Miten ja milloin meistä tuli näin amerikkalaisia?

Amerikan presidentinvaalit ja siitä seurannut somepöhinä on pistänyt minut miettimään, miten ja milloin meistä tuli näin amerikkalaisia. Tämä blogaus ei nyt ole päivänpolitiikkaa, vaan pikemminkin korpifilosofiaa. Puhun tässä eurooppalaisuudesta, mutta en kannata eurooppalaisuutta EU-mielessä. Asia nyt vain on Suomea isompi.

Inspiraation tälle kirjoitukselle sain, kun näin suomalaisen kansanedustajatasoisen miehen kuvaavan Yhdysvaltain demokraattipuoluetta sosialistiseksi. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Puolue, jonka presidenttiehdokasehdokkaista vain yksi aidosti esitti julkisen toimijan tuottamaa terveydenhuoltoa amerikkalaisille ja tämäkin yksi hävisi, ei ole Suomalaisessa maisemassa sosialistinen. Tietysti tiesin mistä oli kyse, nimittäin amerikkalaisen mölinäpolitiikan kopioinnista. Samaa harjoitetaan myös vasemmalla.

Mietin vain, että milloin meistä tuli niin samankaltaisia kuin amerikkalainen yleisö, että tuollaiset väitteet voivat mennä täydestä kenellekään? Sama ilmiö oli näkyvillä koko Trumpin kauden ajan lukiessa suomalaisia uutisia, jotka oli kopioitu amerikkalaiselta CNN:ltä. Trump oli typerys joka suhteessa, eikä tehnyt mitään oikein. Meikäläiset vasemmistolaiset, joiden olisi pitänyt olla ikionnellisia esimerkiksi TTIP-kauppaneuvottelujen jumiutumisesta Trumpin aikana, olivat äijän jokaisesta päivästä presidenttinä raivoissaan. Miten kukaan jaksoi uskoa jokaisen uutisen, kuinka Amerikassa on hullu presidentti?

Muistan kun 2000-luvun alussa aloin olla mitenkään kiinnostunut politiikasta. Silloin oli vielä aistittavissa vanha, mannermainen suhtautumistapa amerikkalaisiin: ne ovat tyhmiä. Amerikan vaalien loanheittoa oudoksuttiin, eikä siihen menty mukaan. Samoin naurettiin heidän juhlapyhiensä, jopa vaaliensa kaupallisuutta. Nyt tuntuu, että me elämme henkisesti Yhdysvaltain osavaltiossa, jossa ei vain ole äänioikeutta heidän vaaleihinsa. Annan amerikkalaisuudestamme pari esimerkkiä, oikealta ja vasemmalta, ja sitten arvelen, mistä tämä johtuu.

Amerikkalainen oikeistomme

Suomalaiset muistavat Kari Suomalaisen pilakuvista Kokoomusta edustaneen kypäräpapin. Kypärä edusti militarismia, papin liperit konservatismia. Kokoomuksen vanhoissa vaalijulisteissakin julistettiin kotia, uskontoa ja isänmaata. Nyt ei kokoomuslaisesta tule edes etäisesti mieleen tuo kypäräpappi, vaan sliipattu pukumies. Ei enää osaa ajatella Kokoomuksen tukijan olevan mikään ison talon isäntä tai pikkuvirkamies, vaan velkavivuttava juppi.

Oikeiston, siis Kokoomuksen ja olennaisilta osilta Perussuomalaistenkin, ajattelun takana on tiedostaen tai tiedostamatta englanninkielisestä maailmasta peräisin oleva liberalismi. Se oli vallitseva oppi Englannissa ja Amerikassa, ja on sitä siellä edelleen. Suomen ja Euroopankin se on vallannut 1980-luvulta alkaen. Kokoomus on toitottanut yksilön vastuuta, siis näin vastustanut julkisia palveluja, jo pitkän aikaa. Perussuomalaisissa varsinkin uusi nuorisojärjestö julistaa, että ”klassisen liberaalin” paikka on Perussuomalaisissa. Ennenhän oikeiston määrittävä tekijä oli aito, kova vanhoillisuus Ranskan vallankumouksen aikaisessa merkityksessä. Usko Jumalan asettamiin hierarkioihin.

Käytännössä tämä uusi oikeisto tarkoittaa yksilökeskeisyyttä, ja siitä näkökulmastahan aivan kaikki muut ovat sosialisteja ja kommunisteja. Siitä näkökulmasta Amerikassa puhutaan, siellä sosialismi ei tarkoita sitä mitä sen kehittäjät tarkoittivat, siis tuotantovälineiden yhteisomistusta, vaan ylipäätään ylhäältä päin asetettua yhteisvastuuta. Ja se on siis kirosana, ei myönteinen asia.

Amerikkalainen vasemmisto

Voisi kuvitella, että vasemmisto olisi anti-amerikkalainen. Ja sitä se joskus vanhaa muistia onkin, kun on puhe ulkopolitiikasta. Mutta aivan yhtä lailla meidän vasemmistommekin nykyiset opinkappaleet ovat tuontitavaraa Atlantin takaa. He nimittäin ovat ottaneet aatteidensa keskiöön sellaisia aattehia kuin intersektionaalinen feminismi, seksuaalitasa-arvo, vihreys ym. Sen sijaan vasemmisto on hylännyt edellä mainittujen hyväksi kokonaan ajattelun tuotantosuhteista eli pääoman ja työväen luokkajaosta ja sitä kautta on mennyt kokonaan pohja miltään talousteorialta, minkä vasemmistolaiset voisivat esittää vaihtoehdoksi nykyiselle, jota he vanhaa muistia kritisoivat.

Vasemmistokin on nimittäin nykyään täysin yksilökeskeinen. Amerikkalaisista yliopistoista on tuotu Suomeen ajattelu siitä, että järjestelmä sortaa ihmisiä näiden ominaisuuksien perusteella. Ennenhän vasemmiston perusteesi oli, että kapitalisti vie työläisen työstä lisäarvon. Nämä kaksi kuulostavat ensi alkuun samalta uhriutumiselta, mutta ne eroavat lopulta toisistaan aivan täysin. Työväenluokkainen ajattelu korostaa yhteisöllisyyttä oman luokan kanssa ja sen luokkaetujen puolesta taistelemisen tärkeyttä. Uhriutuminen naiseuden, uskonnon, seksuaalisen suuntautumisen, sukupuolettomuuden ym. perusteella taas ei ole yhteisöllinen, vaan yksilökeskeinen ajatus. Siinä korostetaan omaa erikoisuutta, siinä yritetään olla suurin ja surkuteltavin uhri. Ja koska kyse on pelkästä tunteesta eikä mitattavasta asiasta kuten rahasta, ei ratkaisujakaan oikeasti ole. Paitsi ehkä kovettaa luontonsa ja alkaa miettiä oikeita kysymyksiä.

Miten meistä sitten tuli amerikkalaisia?

Helpoin vastaus tietenkin olisi se, että me puhumme sujuvasti englantia ja kulutamme amerikkalaista viihdettä. Helpompihan on samaistua kulttuuriin, jonka kieltä ymmärtää ja jonka merikkiteokset tuntee. Saattaa olla, että helpoin vastaus on tosi, mutta ihan piruuttani esitän ajatuksen, joka nykyään on melkein rikollinen: amerikkalaistumisemme alkoi siitä, kun Saksa hävisi kaksi maailmansotaa.

Aivan, Saksan tappio ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa lopetti ensiksi amerikkalaisten eristäytymispolitiikan ja teki heistä maailmanpoliiseja ja taloudellisen mahdin. Toisessa maailmansodassa taas Eurooppa lopullisesti joutui kahden kilpailevan blokin taistelukentäksi, ja amerikkalainen puoli voitti ja nielaisi kaiken alleen. Minullekin opetettiin yhteiskuntaopin tunnilla, että McDonald’s-hampurilaisbaari on rauhan tae siten, että maat joissa sellainen on, eivät ole sotineet keskenään. Toisaalta eurooppalainen ajattelu, nimenomaan saksalainen, romahti aivan täysin akselivaltain hävitessä. Nykyään kaikki kansallinen yhteisöllisyysajattelu voidaan tulkita natsien touhuksi. Kumpikin puoli idästä ja lännestä siis löi manner-eurooppalaiseen ajatteluun Hitler-leiman, vaikka se olisi ollut olemassa jo kauan ennen sotaa tai natsipuoluetta.

