ja halleja onneksi on, ja siellä useammat harrasteseurat toimiikin. Se pelastaa monet nuoret omien vanhempien antamasta huonosta mallista ja elämäntavoista. Murrosiässä aletaan kuitenkin etsiä omaa identiteetiä ja se on juuri se hetki, jolloin heikoista lähtökohdista oleva nuori ajautuu johonkin muualle kun seuran harkkoihin. Siinä vaiheessa pitäisi nuoresta saada se koppi. Mutta kuka sen tekee? Miksi tämä on jätetty seurojen ja vapaaehtoisjärjestöjen vastuulle? Valtiollisella tasolla näitä asioita pitää miettiä ja järjestää varoja siihen niin, että ne myös riittää.

Rahaa ei saisi jakaa edesvastuuttomasti sinne sun tänne projektiin. Tarkoitan tässä myös pelkkää humanitaarisista syistä maahan tulevien vastaanottoa ilman toimivia ja pitkäkestoisia sopeuttamiskeinoja. Tarvitaan järjestemällistä ja pitkäkestoista valtiollista ohjelmaa kaikkien sopeutumattomien, suomalaiten tai ulkomaalaisten, sekä nuorten että aikuistenkin ongelman hoitamiseksi. … koska hoidamme edelleen tuota 60-70 luvulla syntynyttä lähiöongelmaa, eli toimeettomuutta ja yhtesöllisyyden puuttumista.

Aive Pietilä

Työssäkäyvä pääkaupunkiseudulla asuva perheenäiti, lapset ovat kyllä aikuisia. Yhteiskunnallinen keskustelu kiinnostaa ja haluankin mahdollisuuksien mukaan siihen osallistua. Myös kansanterveys on sellainen tärkeä aihe, josta pitäisi julkisuudessa käydä enemmän keskustelua.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu