Kremlin jalanjäljet toi esille Zavidovo-tietovuodon taustat jo syksyllä 2017

Lauantaina 3.12.2022 Helsingin Sanomat mainosti päivän timanttina artikkelia, jossa lehden eläkkeellä oleva konkaritoimittaja Unto Hämäläinen ratkaisee viisikymmentä vuotta vanhan salaisuuden siitä, kuka oli kuuluisan Zavidovo-muistion tietojen vuotaja. Hämäläisen mukaan hän on edesmennyt presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki. Valitettavasti Hämäläinen ei paljastanut mitään sellaista mikä ei olisi jo tiedossa. Toimme saman asian esille jo yhdessä kirjoittamassamme kirjassa Kremlin jalanjäljet (Docendo 2017). Siinä taustoitettiin myös perusteellisemmin Zavidovo-tietovuodon motiiveja, vuodon valmistelijoita ja oikeudellisia näkökohtia. Helsingin Sanomat kuitenkin teilasi tällöin kirjan. On ikävää ajatella, että paljastus on paljastus vasta sitten, kun se on Helsingin Sanomien uutinen.

Zavidovo-vuoto vahvisti maailmalla käsitystä suomettumisesta, johti Urho Kekkosen valtakauden jatkumiseen ja demokraattisen prosessin häiriintymiseen.

Suomessa oli 23.2.-4.9.1972 SDP:n vähemmistöhallitus. Elokuussa salainen Zavidovo-muistio toimitettiin viidelle ministerille. Monet täysin ulkopuoliset sosialidemokraatit saivat kuitenkin varsin pian oikeudettomasti muistion tiedot haltuunsa joko kopioina tai suullisesti (Lipponen, Tuomioja, Ahlfors, Kalela, Blomberg). Kuitenkin ainoa henkilö, joka vuoti muistiosta tietoja medialle, oli kansanedustaja Erkki Tuomioja. Poliisikuulustelussa 25.1.1973 Tuomioja sanoi, ettei ole antanut toimittaja Tor Högnäsille Dagens Nyheterissä julkaistuja tietoja eikä tiedä mistä tämä oli ne saanut”.

Monipuolistaaksemme yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelyä julkaisemme tässä otteen kirjan Zavidovo-vuotoa käsitelleestä luvusta (kirjan sivut 17-37).

Zavidovo-vuoto vuonna 1972 oli törkeä maanpetosrikos?

 Suomen historian yksi merkittävimmistä salaisen asiakirjan vuototapauksista on Zavidovo-vuoto vuodelta 1972. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen 19.8.1972 tekemä salainen muistio keskusteluista Neuvostoliiton johdon kanssa aiemmin elokuussa, vuodettiin julkisuuteen 31.10.1972 kolmessa pohjoismaisessa lehdessä.

Vuodon aikainen pääministeri Kalevi Sorsa toteaa muistelmissaan Kansankoti ja punamulta (2003), että ”vuosikymmenen suurin poliittinen skandaali oli ilman muuta Zavidovo-vuoto. Se oli samalla vaarallisin erittäin salaisen asiakirjan tahallinen julkistaminen, mikä on Suomesta tiedossani.

Zavidovo-raportin julkistaminen saattoi uhan alaiseksi Suomen valtiollisen johdon luottamuksen naapurisuurvallan muutoinkin epäluuloisen johdon silmissä. Samalla se vaaransi EEC-sopimuksen vahvistamisen, mikä olikin ainakin bulvaanin, asiakirjan toimittajan Tor Högnäsille kuljettaneen Erkki Tuomiojan tarkoituskin”. Vuoto vahvisti maailmalla epäluuloja suomettumisesta, vaikka EEC -sopimus allekirjoitettiinkin lokakuussa 1973 ilman että Suomen suhteet Neuvostoliittoon olisivat jäätyneet.

Kalevi Sorsa pyrki kirjassa osoittamaan, että Tuomioja ei syyllistynyt rikokseen vaan oli ainoastaan toiminut poliittisesti vastuuttomasti. Todellisuudessa Tuomioja toimi yhteistyössä presidentinkanslian kansliapäällikkö Antero Jyrängin kanssa, ja oli kansanedustajana syyllistynyt salassa pidettävän aineiston oikeudettomaan luovuttamiseen tiedotusvälineelle ja yhteistoimintaan rikokseen syyllistyneen henkilön kanssa salassa pidettävän asiakirjan julkaisemiseksi. Kansanedustaja Erkki Tuomiojan toiminta Zavidovo-vuoden yhteydessä ei ollut kansanedustajan tehtävien kanssa sopusoinnussa.

Seuraavassa läpikäydään Zavidovo-vuodon tapahtumia ja osoitetaan minkä vuoksi Erkki Tuomioja ja Antero Jyränki vaikenevat tapahtumista vielä 45 vuotta myöhemmin. Törkeä maanpetos ei rikoksena kuitenkaan vanhene. On selvä, että Supo on jättänyt vuodon tutkimatta poliittisista syistä (1).

”Mies lähestyi minua eduskunnassa” – Zavidovo-vuoto – Miten maanpetosrikos syntyi

Vasabladetin toimittaja Tor Högnäs kertoo kirjassaan Farväl Zavidovo (1986) miten sodanjälkeisen kauden vakavin maanpetosrikos sai alkunsa lokakuussa 1972.

”Eräänä päivänä lokakuun lopussa 1972, kun olin eduskuntatalosta lähtiessäni laittamassa takkia päälleni ala-aulassa, tuli luokseni mies kysyen hiljaisella äänellä, haluaisinko uutisen.

– Tottakai, siksi olen täällä, vastasin iloisesti.

Mies selitti, että kyse olisi todella isosta uutisesta, joka edellytti varovaisuutta ja tahdikkuutta. Me voisimme tavata hänen kotonaan. Tunsin hänet vuosien ajalta mutta emme olleet läheisiä ystäviä. Kysyessäni, miksi hän kääntyi juuri minun puoleeni, jos kyseessä oli niin kovin tärkeä asia, hän vastasi:

– Luotan sinuun, eikö se riitä? Tule kahdeksan maissa. Nähdään. Sitten hän oli poissa.

Kotimatkalla autossa mietin, mitä hän halusi. Erittäin suuri uutinen sopisi juuri nyt oikein hyvin. Viime päivät olivat olleet hyvin tapahtumaköyhiä, samat salaisuudentäyteiset höpinät EEC:stä ja alituiset riidat Vennamon ja hänen sirpaleisen ryhmänsä välillä. En voinut kirjoittaa enää jatkokertomuksia.

Soitin Vasabladetiin toimitussihteerinä työskentelevälle Birger Engesille kertoakseni, että myöhemmin illalla olisin jahtaamassa Suurta Uutista. Kello kahdeksan soitin ”lähteeni” ovikelloa. Hän avasi oven, kysyi kuiskaten, olinko nähnyt rapussa ketään ja pyysi minut sisään.

Hän oli yksin kotona ja oli selvästi istunut koko illan kirjoituskoneen ääressä. Silmät vaikuttivat väsyneiltä. Mies ojensi minulle käsikirjoitusnipun, joka sisälsi huolimattomasti kirjoitettua tekstiä.

– Lue, sanoi hän ja meni keittiöön laittamaan teetä. Sytytin piippuni ja aloin lukea.

– Piru vie, sanoin kun hän tuli takaisin teekuppien kanssa. Tässä on selitys koko EEC:n salailuille!

Luin lumoutuneena eteenpäin. Siellä oli kaikki. Neuvostoliiton epäilevä suhtautuminen ja heidän näkemyksensä: ”saatte itse päättää mutta varoitamme EEC:stä”, sieltä löytyivät Kekkosen argumentit puolesta ja hänen vakuuttelunsa, että Suomen ulkopolitiikka ei muuttuisi. Kekkonen itse takaisi sen. Viranomaisten syksyllä käynnistämä selvitys sopimuksen hyvistä ja huonoista puolista tehtiin ajan voittamiseksi, aivan kuten olin kirjoittanutkin. Norjan ja Tanskan kansanäänestyksiä odottaessa ”täytettäisiin aikaa” selvityksellä.

Kysyin, täsmäsikö teksti alkuperäisen kanssa ja lähteeni vakuutti, että näin on. Mitään ei ollut muutettu. Alkuperäistä hän ei halunnut minulle näyttää, enkä myöskään sitä vaatinut. Tiesin, että se oli leimattu salaiseksi.

Piti luottaa journalistiseen kontekstiin. Luotin tiedon antajaan ja siihen, että Kekkonen seisoi faktojen takana. Kremlin herrojen kontrollointiin minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia.

– Jos Kekkonen valehtelee, niin valehtelen minäkin tuodessani tämän esille, sanoin miehelle. Hän hymyili.

Puhuimme hetken siitä, mitä seurauksia julkistamisesta voisi tulla. Mies kohotti olkapäitään ja sanoi:

– Se nähdään sitten. Joka tapauksessa on hyvä, että totuus tulee ilmi.

Lupasin kirjoittaa artikkelin saamani tekstin perusteella. Juttu menisi kolmeen lehteeni, Vasabladet, DN ja Dagbladet Oslossa. Yhteensä niistä tulisi suuri levikki kolmessa pohjoismaassa. Saamani asiakirjan lupasin tuhota huolellisesti.