Uskonnollisuus vielä jotenkin voitaisiin lukea vanhaksi Euroopaksi, mutta siihenkin amerikkalaiset ovat lyöneet leimansa, jota yksilöä korostavan ateistin on hyvä esitellä. Kun meillä uskonto oli ennen perinteinen kaksi tuhatta vuotta kasvanut ja meidän tapauksessa 1500-luvulla reformoitu valtionkirkko, amerikkalaiset TV-pastorit ja heidän taustavoimiensa rahoittama media ovat tehneet uskonnon julkikuvasta jotain ihan muuta.

Enhän minä tietenkään tässä väitä, että esimerkiksi Hitlerin hallinto olisi ollut parempi kuin nyt koettu. Se on vaihtoehtohistoriaa, jota ei voi todentaa mitenkään. Enkä tietenkään tiedä, miten historia olisi kehittynyt, mikäli Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan. Suomen kannalta tilanne olisi muuten ollut todella huono, olisimme päätyneet nukkevaltioksi. Eikä historiaa voi muuttaa. Mitä voimme oppia olisi ehkä se, että toisen maailmansodan takia ei tarvitse kieltää kansallisylpeyttä ja vanhoja tapoja, vaan parempi olisi jopa juhlia niitä nimenomaan vastineena amerikkalaiselle kertakäyttökulttuurille.

Mikä sitten ei ole amerikkalaista?

Jos tekstini on jaksanut lukea tähän asti, on huomannut että minulle amerikkalaisuutta on yksilökeskeisyys, ”mie itte, muut sitte”. Mannermainen eurooppalaisuus, josta siis pohjoismaisuus ja pohjoismaisuuden alla vielä idästä vaikutteita saanut suomalaisuus on alakategoriana, on aina ollut jotenkin yhteisöllistä. Eikä se ole aina ollut yhteisöllistä myönteisessä mielessä. Meillä on vainottu uskonnon perusteella, ja sen innoittamana on sodittu kristittyjen kesken. Kuninkaat ovat saaneet valtansa Jumalalta, ja kun se menetti merkityksensä, olivat valtiot kansallisvaltioita, jotka olivat suvereeneja ja kaikkivaltiaita kuin itseoikeutetusti. Emme me hirmuvaltaa ole koskaan rakastaneet, mutta jonkinlainen yhteisen hyvän ajatus uhrauksineen on aina kuulunut eurooppalaiseen perimään. Ja järjestyksenkaipuu.

Suomalaiset ovat muuten myös olleet ennen amerikkalaisuuden invaasiota ennemmin saksalaisen valtiofilosofian kuin englantilaisen liberalismin piirissä, meillä vain oli oma versiomme kaikesta. Meidän yhteiskuntafilosofimme, Snellman, oli itse lukenut saksalaista Hegeliä ahkerasti. Samoin on tietysti meidän sosialismimme peräisin Saksasta, ja Hegeliähän oli lukenut koko sosialismin isä, Karl Marx. Suomalainen sosialismi sai tietysti vaikutteita Venäjältä ja myöhemmin Neuvostoliitosta, johon tämä aate oli ensin tietysti tullut Saksasta. Yksi suomalainen tai ainakin pohjoismainen aatesuunta on, nimittäin talonpoikaisaate, meillä alkiolaisuus. Se on perua siitä, että meillä ei ollut maaorjuutta, vaan vapaat talonpojat.

Näiden eväiden huipentuma minun unelmakuvissani on 1980-luvun hyvinvointi-Suomi. Se oli jonkinlainen kompromissi pitkin tätä kirjoitusta mainitsemiani aatesuuntia, mutta se oli suomalainen, ei amerikkalainen. Ehkä amerikka jo nosti päätään horisontissa, mutta luojan kiitos heidän maihinnousunsa kesti muutaman vuosikymmenen niin, että minäkin osaan kummeksua nykyistä menoa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu