Ajatuksia koulumaailmasta: opettajalla puutteelliset työkalut tukea tasa-arvoa

Olen viime aikoina pohtinut paljon opettajien roolia monikulttuurisessa ja polarisoituvassa Suomessa.

Opettajalla on tärkeä rooli tulevaisuuden yhteiskunnallisten vaikuttajien kasvattamisessa. Suomen lainsäädäntö on tasa-arvoinen, ja näin opettajan tärkeäksi rooliksi jää hyvän lainsäädännön toimeenpanon varmistaminen – opettaja turvaa, että ketään ei syrjitä erilaisuuden vuoksi ja ohjaa oppilaita kohti suvaitsevaa, toisia huomioon ottavaa käytöstä.

Modernin maailman vitsaukseen kuitenkin kuuluu, että opettaja joutuu kohtaamaan “trendikkäitä” epätasa-arvoisia ajatuksia työssään tuon tuostakin. Milloin kyseessä on vaikka viidesluokkalainen tyttö, joka ilmoittaa olevansa “muslimi” ja haluton toimimaan poikien kanssa yhteistyössä, tai olla osallistumatta yhteiseen urheiluun. Milloin teini-ikäinen poika, joka ilmoittaa suhtautuvansa epäluuloisesti kaikkiin maahanmuuttajiin tai vihaavansa “sossupummeja”.

Opettajalla on selkeät, opetussuunnitelmaan kirjatut tavoitteet ohjata oppilaita kohti tasa-arvoista ajattelumallia, jossa ketään ei syrjitä.

Toisaalta, opettajia taas ihan yhtä selkeästi ohjeistetaan kunnioittamaan jokaisen maailmankatsomusta, uskonnollista vakaumusta ja mielipiteitä. Kukaan ei neuvo, miten toimia, silloin kuin nämä kaksi opettajalle asetettua tavoitetta ovat keskenään ristiriidassa.

Opettaja tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäjänä 

Kuinka opettaja sitten voi edistää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista?

Suomi on demokraattinen maa. Suomen lainsäädäntö on tasa-arvoinen ja koulutusjärjestelmä antaa jo itsessään mahdollisuuksia kaikille opiskelijoille opiskella huolimatta siitä, mihin ryhmään, perheeseen, identiteettiin, uskontoon tai ajatusmaailmaan he kuuluvat. Paljon hyvää on siis jo tehty. Monessa maassa, vaikkapa entisessä kotimaassani Iranissa, tilanne on paljon huonompi.

Silti opettajalla on suuri vastuu edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, sillä on sanomattakin selvää, että tasa-arvon toteutumisessa on vielä paljon työtä. Onkin kiva, että Suomessa myös opettajilla on mahdollisuus edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Aiemmin toimin opettajana Iranissa ja siellä näiden radikaaleina pidettyjen arvojen edistämisestä opettaja joutuisi välittömästi vankilaan.

Koska Suomi on monikulttuurinen maa, koululaisetkin ovat hyvin erilaisia keskenään, eri kulttuureista ja taustoista. Suhtautuakseen intersektionaalisesti oppilaidensa yhdenvertaisuuteen opettajan pitäisi olla tietoinen oppilaiden taustoista. Se ei aina kuitenkaan ole yksinkertaista. Lähtökohtaisesti opettaja ei tiedä juuri mitään oppilaidensa yksityiselämästä tai perhetaustasta, paitsi mitä oppilaat itse tuovat esiin.

Siksi on vaikeaa suhtautua esimerkiksi siihen, jos tokaluokkalainen tyttö sanoo ettei saa piirtää ihmistä koska on muslimi. Tämä tapahtui eräälle opettajatutulleni, joka sitten ohjasi tytön piirtämään jotain muuta. Mutta onko tytön vanhemmat oikeasti tämän kieltäneet, vai onko tytölle vain syntynyt jostain virheellinen käsitys, että se on hänelle kiellettyä? Voiko opettaja vaan tomerasti käskeä oppilasta piirtämään ihmisen, sillä verukkeella että kaikki muutkin piirtävät? Ja entä, jos kieltäytyjä olisikin jo teini-ikäinen?

Identiteetti ja ryhmään kuuluminen ovat tässä pohdiskelussa tärkeitä. Minusta olisi hienoa, jos oppilaita ei jätettäisiin yksin heidän identiteettiin liittyvän pohdinnan kanssa. Lapset kasvavat ja kehittyvät kovaa vauhtia ja olisi tärkeää, että he ymmärtävät identieetin olevan muuttuva asia. Jos on vaikka koulussa “häirikkö” joka tuntee samaistuvansa “häirikköporukkaan”, se ei tarkoita, että tässä ryhmässä pitää olla koko elämänsä. Tai “muslimi”, tai “nörtti” tai “maahanmuuttaja”.

Olisi suuri edistysaskel, jos jokaisella opettajalla olisi vuosittain mahdollisuus keskustella kahdestaan jokaisen oppilaansa kanssa, ja käydä strukturoidusti läpi hänen ajatuksiaan, kehitystoiveitaan, huoliaan… hieman kuten aikuisilla on töissä kehityskeskustelut. Se olisi hieno apuväline opettajan taskuun myös luokkahuoneessa, ja lisäisi opettajan ymmärrystä oppilaan käytöstä kohtaan. Samalla uskon, että tämän kaltaiset keskustelut tukisivat myös oppilaan omaa identiteettityöskentelyä, kun hänen olisi “pakko” kohdata ja sanoittaa tiettyjä ajatuksiaan.

Tällä hetkellä oppilaat ovat hyvin yksin oman identiteettipohdinnan kanssa, ja samalla opettajat ovat hyvin epätietoisia oppilaan ajatusmaailmasta. Tämä aiheuttaa konflikteja ja epäröintiä luokkahuonetilanteissa.

Oikeus uskontoon ja omaan maailmankatsomukseen 

Koen, että koko ajan yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa Suomessa on tärkeää voida käydä avointa keskustelua myös uskonnosta – se onkin teema, jonka moni koulumaailmassa kokee hankalaksi. Siitä pitäisi kuitenkin voida puhua.  Suomessa päättäjien tulisi nykyistä selväsanaisemmin linjata, miten paljon perheen maailmankatsomus voi ohjata lapsen toimintaa esimerkiksi koulussa.

Oppilaiden taustat ovat yhä kirjavampia, ja minusta olisi tärkeää tuoda faktapohjaista täydennyskoulutusta opettajille. Mitä islam kieltää ja sallii – voiko lapsia vaatia piirtämään ihmisen tai urheilemaan muiden kanssa? Voiko kristityn lahkon edustajaa altistaa katsomaan televisiota?

Olen ylpeä, kun saan asua Suomessa, jossa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat yhteisiä ihanteita, johon kaikki pyrkivät. Iranissa joutui taistelemaan isoja koneistoja vastaan voidakseen edistää näitä, ja se oli hengenvaarallista, ja täällä taas kaikkia kehotetaan miettimään, miten itse voi edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Tämä on hienoa ja tekee minut iloiseksi.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat ihmisten perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia jotka perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin. Itse olen tasa-arvon puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, ja olen tehnyt paljon työtä sekä vapaaehtoisesti että ammattini kautta raivatakseni esteitä vähemmistöjen tieltä. Olin vähemmistö myös Iranissa, ja Suomessa kuulun uudenlaiseen vähemmistöön maahanmuuttajana.

Oma havaintoni on, että identiteettiin ja sen rakentamiseen suhtaudutaan Suomessa äärimmäisellä vakavuudella. Toisen valintoja ei sovi kyseenalaistaa, eikä aina niistä ole korrektia edes keskustella. Tämä on minusta harmi. Samalla kansalaisena näen suuren joukon ihmisiä, jotka ovat selkeästi hukassa oman minuutensa kanssa ja kamppailevat löytääkseen elämälleen merkityksen.

Opettajalla on tärkeä rooli kasvattajana. Minusta olisi hienoa, jos yllä kuvatun kaltaiset keskusteluhetket otettaisiin osaksi koulumaailmaa. Nuoret kaipaavat tukea minuutensa rakentamiseen, ja aikuisen rooli on kysyä heiltä oikeat kysymykset, saada heidät pohtimaan vastauksia ja ymmärtämään, että identiteetit muuttuu ja heistä voi tulla mitä vain, riippumatta siitä mikä on tilanne juuri sillä hetkellä.

Samalla vuosittaiset keskustelut antaisivat opettajille arvokasta näkemystä oppilaiden taustoista ja antaisi tietoa siitä, kokeeko oppilas syrjintää tai huolestuttaako häntä jokin asia tähän liittyen.

Näiden lisäksi opettajat tarvitsevat selkeää ja käytännönläheistä täydennyskoulutusta liittyen ilmaisun- ja uskonvapauden raamittamisesta kouluissa.

Nämä yhdessä antaisivat parhaat lähtökohdat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tukemiseen sekä intersektionaalisten haasteiden purkamiseen. Tämä kaikki vaatii päättäjiltä jämäkämpää linjanvetoa siitä, minkälainen aatteellinen tanner suomalainen koulu on. Jos kukaan ei tee päätöksiä, vellotaan epämääräisessä välitilassa, jossa on yksittäisen opettajan harteilla päättää, mitä sallia ja mitä ei.

Alan Salehzadeh

 

+1
Alan Salehzadeh

Alan Salehzadeh on geopoliittisen alan asiantuntija, väitöskirjatutkija ja
luennoitsija. Toimin akateemisen Menatto-konsultointiyrityksen johtajana.

Menatto on kansainvälisiin konflikteihin erikoistunut ajatushautomo, jossa huippututkijat eri puolilta maailmaa ratkovat poikkitieteellisesti globaalin liikkuvuuden haasteita. Asiakkainamme on niin julkishallinnon organisaatioita, mediataloja, poliittisia puolueita kuin yrityksiäkin.

Salehzadeh on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu