Jälkisuomettuminen vaatii avaajansa

Suomen pitkä tie puolustusliitto Naton jäseneksi päättyi 4.4.2023. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nosti Brysselissä aiheellisesti esiin maamme puolustuksen nojanneen läntiseen yhteistyöhön ja materiaalihankintoihin jo pidemmän aikaa. Välillisesti Nato turvasi Suomea myös kylmän sodan YYA-kaudella, jolloin pelko Ruotsin livahtamisesta länsiliiton täysjäseneksi sai Neuvostoliiton pidättäytymään Suomen voimakkaammasta painostuksesta. Näin ainakin monet historioitsijat ovat asetelmaa tulkinneet. Pääministeri Olof Palmen kassakaapissa oli kirjallinen vahvistus Yhdysvaltojen avusta, jos maa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Tämän on vahvistanut muun muassa Palmen entinen valtiosihteeri.

Suomen liittymistä koskeneen tiedotustilaisuuden yhteydessä Niinistö tarjosi oman näkökulmansa keskusteluun jälkisuomettumisesta. Hieman aiemminhan aiheesta oli julkaistu tuore tietokirja. Presidentin mukaan erittäin tehokkaiden JASMM-ohjusten myynti maahamme hiukan ennen hänen oman virkakautensa alkua oli todiste siitä, että Yhdysvalloissa luotettiin Suomeen. Huomio on sinänsä täysin validi eikä sen esittäminen olisi ongelmallista kenenkään muun kuin presidentin pohdintana.

Kovin usein Niinistö ei ole ottanut kantaa lähihistoriaan. Vuoden 2023 perspektiivistä
liittoutumattomuus voidaan kuitenkin nähdä ylimenokautena, kun taas Niinistön pitkään edustama vakauspolitiikka ymmärrettiin pysyväksi turvallisuuspoliittiseksi strategiaksi.

Jälkisuomettumista voidaan pitää syynä siihen, miksi Nato-hakemus jätettiin vasta
kansalaismielipiteen muututtua ja sodan tehtyä toisenlaisen ratkaisun mahdottomaksi tai ainakin äärimmäisen riskialttiiksi. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden totesi Venäjän yrittäneen Europan suomettamista, mutta tuloksena oli Suomen ja Ruotsin natottuminen. Tätä kantaa tuskin tarvitsee enempää selitellä.

Jälkisuomettumista koskevaa pesänselvitystä ei voi kuitata ohjuskaupoilla. Vaikka epäilemättä amerikkalaisten luottamus Suomen Puolustusvoimia ja puolustushallintoakin kohtaan on ollut tärkeä osa turvallisuusajatteluamme, monet YYA-kauden rakenteet ja käytänteet jatkoivat – ehkä hieman vaurioituneina – myös EU-Suomessa. SDP:n puheenjohtajana Paavo Lipponen korosti eri yhteyksissä, miten YYA siirtyi historiaan, mutta sen sisältö ei. Tämä tarkoitti, että eräänlainen ”suomettuminen” oli turvallisuuspoliittisen strategian lähtökohta myös Neuvostoliiton romahdettua.

KGB:n ja Varsovan liiton maiden tiedustelupalvelujen vaikutuksen, suomettumisen ja vakoilun selvittämättä jättäminen onkin ollut suuri virhe. Yhdysvalloissa paljastunut maan turvallisuuden kannalta vahingollinen tuore tietovuoto osoittaa, että Naton jäsenenä Suomella ei ole varaa mennä liittokuntaan kaapit täynnä luurankoja ja kuljettaa puolustusliiton rakenteisiin YYA-jatkokauden kasvatteja. Lisäksi on todettava, että varauksetonta amerikkalaisten luottamus tuskin oli edes Puolustusvoimiimme. Syytetyn penkille pian joutuva tiedustelupäällikkö Georgij Alafuzoff nousi Euroopan unionin korkeisiin tehtäviin nykyisen presidenttimme kaudella.

Suuressa kuvassa Niinistön nousu Tarja Halosen seuraajaksi vuonna 2012 toki käynnisti Suomen ulkosuhteiden tervehdyttämisen. Samoin ryhdyttiin lisäämään sotilaallista länsiyhteistyötä. Keskustelukulttuuria vaivasi tästä huolimatta jatkossakin tiukka yksimielisyysvaade, joka heijastui niin ulkoasiainhallintoon kuin suurien medioiden asiantuntijavalintoihin kansainvälisissä kysymyksissä.

Ulkopolitiikkaa tehdään aina muutoksen ja jatkuvuuden vuorovaikutuksessa. Pienelle maalle on ensiarvoisen tärkeää hallita kehityksen suuri kuva. Se luo edellytykset etupainotteiselle diplomatialle ja maanpuolustuksen oikealle mitoitukselle. Diplomatia tukee maanpuolustusta ja päinvastoin. Suomessa alkoi 2000-luvulla vaikuttaa näiden välinen epäsymmetria. Diplomatiassa korostettiin status quota turvallisuusympäristön samaan aikaan heikentyessä. Maanpuolustusta tehostettiin muutoksen nopeutuessa, mutta ulkopolitiikassa korostui aiempaa enemmän jatkuvuus. Naton jäsenyyttä haettiin vasta diplomatian menetettyä lopullisesti mahdollisuutensa.

Olisiko historiasta voitu ottaa opiksi? Varmasti. Idänkaupan ongelmat tiedettiin, mutta niistä ei välitetty. Putinin aggressiivinen retoriikka ei suuresti eronnut Hitlerin puheista. Tätä ei otettu riittävän vakavasti. Ulkopolitiikka ilman historian ymmärrystä on tyhjän päällä.

EU-loikka ilman irtikytkentää

Tämän kirjoituksen tekijät ovat teoksissaan osoittaneet, että 1990-luvun alkupuolella Suomen suunnasta päättivät pienet politiikan valtapiirit. EU-kansanäänestys lokakuussa 1994 oli historiallinen, koska jäsenyyttä vastustanut päähallituspuolue ilmeisesti lähti siitä, että kansa kaataisi hankkeen. Äänestyksen siirto pidettäväksi ennen EY-skeptistä Ruotsia saattoi olla ratkaisevaa Suomen kyllä-äänten enemmistön varmistumiselle. Julkisuudessa jäi vähemmälle huomiolle SDP:n johtama EY-linjaus, jolla oli tarkoitus jatkaa YYA-henkistä politiikkaa myös EU:ssa. Pääministeri Paavo Lipponen kehitti 1990-luvun lopulla EU:n ja Venäjän ”energialiiton” EU:n pohjoisen ulottuvuuden kainalossa.

Suomen eliittiä EU-ratkaisuun valmisteli Euroklubin johdossa Lasse Lehtinen, jonka hiljattain Kanavassa julkaistun artikkelin kaltaista keskustelua soisi käytävän maassamme enemmänkin. ”Helsingin herrat” olivat valmiita Brysseliin, mutta vain omilla ehdoillaan. Julkisesti esitettiin mallioppilasta, mutta turvallisuuskysymysten kohdalla unionin kompetensseja edistettiin lähinnä vain siinä tapauksessa, että niillä voitaisiin selittää transatlanttisen turvallisuusyhteisön – Naton – ulkopuolelle jättäytymistä. Joku voisi sanoa, että YYA-koulukunta halusi tehdä palveluksen Venäjälle: heikentää Natoa suomalaistettavalla EU:lla.

Suomi edusti suomettumisen arkkityyppiä, mutta vastaavia ongelmia esiintyi muuallakin. Entisen Neuvostoliiton ja Venäjän tiedustelu on käynyt kautta aikojen ja kävi 2000-luvun myötä yhä hyökkäävämpää lännen vastaista salaista poliittista sotaa. Kumppaneita on etsitty heikoista ja pehmeistä rintamalohkoista. Suomi on hoitanut hyvin sotilaallisen puolustuksen, mutta epäonnistunut vastatiedustelussa. Näin siksi, että suomettumisen ja sen myöhemmän version, jälkisuomettumisen, esille nostaminen johti usein eräänlaiseen ”whataboutismiin”, eli aihepiirin tutkimusten torjumiseen. Pöyhimistä on pidetty parhaimmillaankin tarpeettomana ja pahimmillaan suoranaisena turvallisuusuhkana.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti vuonna 1993 puheen, jossa hän käytännöllisesti katsoen vapautti Suomen sodanaikaisen valtiojohdon moraalisista epäilyistä. Kyseessä oli tietenkin pitkän YYA-kauden jälkeen tervetullut ja täysin aiheellinen kunnianpalautus. Samalla hän tuli siirtäneeksi keskustelun toiseen maailmansotaan – olihan presidentti rintamaveteraani itsekin – ja valtiojohdon erehtymättömyyteen. Monia tästä huolimatta askarrutti, mitä idänsuhteiden salattuihin käytänteisiin oli sisältynyt. Niistä Koivisto puhui selitellen ja epämääräisesti luottamuksellisissa toimittajatapaamisissa.

Vasta tammikuussa 2003 hän kokosi tutkijat luokseen ja halusi vastauksia kysymykseen, mitä KGB oli Suomessa puuhannut hänen presidenttikaudellaan. Kyse oli myös Koiviston omista laiminlyönneistä – olihan hän julkisuudelta varjeltuna heinäkuussa 1992 torjunut presidentti Boris Jeltsinin asialliset tarjoukset KGB-arkistojen suomalaisia koskevien aineistojen tutkimisesta, sulkenut heinäkuussa 1990 DDR:n loikkarin laatiman listan suomalaisista Stasin yhteyshenkilöistä ja toukokuussa 1986 Suomen asioista hyvin informoidun loikkarin listan KGB:n suomalaisista yhteyshenkilöistä. Kyse oli tietenkin myös Supon ja ehkä armeijan vastatiedustelun haparointien peittelystä. Supoa pidettiin vähintään vuoteen 1992 saakka armeijan ylipäällikön, tasavallan presidentin poliisina.

Kuka valvoi valvojia?

KGB:n verkostojen selvittäminen ei ole pelkästään kansallisen ja liittolaisten turvallisuuden näkökulmasta olennainen kysymys, vaan myös osa sisäpoliittisen tervehtymisen prosessia. Niin ikään on katsottava, etteivät pukit vartioi kaalimaata. Tässä ainakin kaksi instituutiota, Suojelupoliisi ja Finanssivalvonta, kaipaisivat läpivalaisua.

Neuvostoliiton ja Venäjän tiedustelun harjoittaman vakoilun ja ns. aktiivisten toimien torjunta on kokonaisvaltaista työtä, mitä kuvaa osaltaan myös viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla ahkeraan käyttöön noussut käsite ”hybridisodankäynti”. Siksi viranomaisten valppaus, korruptoitumattomuus sekä yleinen ammattitaitoisuus ovat avainasemassa niin perinteisten sotilaallisten uhkien kuin valtiokoneiston valuvikoja hyväksikäyttävän, liberaalin demokratian rakenteita nakertavan toiminnan ehkäisemisessä. Suojelupoliisin osalta vastaamattomia kysymyksiä on valtavasti. Näistä ovat tehneet omissa kirjoissaan ja artikkeleissaan selkoa molemmat tämän tekstin allekirjoittajat.

Jälkisuomettumisen kauden ehkä tärkein asiakokonaisuus liittyy Putinia lähellä olevien oligarkkien kansalaisuuksien taustoihin. Suomen passi mahdollisti heidän toimintansa lännessä ja saattoi tarjota mahdollisuuden vaikuttaa merkittävän EU-maan poliittiseen järjestelmään, mitä ongelmaa pienten Naton ulkopuolisten saarivaltioiden – Maltan ja Kyproksen – ”kultaisten passien” myötä tuskin samassa määrin syntyi. Lisäksi suomalaisten rooli itärahanpesun mahdollistamisessa vaatii lisäselvitystä.

Olisi toivottavaa, että pian muodostettava hallitus avaisi poliittisesta väristään riippumatta YYA-kauden arkistot. Samalla tulee ymmärtää, että lähihistorian tutkimus ja menneisyydenhallinta ovat prosesseja, joita ei voi kuitata yksittäisillä lausunnoilla tai selvityksillä. Myös kansalaisyhteiskunnan sekä journalistien tulee olla aktiivisia ja pitää huolta siitä, että niin Neuvostoliiton romahduksen jälkeiset ylilyönnit idänsuhteissa kuin näihin kytkeytyvä kotimainen korruptio tulevat asianmukaisesti käsitellyiksi.

Valtiotieteen tohtori Alpo Rusi on julkaissut historiateoksen Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991 (Docendo 2022) ja maisteri Pekka Virkki tietokirjan Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo 2023)