Kauanko jaksatte identiteettijauhamista?

2010-luku on ollut Suomen politiikassa aivan merkillinen. Suomen poliittinen keskustelu on amerikkalaistunut aivan täysin, ja identiteettipoliittinen riitely on syrjäyttänyt käytännössä kokonaan ns. ”kovan politiikan”, eli esimerkiksi eri talousnäkemysten keskinäisen kilpailun. Mitään hyvää ei tällaisen tien päässä ole.

Identiteettipolitiikka on vallannut alaa

Kaltaiseni politiikan harrastaja kun katsoo omaa some-syötettään, niin sen täyttävät some-kaverien tykkäämät, kommentoimat, jakamat ja julkaisemat päivitykset ja uutiset. Lähes kaikki näistä ovat ns. identiteettipoliittisia kannanottoja. Identiteettipolitiikka tarkoittaa ryhmän muodostamista esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen, sukupuolen tai muun sellaisen perusteella. Selkosuomeksi identiteettipolitiikka on paskanjauhantaa marginaalisista asioista, joka saa jauhajan tuntemaan itsensä jonkin ryhmän jäseneksi. Olen kasvissyöjä ilmastotiedostaja, olen sateenkaariväen kanssa tai vastaan liirum sum laarum.

Ainahan tätä puhetta on maailmassa ollut ja pitää ollakin. Esimerkiksi uskonnollisista arvoista Suomessa puhuttiin ajoittain kovastikin. Mutta en kyllä historiaa harrastaneena ole törmännyt nykyisenlaiseen poliittiseen kuplaan missään historian vaiheessa. Kuplaksi tätä minä siis nimitän. Suuri ja kiiltävä, mutta täynnä ilmaa. Lopulta kun on kuitenkin niin, että valtion historiallisiin perustehtäviin ei kuulu identiteettien vahvistaminen, vaan valtiossa on lopulta kyse turvallisuuden tuottamisesta pyssyin ja pistimin sekä inhimillisen toimeentulon varmistamisesta kaikkien yhdessä tai jonkun yksin päättämällä talouspolitiikalla.

Pienissä erissä se on OK

Itsekin otan välillä kantaa näihin asioihin, luonnollisesti. Mutta en jaksa mitenkään ymmärtää, miten kansaa jaksavat kiinnostaa loputtomasti asiat, jotka ovat lopulta esimerkiksi aivan valtion perustaloudenpidon rinnalla silkkaa humpuukia. Valtion budjetti ei jaksanut puhututtaa kuin muutaman päivän, ja siitäkin käytetyt puheenvuorot koskivat muuten monilta osin pieniä sivuseikkoja. Suuresta kuvasta, kuten verotuksen keskittämisestä kulutusverojen suuntaan ja valtion tulopohjan kaventamisesta valtionyhtiöitä myymällä ei juuri puhuttu. Helposti jää valtion budjetti kansan – ja mikä kamalinta – myös useiden kansanedustajien keskuudessa esimerkiksi armeijan kasvisruokapäivän mammuttimaiseen varjoon.

Nykytilanteesta tulee mieleen lähinnä taistolaisuuden kulta-aika, kun kaksi leiriä oli toistensa kurkussa ja itse asiassa homma oli jopa pitemmällä eri leirien omia kauppoja, urheiluseuroja ja nuorisoseuroja myöten. Tuolloinkin lähtökohdat olivat silti erit, sillä eri leirien itseymmärrys perustui talouden tuotantosuhteisiin, siis kaikki olivat lopulta kiinnostuneet pääasiassa kovasta politiikasta. Lastentekovälineiden sijaan kiinnostivat tuotantovälineet. Viime vaaleissa muuten surullista oli nähdä, että Esko Seppänen ei mennyt läpi. Aika oli ajanut ohi vasemmistolaisen, joka puhuu rahasta.

Rajatapauksia

Useat reaalipolitiikkaa sivuavat aiheet toki ovat osa tätä identiteettipoliittista ryhmäytymistä. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja maahanmuuttopolitiikka. Niistä on toki puhuttava, ja itse esimerkiksi vastustan monia ilmastotoimia ja vastustan myös maahanmuuttoa. Mutta se ei sisällä kieltoa suuntaamasta katsetta myö muuanne. Suomi on tekemässä piakkoin yhden itsenäisyyden ajan suurimmista hankinnoistaan, nimittäin hankkimassa uusia hävittäjiä hornetien tilalle. Se on kertahankinta, jolla on myös koneiden elinajan kustannukset. Oli kone mikä tahansa, on tämä rahasumma niin suuri, että esimerkiksi koko valtion vuosittainen ansiotuloverokertymä kattaa hädin tuskin puolet pelkästä hankintahinnasta. Näin ollen on selvää, että mikään edes etäisesti realistinen säästö jonkin identiteettiryhmän kaikkein tärkeimpänä lippulaivana pitämästään asiasta missään valtion menokohdassa ei kata vuosikymmenessäkään näitä menoja. Aivan, vihreät eivät saa miljardia leikattua ympäristöilkeistä yritystuista, eivätkä Perussuomalaiset maahanmuutosta. Jotain on mahdollisuus saada leikattua kummastakin, mutta sen päälle ei taloa voi rakentaa. Muustakin on siis puhuttava.

Petytte vielä

Tämän ajan perintö, mikäli jotain ei tapahdu, tulee olemaan surkea. Kaikki kun tulevat aivan varmasti pettymään. Identiteeteistä jauhaessa unohtuivatkin ne asiat, jotka suoraan ja välittömästi vaikuttavat valtion tulopohjaan ja ihmisten arkeen. Jo nyt on aistittavissa ilmapiiriä, jossa uusi pääministeri on viikko vaalien jälkeen Suomen vihatuin mies, ennen kuin on yhtään budjettia tehty. Kun poliitikoilta ei muisteta vaaliteltoilla tai edes television vaalipaneeleissa juurta jaksain selvittää tämän suhtautumista esimerkiksi siihen, miten tämä suhtautuu työntekijän ja työnantajan voimasuhteisiin tai vaikkapa soten järjestämiseen, on pettymys suurelle äänestäjäjoukolle väistämätön. Näissä asioissa ei riitä kysymys, johon voi vastata yhdellä sanalla. Täytyy olla perusteltu kanta, ongelman kuvaus ja ratkaisuehdotus. Ja ilman vastausta reputtaa.

Toinen valitettava lopputulos on ihmisten heimoutuminen. Muistan, kuinka 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja tämänkin kymmenen alussa keskustelut olivat mielenkiintoisia ja hyviä, jos nyt oli niitä huonojakin. Olemme ajautumassa amerikkalaiseen malliin, jossa eri leirien ihmiset eivät enää tapaa, eivätkä haluakaan tavata toisiaan. Se on pikkulasten hiekkalaatikkoleikkiä. Eri mielipiteitä pitää kestää, ja toisen mielipiteen voi pureskella omaan maailmaan sopivaksi niitä omia vanhoja täydentämään. Sitäkin nimittäin on tapahtunut usein.

Akseli Erkkilä

Kittilä

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu