Tie väyrysläiseksi

Aika ajoin on kirjoitettava itsestään, tai poliittisesta suuntautumisestaan. Vaalien jälkeen ei itseään markkinoidakseen, vaan oikeammin selventääkseen ajattelua myös itselleen. Olen jo pitemmän aikaa mieltänyt itseni väyrysläiseksi. Huomaan tekeväni niin yhä. Kirjoitanpa siitä, miten olen tähän lopputulokseen päätynyt ja siinä pysynyt.

Poliittisen harrastukseni (puhuminen urasta olisi kornia, sillä koskaan en ole politiikalla tienannut) alussa olen mieltänyt itseni lähinnä kansallismielisyyden kautta. Hakeuduin Perussuomalaisiin Soinin vuoden 2006 presidentinvaalikampanjan innoittamana, Soini sanoitti hyvin ajatuksiani, joihin oli vaikuttanut lähinnä sotahistorian harrastus ja tunne siitä, että kotiseutu on jätetty oman onnensa nojaan globalisaatiota uskontonaan pitävässä maailmassa.

Perussuomalaisena olin varmasti puolueen maahanmuuttovastaisinta väkeä, mutta kuitenkin talousasioissa vasemmalla. Siihen on monia syitä, historiaa lukiessani olen tullut siihen lopputulokseen että menestyneimpiä kansantalouksia ovat olleet ns. puite- tai sekataloudet. 1990-luvulta alkaenhan Suomi on purkanut omaa puitetalouttaan. Siten en oikein koskaan tuntenut oloani kotoisaksi hommaforumien ym. maahanmuuttokriittisten yhteisöjen joukossa, sillä niissä tuppasi väki olemaan porvarillisesti ajattelevaa. Ehkä kyse on siitä, että kovat arvot kasautuvat herkästi, osa on alun perin talousoikeistolaista ja siihen tulee seuraksi maahanmuuttokriittisyys tai toisin päin.

Maalaishenkisyyteni taas vahvistui yliopistovuosina, kun yliopiston kahvio vain alleviivasi tulevan ”älymystön” ja maaseudulla asuvan tavan kansan eroavaisuutta. Timo Soinin tuon aikainen retoriikka ja myös PS:n ohjelmat sopivat minulle kuin nyrkki silmään. Kyse oli euro- ja maahanmuuttokriittisestä, käsillään töitä tekevien ja maalla asuvien protestista. Sellaisesta, jonka keskiverto yhteiskuntatieteilijä tiivisti ”juntteudeksi”. Junttina on hyvä olla.

Eniten ajatteluuni varmasti on vaikuttanut valintani kunnanvaltuutetuksi kaudelle 2013-2017. Kunnanvaltuustossa pöydälle tulee mikrotason kysymyksiä, joita ei voi tiivistää iskulauseiksi ja ne koskevat asioita, jotka on hankala käsittää varsinkaan konservatiivi-liberaali-jaon kautta. Lisäksi asiat koskevat mitä suuremmassa määrin ihmisten arkea ja toimeentuloa. Valtuustossa myös tutustuu eri puolueiden valtuutettuihin ja käytännössä joutuu näiden kanssa yhteistyöhön.

Omille teille

Poikkesin puoluekurista kuitenkin melko julkeasti vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Äänestin Paavo Väyrystä ja ilmoitin sen myös julkisesti. Väyrysen vuoden 2012 kampanja oli itseironinen ja ”retro”. Väyrysen viesti vuonna 2012 oli eurokriittinen ja hän käytti aseenaan myös Kataisen hallituksen kuntauudistusta ja Nato-lähentymistä, joita hän toki vastusti. Olen vahvasti nostalgiaan taipuvainen ja katselinkin Väyrysen esiintymisiä aiemmilta vuosikymmeniltä, varsinkin EU-jarrutuksesta kertovia uutisklippejä. Aiemmin olin lukenut Esko Seppäsen kirjoja. Ymmärsin, että Väyrysen eurokriittisyys ei ole vain sloganeja, vaan myös tekoja ja nyt kohta 30 vuotta jatkunutta kirjoitustyötä, jossa Paavo on myös hakenut vaihtoehtoja EU:lle ja varsinkin eurolle.

Perussuomalaisista erosin 2014. Meno ei enää miellyttänyt. Soinista oli nähnyt jo kauan, että hänestä oli tullut eduskuntaryhmän kautta kenttää kurittava jyrä. Samalla Perussuomalaiset oli vaalikautena 2011-2015 lähentynyt Kokoomusta ja uutta Juha Sipilän johtamaa Keskustaa, joka puolestaan yritti Kokoomuksesta oikealta ohi. Kenttä oli kaaoksessa, kun liian nopeasti kasvaneessa puolueessa joka puolella tapeltiin. Ei sitä jaksanut, ja niinpä lähdin.

Sen jälkeen olen toiminut pienpuolueissa. Oli puolivillainen isänmaallishenkinen projekti, joka keskeytettiin. Itsenäisyyspuolue, jolla oli pitemmätkin perinteet vuoden 1994 kansanäänestyksen Ei-kampanjassa. IPUn Antti Pesonen, rauha hänelle, oli todella vaikuttava ajattelija. IPU ei hänen poismenoaan kestänyt, ja suoraan sanoen, puolue oli imuroinut jos jonkinmoista hopeavesihörhöä. Vuoden 2015 pakolaiskriisi nosti maahanmuuttopolitiikan framille, ja olinkin puhumassa ”Rajat kiinni”-mielenosoituksissa. Minua ehkä parhaiten kuvaa se, että saatan tuntea oloni yhtä kotoisaksi maahanmuuttovastaisessa mielenosoituksessa ja vasemmiston vapputapahtumassa. Ja miksi en tuntisi, toisessa vaaditaan vähemmän maahanmuuttoa ja toisessa työmiehelle töitä ja toimeentuloa. Eivät ne toisiaan pois sulje. Lopputuloksena on tosin se, että pioneerien mielestä on vaskisti ja vaskistien mielestä pioneeri.

No, Väyrysen Kansalaispuolueeseen liityin 2016 ja loppu onkin historiaa. Kannatan edelleen Väyrystä ja taidan häntä äänestää tulevissa aluevaaleissa, mikäli hän on Keskustan listoilla. Perussuomalaisiin en liittynyt vuoden 2017 vallanvaihdon jälkeen. En minä jaksa pelkästä maahanmuutosta huutaa, enkä varsinkaan jos minun pitäisi samalla kannattaa Amerikan republikaanien veropolitiikkaa.

Katsokaa ”normaalit” peiliin

Moni on huvittunut, kun ilmoitan kannattavani Väyrystä. Sitä en käsitä. Sellaisen reaktionhan pitäisi saada sellaisen, joka ilmoittaa tukevansa Mikko Kärnää, Laura Huhtasaarta tai Li Anderssonia. Yksikään näistä kolmesta ei pysty selittämään maailmankatsomustaan kuten Väyrynen, eivätkä he katso Suomea niin pitkällä aikajänteellä. Eivätkä he yksinkertaisesti edes halua tulla ulos mukavuusalueeltaan, identiteettipolitiikasta, joka tarkoittaa meuhkaamista vessojen sukupuolimerkinnöistä tai muusta yhtä järisyttävästä. Kärnä nyt nostaa esiin aluepolitiikan aika ajoin, mutta sen hän tekee lähinnä julkisuushakuisilla ulostuloilla, ei mihinkään teoriaan pohjautuen.

Myös poliittinen kompassi tukee ratkaisuani. Kun Paavo perusti Kansalaispuolueen ja kompuroinnin jälkeen Seitsemän tähden liikkeen, se luonnollisesti keräsi kovimmat väyrysläiset eri puolueista saman katon alle. Se näkyi poliittisessa kompassissa, joka siis tarkoittaa nelikenttää, jossa ylhäältä alas kulkee konservatiivi-liberaalijana ja vasemmalta oikealle taloudellinen vasemmisto-oikeistojana. Tähtiliikkeen ehdokkaisen keskiarvo oli konservatiivisen vasemman kentässä. Minä ole usein sen kentän keskellä. Siellä ei oikein ole puolueita.

Äärikeskustalaisuutta

Nyt Väyrysen on keskustalainen, minä en. Ole edelleen sitoutumaton, itsenäisen listan kunnanvaltuutettu. Keskustasta on tällä kaudella noussut esiin jonkin verran konservatiivisempia nimiä framille, tai sitten se on vain harhaa, kun olen puoluetta enemmän seurannut. Väyrynen kuvasi itseään joskus ”äärikeskustalaiseksi”. Ehkä sellaiseksi sitä muuttuu itsekin, kun poimii pullan rusinoita sieltä ja täältä.

Koen, että väyrysläisyys sopii minulle edelleen. Se on lähimpänä sitä jytkyä edeltänyttä perussuomalaisuutta mistä pidin, ja yhdistelee piirteitä eri maailmankatsomuksista, kuten jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi tehdä sen sijaan, että kanta eri asioihin muodostetaan ”selkärangasta”.

+5
AkseliErkkil
Sitoutumaton Kittilä
Ehdolla kuntavaaleissa

Olen vuonna 1991 syntynyt sälli Kittilästä. Olen entinen PS:n jäsen, erosin 2014 ja sen jälkeen olen ollut mukana eri EU-vastaisissa liikkeissä. Kotikunnassani olen sitoutumattoman Kuntalaislistan valtuutettu. Arvokonservatiivi, maalaismielinen ja talouspuolella vasemmalla. Eli vähän kuin 1980-luvun suomalaisen politiikan arkkityyppi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu