Kolumnistisesta diktatuurista

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa oikean blogitekstin. Raflaavan otsikon selittää tämän kirjoituksen kimmoke, eli keksimäni sana jolla kuvasin eräässä keskustelussa Suomen järjestelmää. Kun tuttavani kauhisteli Kiinan kommunistista diktatuuria, totesin että meillä sen sijaan on kolumnistinen diktatuuri. Ja kommentoijille tiedoksi, en tietenkään väitä että Suomessa hallintomalli muistuttaisi Kiinaa.

Joka tapauksessa aloin ajatella tuota sanaa ja sitä, mistä se tuli. Tarkoitan sitä, että Suomessa mediakenttä on niin pieni, että totuuksia maahamme mahtuu vain yksi. Viimeisin esimerkki tästä on tietysti Nato-keskustelu, jossa olin varovaisen epäilevällä kannalla. Minua ärsytti se, kuinka Nato-jäsenyyden eri puolista ja vaihtoehdoista (niitäkin oli) ei käyty juuri mitään keskustelua, eikä sitäkään skenaariota oikeastaan käsitelty, jossa nyt olemme. Eli sitä, että nyt yksi Nato-maa on ilmoittanut vastustavansa jäsenyyttä. Enkä ole mielipiteineni yksin, minua pätevämmätkin ovat todenneet keskustelun olleen lyhyt ja yksipuolisuudessaan vailla vertaa. No, se on nyt käsitelty ja nyt me olemme isompien pelinappulana kun Turkki setvii sisäisiä asioitaan Nato-jäsenyytemme kautta.

Voin nostaa yhden totuuden maailmasta muitakin esimerkkejä. Työvoimapulaa pitää paikata ulkomaisella työvoimalla. Tämä viralliseksi totuudeksi nostettu väittämä sisältää jo kaksi yhtä ja ainoaa totuutta: meillä on työvoimapula ja sitä pitää paikata ulkomaisella työvoimalla. Juuri muita näkökulmia ei ”riippumattomasta” mediasta löydy. Vaihtoehtoja kyllä on, sillä kaikissa ukkoutuvissa ja akkautuvissa maissa ei olla päädytty samaan lopputulokseen, kuuluisimpana esimerkkinä Japani. Lisäksi vallitsee virallisia totuuksia esimerkiksi ihmisoikeuksista, joihin on ympätty vaikka mitä YK:n ihmisoikeusjulistuksen ulkopuolelta.

Suomea johtavat tällä hetkellä pitkälti toimittajat ja poliittiset broilerit, jotka ovat opiskelleet samoissa yliopistoissa ja samoissa tiedekunnissa. Voin kokemuksesta sanoa, että opiskelijayhteisössä se virallinen totuus on vielä paljon ahtaampi kuin kansalaiskeskustelussa. Virallisen totuuden jauhaminen opitaan jo nuorena.

Kolumnistisessa diktatuurissa nämä uimamaisterit tietysti haluavat jutella keskenään, koska muut eivät heidän hienoa ajatteluaan ymmärtäisi. Siksipä he nostavat somevaikuttajiksi ja ”asiantuntijoiksi” kavereitaan, joiden tietävät olevan miten kuten samaa mieltä. On tutkittua tietoa siitä, että poliittisessa valmistelussa asiantuntijavalta on vähentynyt, vain noin 3% komiteoiden miehityksestä oli asiantuntijoita vuonna 2018. Asiantuntijalla tarkoitan alalle vihkiytynyttä oppinutta, eli politiikkatieteiden tutkinto ei tee minun kirjoissani asiantuntijaa esimerkiksi SOTEa ratkottaessa.

Kommentoivat asiantuntijatkin valitsee tietysti toimittaja, ”kolumnisti”, tietysti oman mielipiteensä pönkittämiseksi. Tämän koin kun mediassa käsiteltiin Kittilän virkarikostapausta, jossa Suomen Kuvalehti marssitti samat ”asiantuntijat” manaamaan minullekin kerta toisensa jälkeen kovempaa tuomiota. Paljastui, että oikein päälakiasiantuntija kirjoitteli kyseisen toimittajan kanssa kirjaa ”Kittilä casesta” ihan taloudellisen tuen siivittämänä.

Toinen huolestuttava piirre on poliittisten avustajien lisääntyminen. Avustajien määrä on räjähtänyt käsiin 2000-luvulla. Avustajat ja sihteerit suodattavat tietoa päätöksentekijälle. Kaikki nämä ovat yleensä poliittisia broilereita, koska junahan kulkee siten että kun kaveri putoaa eduskunnasta, nimitetään hänet esimerkiksi valtiosihteeriksi.

Näin tandem kulkee. Media jossa on vain yksi totuus nostaa ”asiantuntijoita” pönkittämään yhtä oikeaa totuutta, sitten se nostaa estradille poliitikkoja kertomaan, että on aina ollut ainoan oikean totuuden kannalla. Kun tämä poliitikko sattuu menemään läpi ja ministeriksi asti, avustajiksi tietoa suodattamaan nostetaan entisiä poliitikkoja ja nuorisopoliitikkoja. Kunnollista yhteiskuntakritiikkiä on vaikeata odottaa tämän jyrän paineessa, ja sellaista todella tarvittaisiin. Onhan jossain oltava vika, kun luottamus poliittiseen järjestelmään ja mediaan on tutkitusti laskenut.

Olisi suotavaa, että media olisi moniäänisempi. YLEn tulisi toimia esimerkkinä ja peruskalliona sille, että mahdollisimman moni ääni tulisi kuuluviin.