Nousin ylös. Mies avasi oven ja kuunteli. ”Reitti on selvä”, hän sanoi ja menin ulos. Rappusissa ei tullut ketään vastaan. Katu, jossa Saabini seisoi, oli tyhjä. Pian ajoin kotiini Lauttasaareen.

Vaimoni keittäessä kahvia luin järjestelmällisesti asiakirjan läpi ja merkitsin käyttökelpoiset kohdat ylös. Jätin pois kaiken, mikä koski Euroopan ajankohtaista politiikkaa. Olisi varmasti parasta keskittyä itse pääasiaan, eli Neuvostoliiton näkemyksiin EEC:stä ja Kekkosen argumentointeihin vapaakauppasopimuksen puolesta. Kahvin valmistuttua olin saanut artikkelini pääosin hahmoteltua. Sisällyttäisin tekstiin mahdollisimman järjestelmällisesti tiettyjä puheenvuoroja, aivan kuin olisin ollut itse paikalla.

Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa yleisö saisi tietää, kuinka Kekkonen puhui neuvostoliittolaisten ystävien läheisyydessä, mitä neuvostoliittolaiset sanoivat ja miten Kekkonen vastasi. Mielestäni jo tämä olisi kiinnostavaa ihmisille, jotka olivat niin perhanan epäluuloisia itäisiä naapureita kohtaan. Kansa luulee, että ryssät lyövät nyrkkiä pöytään ja määräävät, miten suomalaisten pitäisi toimia.

Nyt he saisivat lukea, miten keskustellaan ja argumentoidaan. Ja vielä Kekkosen kautta! Sen huomaisi pieni lapsikin.

Mutta tärkeintä olisi kuitenkin selvittää taustoja loputtomaan EEC-kysymykseen. En pitänyt asiakirjan tietoja sensaatiomaisina, monet asiat olivat minulle tuttuja ja tietyt ilmaisut tunsin hyvin. (Ei Suomi saa EEC:ltä erityisiä etuja ”suomalaisten sinisien silmien takia”.)

Ihmettelin vielä enemmän, minkä takia asianomaiset eivät olleet kertoneet Suomen kansalle neuvostoliittolaisten näkemyksistä EEC-kysymyksessä. Miksi tällainen salainen mumina selvien faktojen sijaan?

Kahvilla kerroin vaimolleni saaneeni kiinnostavaa taustamateriaalia artikkeliin, joka tulisi käsitellä mahdollisimman pian. Artikkeli herättäisi huomiota. Hän pyysi tavalliseen tapaansa minua olemaan varovainen, jos kyse olisi ”ryssistä tai Kekkosesta”. Sen enempää hän ei työhöni sekaantunut. Enkä minä sekaantunut hänen opettajantyöhönsä. Kun hän alkoi korjata oppilaiden kirjoitustehtäviä, aloin keskittyä artikkeliini.

Jatkoin seuraavana päivänä. Oli erityisen tyydyttävää kirjoittaa artikkelia Zavidovo-keskustelusta. Nautin. Ensimmäistä kertaa minulla oli todella luotettavaa taustatietoa EEC-kysymyksestä, eikä minun tarvinnut spekuloida.

Artikkelin valmistuttua otin yhteyttä lehtiini. Vasabladetin päätoimittaja Birger Thölix suhtautui julkaisemiseen heti myönteisesti.

– Lukijoiden informoiminen tästä on velvollisuutemme, hän sanoi. Lehdessä ei ollut itsesensuuria… 

DN:ssä puhuin sisäpolitiikan osaston Sven Svenssonin kanssa. Hieman aiemmin minut oli siirretty ulkomaanosastolta ”politiikkaan”, joka käsittelisi pohjoismaisia kysymyksiä. Svensson ei vaikuttanut ollenkaan epäilevältä. Sitä vastoin hän mietti, uskaltaisimmeko odottaa julkistamista lokakuun 31 päivään asti, kuten olin ehdottanut. Ehkä joku muu ehtisi sillä välin ensin?

Vakuutin, ettei sellaista vaaraa ollut. Kukaan muu toimittaja ei ollut saanut koko materiaalia. Toimittaja Arve Solstad Oslon Dagbladetista nauroi makeasti tarjottuani juttua. Hienoa! Toimita se niin pian kuin mahdollista. Hän kutsui minut Osloon, jolloin voisimme pitää hauskaa. Muistelimme hieman nostalgisesti edellistä Oslon vierailuani. Arve Solstad oli hyvin kiinnostunut suomalaisesta politiikasta ja kirjallisuudesta. Henrik Tikkanen oli hänen lempikirjailijansa.

Ennen kirjeiden postittamista lehtiin puhuin puhelimessa vanhan ystäväni, lainsäädäntöneuvos Lars Dufholmin kanssa. Hänen pitäisi tietää, mitä laissa säädetään salaisten asiakirjojen julkistamisesta. En halunnut rikkoa lakia, jotain rajaa sai journalistisella kunnianhimollani olla. Dufholmin oli vaikea ottaa asiaan kantaa, kun en voinut kertoa, mistä oikeastaan oli kysymys. Dufholmin selityksen perusteella ymmärsin kuitenkin, että valtion virkamiehen osalta salaisten tietojen paljastaminen olisi vakava rikos.

 Mutta journalisti ei olisi samassa tilanteessa. Se, ettei itsellä ollut varsinaista asiakirjaa, laskettaisiin varmasti lieventäväksi asianhaaraksi. Journalistin tehtävä oli pitää yleisö informoituna, ja hänellä oli oikeus suojella lähdettä.

 Dufholm puhui objektiivisesti mutta varovaisesti. Kiitin häntä ja kerroin, että hän saisi pian lukea, mistä olisi kyse. Hän vaikutti hyvin kiinnostuneelta. Puhelun jälkeen postitin kirjeeni. (2)

Edellä oleva kirjan lainaus kertoo sen, kuinka kansanedustaja Erkki Tuomioja (”Mies”) vuoti suunnitellusti tiivistelmän, 4–5 sivua, presidentti Urho Kekkosen tekemästä salaisesta muistiosta toimittaja Tor Högnäsille. Presidentti Kekkosen salainen muistio oli 13 sivuinen.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja ei kuulunut salaisen asiakirjan jakelun piiriin. Hän sai asiakirjan haltuunsa rikoksen myötä. Alla on kansanedustaja Erkki Tuomiojan todistajakuulustelu oikeuskanslerinviraston johdolla suoritetusta poliisikuulustelusta. Kuulustelu on oiva esimerkki, kuinka kansanedustaja Erkki Tuomioja osaa todistajanakin täydellisen valehtelun taidon.

Kansanedustaja Erkki Tuomiojan kuulustelu oikeuskanslerinvirastossa 25.1.1973

”Kansanedustaja, valtiotieteiden kandidaatti Erkki Sakari Tuomioja, osoite Runeberginkatu 8, D 38, Helsinki 10, puhelin kotiin 493799, ilmoitti syntyneensä 01.07.1946 Helsingissä sekä olevansa kirjoilla Helsingin väestörekisterissä.

Valt. kandidaatti Erkki Tuomiojalle huomautettiin aluksi RL:n (Rikoslain) 17:4 säännöksistä. Tämän jälkeen hän kysyttäessä ilmoitti, että ennen Dagens Nyheterissä ollutta uutista hän ei ollut tietänyt Tasavallan Presidentin matkasta olleen muistiota, vaikkakin hän kyllä oli olettanut sellaisen laadituksi. Myöskään mitään yksityiskohtia matkan tuloksista hän ei tätä ennen ollut tietänyt.

Kysyttäessä kuulusteltava kertoi kuuluneensa Sdp:n kansainvälisen taloudellisen yhteistyön jaostoon vuoden 1970 syksystä, jolloin tämä elin oli asetettu. Jaoston puheenjohtajan oli ollut Jussi Linnamo ja sihteerinä Kai Bärlund. Viime marraskuussa tämä elin oli asetettu uudestaan ja sen nimenä on kauppapoliittinentyöryhmä. Puheenjohtajana on Jussi Linnamo, varapuheenjohtajana kuulusteltava ja sihteerinä Maunu Harmo.

Kysyttäessä kuulusteltava kertoi, että Sorsan hallituksen toimikautena ennen vuotoa, hän oli keskustellut EEC-kysymyksestä pääministeri Sorsan ja ministeri Linnamon kanssa. Keskusteluissa ei ollut tullut esille muistion olemassaolo ja sen yksityiskohdat. Keskusteluissa oli sivuttu neuvostojohdon suhtautumista Suomen EEC sopimukseen.

Keskusteluissa ei ollut tullut esiin, että Sorsan ja Linnamon tästä seikasta lausumat käsitykset olisivat perustuneet muistioon, mutta kuulusteltavana oli otaksunut heillä asemansa perusteella olevan asiasta tietoja. Edelleen kysyttäessä kuulusteltava selitti saaneensa neuvostojohdon suhtautumisesta asiaan sellaisen kuvan, että se olisi ollut lievempi kuin se Dagens Nyheterin uutisen mukaan olisi ollut.

Kysyttäessä kuulusteltava ilmoitti, että hänen vuodon jälkeen eri henkilöiden kanssa käymissään keskusteluissa ei ole käynyt selville, että ennen vuotoa joillakin muilla kuin muistion saaneilla olisi ollut tietoa muistiosta lukuunottamatta nykyistä ulkoministeri Karjalaista.

Kysyttäessä kuulusteltava ilmoitti tulleensa tuntemaan toimittaja Tor Högnäsin noin kuusi vuotta sitten. Hän ei ole eduskuntaa lukuunottamatta tavannut Högnäsiä kahden kesken. Kuulusteltava ilmoitti, että hän ei ole antanut Högnäsille Dagens Nyheterissä julkaistuja tietoja eikä tiedä mistä tämä oli ne saanut.

Kysyttäessä Ydin-lehden nimimerkistä Y.Y. Antonen kuulusteltava ilmoitti otaksuvansa, että tätä nimimerkkiä olivat käyttäneet Jaakko Blomberg, Kai Bärlund, Pertti Joenniemi ja Raimo Väyrynen. Kuulusteltava kielsi itse kirjoittaneensa tällä nimimerkillä mitään. Lehden päätoimittajan hän oli oppinut tuntemaan vasta lehden numeron 8/72 ilmestymisen jälkeen.” (3)

Tuomioja ei kansanedustajana pystynyt noudattamaan lakia, vaan valehteli rikoslain velvoitteiden edessä. Suomen lainsäädännön mukaan: ”Ministerit nimitetään tehtäviinsä tasavallan presidentin avoimella kirjeellä. Ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia.”

Kansanedustaja Erkki Tuomiojan valitseminen ministeriksi Zavidovo-vuodon jälkeen on ollut suomalaisen lainsäädännön rienaamista. Hänen osalta Zavidovo-vuoto on edelleen oikeudellisesti selvittämättä. Tuomioja on asettunut myös Niinistön tukijaksi tämän pyrkiessä toiselle kaudelle. Syynä yhteneväinen käsitys Suomen ulkopolitiikasta.

Zavidovo-vuodon seuraukset

Toimittaja Tor Högnäsin kirjoittama Zavidovo -muistiota koskeva vuoto tapahtui 31.10.1972 Vasabladetin, Dagens Nyheterin ja oslolaisen Dagbladetin kautta. Seuraukset olivat Suomen oloissa erittäin vakavat, sekä sisä- että ulkopolitiikan piirissä. Zavidovo-vuoto kuului suureen suomalaiseen poliittiseen taisteluun, jossa kaikki keinot olivat käytössä.

Presidentti Urho Kekkonen harkitsi presidentin virasta eroamista uskoessaan, että hän oli menettänyt neuvostojohdon luottamuksen. Eikä hän ollut väärässä, koska NKP:n politbyro piti hätäistunnon vuodon seurauksena. Kamppailu koski Suomen vapaakauppasopimusta EEC:n kanssa, joka oli ratifioitu heinäkuussa 1972, eli aiemmin samana vuonna.

Zavidovo-vuodon takana oletettiinkin olleen EEC-vastaiset Sdp:n vasemmiston aktivistit, joilla saattoi olla mahdollisuus muistion tietojen käyttöön. Suomessa Zavidovo-keskustelujen aikaan elokuussa 1972 valtaa piti Sdp:n vähemmistöhallitus, jonka pääministerinä oli Sdp:n puheenjohtaja Rafael Paasio, ulkoministerinä Sdp:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa ja valtiovarainministerinä Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto.

Sdp:n vähemmistöhallitus korvautui 4.9.1972 pääministeri Kalevi Sorsan punamultahallituksella, jossa ulkoministeri oli keskustapuolueen Ahti Karjalainen ja valtiovarainministeri keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen.

Oikeuskanslerinviraston laajoissa, neljän kuukauden ja 85 henkilön kuulusteluselvityksissä vuotajaa ei löytynyt, mutta rangaistuksia sateli luvattomasta salaisen muistion tietojen levittämisestä ja kopioimisesta. Ministeri Jussi Linnamo (Sdp) oli vähällä joutua valtakunnanoikeuteen, mutta selvisi eroamalla ministerin tehtävästä, mutta samalla sai niskaansa elinikäisen ”virkakiellon” maan korkeimpiin tehtäviin.

Presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki (Sdp) menetti virkansa ja sai sakkotuomion, kuten myöskin Seppo Lindblom (Sdp), joka oli näyttänyt oikeudettomasti muistiota Paavo Lipposelle, joka oli Sdp:n kansainvälisten asioiden sihteeri.

Poliisikuulusteluissa annettiin virheellisiä ja ristiin menneitä lausuntoja, valehdeltiin ja johdettiin viranomaisia tarkoituksella harhaan. Keskeisimmin muunneltua totuutta kertoivat ainakin Jussi Linnamo, Seppo Lindblom, Eino S. Repo, Kalevi Sorsa, Kari Tapiola, Mauno Koivisto, mutta ennen muuta Erkki Tuomioja ja Bo Ahlfors, jotka muunneltua totuutta kertoen johtivat harhaan kuulustelijoita ja oikeuslaitosta. Tämä kasvatti muiden syyllisyystaakkaa ja vapautti Tuomiojan itsensä kaikista epäilyistä. Näin luotiin pohjaa poliittisessa kulttuurissa menestykselliselle harhauttamiselle ja syyttömien syyllistämiselle.

Presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki menetti todellisuudentajunsa Zavidovo-vuoto asiassa. Hän oli asiakirjan vuotaja ja aktiivinen toimija vuodon eteenpäin viemisessä. Jyränki oikeustieteiden tohtorina ei kaikilta osin pystynyt noudattamaan Suomen lakia. Pitkän prosessin aikana hän hallitsi muunnellun totuuden puhumisen keinot. Jyränki, Tuomioja ja Ahlfors olivat vuodon pääarkkitehtejä.

Poliittisesti tilanne oli johtaa tasavallan presidentti Urho Kekkosen eroon, mikä olikin yksi vuodon tavoitteista, tai pikemminkin ennakoitu sivuseuraus. Päätavoite oli halvaannuttaa Suomen EEC-sopimushakkeen eteneminen. Mikäli presidentti Kekkonen olisi eronnut virastaan, olisi vt. presidentiksi noussut pääministeri Kalevi Sorsa. Hänellä olisi ollut tämän päivän tietojen valossa samanlainen asema, kuin vuonna 1981 oli ollut pääministeri Mauno Koiviston tapauksessa, kun tämä pääministerinä ryhtyi hoitamaan vt. presidentin tehtäviä presidentinvaalin alla.

Tässä teoksessa ei ole löytynyt yhteyttä, jossa vuoto olisi kytköksissä Sorsan presidenttiyden valmisteluihin. Paradoksaalisesti presidentti Kekkonen joko käytti tilannetta hyväkseen tai oli pakotettu luomaan asetelman, jossa hänestä tuli käytännössä elinikäinen presidentti, mutta myös EEC-vapaakauppasopimuksen läpirunnoja.

Toinen paradoksi liittyi Sdp:n ja presidentti Kekkosen poliittiseen liittoutumiseen. Kekkonen joko tiesi tai ei tiennyt, että vahvistamalla Sdp:n vasemmiston asemaa ulkopolitiikassa, hän teki näistä potentiaalisista uhkaajistaan, kaatajistaan uskollisia yhteistyökumppaneita.

Vuodon tunnustaminen 1993

Kansanedustaja Erkki Tuomioja kirjoitteli itselleen päiväkirjoihin tunnustuksiaan, joita hän on tuonut esille vuosien saatossa julkaisemissaan päiväkirjaniteissä (2014, 2016, 2018, 2019,2022).

”En osannut lainkaan aavistaa kaikkia seurauksia, kun toimitin ruotsiksi kääntämäni tiivistelmän käsiini saamastani Zavidovo-muistiostaHögnäsille”. ”Zavidovo-vuoto synnytti poikkeuksellisen perusteellisen selvityksen vuodon alkuperän selvittämiseksi. Sosialidemokraateilla oli aihetta epäillä että oikeuskanslerinviraston tutkimukset tähtäsivät muunkin kuin itse vuodon alkuperän selvittämiseen.”

”Kuulusteluissa urkittiin myös Ydin-lehdessä kirjoittavan Y.Y. Antonen taakse kätkeytyvää kirjoittajakollektiivia. Tekijä jäi selvittämättä. Minulla ei kuitenkaan niihin aikoihin ollut toimituksellista tai kirjoittajan roolia lehdessä myöskään kyseisen jutun osalta (4).”

 ”Marjalta saan kuulla, että Vasabladet on tänään kertonut minun kirjassani paljastavan itseni Zavidovo vuotajaksi” (30.9.1993). ”Illalla soitan Tor Högnäsille ja sanon ymmärtäväni, jos hän on minulle vihainen, Minun olisi pitänyt varoittaa aikeistani. Högnäs ei kuitenkaan ole vihainen. Jag tror det var bra att du gjorde det” (1.10.1993). ”Soitan myös Lipposelle, joka on rauhoittunut oltuaan päivällä eduskunnassa melko ”loukkaantunut” käytyään heittämässä jonkun herjan minulle salissa (5).”

Kuka vuoti Zavidovo-muistion Tuomiojalle 1972?

Vuosikausia Erkki Tuomiojan tunnustamisen jälkeen on arvioitu, kuka vuoti muistion tiedot Tuomiojalle, koska tämä kieltäytyy kertomasta asiaa julkisuuteen. Tähän tarjotaan nyt selvyys.

Presidentti Kekkosen ja neuvostojohdon Zavidovon metsästysmajalla elokuussa käydyistä keskusteluista tehdystä muistiosta (PM 19.8.1972, salainen) otti oikeudettomasti kopion kansliapäällikkö Antero Jyränki (Sdp). Hän luovutti siitä kopiot eteenpäin.

Salassapitosäännöksissä on erityinen ehto, jonka mukaan vain jakelussa merkityille henkilöille saa asiakirjan monistaa. Sdp:n puoluetoimistolla kopioitiin presidentti Kekkosen salaista muistiota kuitenkin useammalle taholle. Tämä tulee esille poliisikuulusteluissa.

Kansanedustaja Erkki Tuomiojalla oli käytössä kopio koko asiakirjasta, eikä hän kuulunut jakeluun. Tuomioja teki yhdessä kansliapäällikkö Jyrängin ja Sdp:n ideologin, YLE:n tutkimusosaston työntekijän Bo Alhlforsin kanssa siitä erillisen, supistetun version, jossa oli mukana myös DDR:n tunnustamista käsitelleet keskustelun osat. Nämä kohdat muistiosta Högnäs jätti julkaisematta.

Tämä sosialidemokraattikolmikko, ja ilmeisesti vielä neljäs henkilö, valmisteli myös Y.Y. Antosen kolumnin Ydin-lehteen, jossa perusteltiin, miksi vuoto oli tarpeellinen. Kirjoitus julkaistiin heti, kun presidentti Kekkonen uhkasi, ettei ole enää vuoden 1974 jälkeen käytettävissä jatkokaudelle. Y.Y. Antosen nimimerkkikirjoitus aiheutti suuren hämmennyksen, koska nimimerkin perinteinen kollektiivi oli laajalti tiedossa.

Vuodolla tavoiteltiin nimimerkin mukaan Kekkosen kaatamista, ei vain EEC sopimuksen murentamista. Kaksi kollektiivin vakituisista kirjoittajista, Jaakko Kalela ja Jaakko Blomberg, olivat olleet mukana siinä työryhmässä, jonka piirissä Jyrängin ottamaa muistion jäljennöstä käsiteltiin ja Högnäs-operaatiota suunniteltiin.

Tuomiojan tekemä versio oli myös Eino S. Revon pojan, Risto Revon saatavilla isänsä kotona, näin on tulkittavissa Eino S. Revon poliisikuulustelukertomusta. Tuomioja nimitti Risto Revon ensi töinään Suomen Tukholman edustuston lehdistöneuvokseksi vuonna 2000. Nämä edellä mainitut henkilöt ovat näin ollen tienneet koko ajan, kuka on todellinen Zavidovo-vuotaja.

He ovat siten mahdollisesti syyllistyneet maanpetosrikoksen peittelyyn ja olisivat olleet velvollisia kertomaan tiedoistaan poliisikuulusteluissa 1973. Y.Y. Antonen nimimerkin keksijä oli Kari Tapiola, joka toimi ulkoministeri Sorsan poliittisena sihteerinä Rafael Paasion johtamassa Sdp:n vähemmistöhallituksessa 1972.

Ulkoministeri Sorsan poliittisella sihteerillä oli mahdollisuus tutustua kaikkiin ulkoministerin salaisiin papereihin Sorsan luvalla. Menettelylle ei silti löydy oikeudellista perustetta, mikä on myöhemminkin ollut ongelma ministerien erityisavustajien saadessa salaisia tietoja, joita on sittemmin levitelty oikeudettomasti ulkopuolisille. Ulkoministeri/pääministeri (4.9.1972 alkaen) Kalevi Sorsan ja Tapiolan poliisikuulusteluissa antamat lausunnot ovat keskenään ristiriitaiset.

Pääministeri Sorsan poliisille antamat lausunnot eivät ole uskottavia, kun niitä verrataan muiden ministereiden lausuntoihin. Mauno Koiviston kuulustelukertomus osoittaa hyvin Sorsan tietoisuuden. Hän ei edes osaa selittää, koska hän oikein luki Kekkosen tekemän muistion. Sorsa ja Tapiola eivät kerro totuutta asioiden oikeasta kulusta ja tietoisesti salaavat halussaan olevia tietoja (6).

Tapiola sopi nimimerkin käytöstä lehden päätoimittaja Elina Suomisen (nyk. Sana) kanssa. Tapiola tarvitsi nimimerkkiä koska Ydin-lehteen oli menossa keväällä 1972 kriittinen ja arvosteleva juttu everstijuntaksi kutsutuista ulkoministeriön korkeista virkamiehistä. Everstijuntan virkamiesjohtajana oli eversti, valtiotieteen tohtori Risto Hyvärinen ja siihen kuuluivat suurlähettiläs Max Jakobson, osastopäällikkö Aarno Karhilo, kenraalimajuri Aimo Pajunen ja tohtori, toimistopäällikkö Keijo Korhonen.

Tapiola ja ulkoministeri Sorsa tarvitsivat lehteen nimimerkin iskuilleen, jonka he suuntasivat omille virkamiehilleen. Sorsa kuvasi keväällä 1972 ulkoministeriötä rankalaisittain ”vanhaksi madameksi” eli bordellin emännäksi. Pian ministeriössä alkoivat sekä puhdistukset, että sosialidemokraattisten virkamiesten laajat sivurekrytoinnit (7).

Erkki Tuomioja kielsi poliisikuulustelussa osuutensa myös Y.Y. Antosen nimimerkkikolumniin. Bo Ahlfors kertoi oman totuutensa Zavidovo-vuodosta toimittajille lokakuussa 1996 sillä ehdolla, että hänen roolinsa Zavidovo-vuodossa voidaan kertoa vasta kuolemansa jälkeen.

Yleisradio kertoi Bo Ahlforsin mainitsemat Zavidovovuotajat 1996 ohjelmassa ”Nimetön radikaali” TV 1:llä. Toimittajat Heikki Hiilamo, Risto Kolanen ja Ari Lehikoinen saivat Bo Ahlforsin kertomaan Zavidovo-vuotajat ja vuototapahtumat (8).

Kansanedustaja Erkki Tuomioja kirjoitti päiväkirjaansa 14.11.1996 oman näkemyksensä Bo Ahlforsin kertomuksesta. Tuomiojan päiväkirja julkaistiin 2016. Toimittaja Risto Kolanen oli soittanut Tuomiojalle 14.11.1996: ”Kolanen haluaa myös keskustella Zavidovosta ja kertoa, että hän on mukana taustaryhmässä Hiilamon ja kumppaneiden kanssa tekemässä tv-ohjelmaa, jossa Jyränki leimataan syylliseksi.

Asiaan liittyen Risto kertoo hänen ja Elina Sanan Ytimessä käymän sananvaihdon taustasta, että Bo Ahlfors on hänelle kertonut miten hän, Jyränki ja minä Vanhan Kellarissa suunnittelimme ” Y.Y. Antosen” vuotojutun Ytimeen.

Vaikka periaatteessa en kommentoi mitään vuotoon liittyvää niin tähän sanon Ristolle, että Bo puhuu täyttä puppua, en ole ikinä hänen enkä kenenkään muunkaan kanssa ollut tekemisissä ”Y.Y. Antoseen” liittyen. Ristolla on turhan luottavainen suhde Bohon, jolla valitettavasti on taipumusta selitellä asioita korostaakseen omaa keskeisyyttään erilaisten asioiden tärkeänä kulissimiehenä (9).”

Tuomioja tiesi TV 1 ohjelman syväkurkuksi Bo Ahlforsin. Ohjelman tekijät paljastivat lähteen Tuomiojalle, mutta eivät katsojille. Päiväkirjaansa Tuomioja kiistää ainoastaan roolinsa Y.Y. Antosen kirjoittajana, mutta ei Antero Jyrängin roolia asiakirjan varsinaisena vuotajana.

Tuomiojan päiväkirjamerkinnät osoittavat, että hänellä on ollut jo 45 vuotta erittäin painava syy olla kertomatta totuutta Zavidovo-vuodosta. Ehkä on niin, että Erkki Tuomioja varoo joutumasta omien puheidensa johdosta törkeän maanpetossyytteen kohteeksi. Tuomiojan ja Jyrängin vaikeneminen on pitänyt.

Bo Ahlfors oli paljastua jo vuonna 1973, kun Paavo Lipponen oli poliisikuulustelussa 16.1.1973 kertonut, että Ahlfors oli kehunut hänelle saaneensa kopion muistiosta (10).

Paavo Lipposen ilmiantama toimittaja Bo Moritz Ahlfors kutsuttiin poliisin kuultavaksi oikeuskanslerinvirastoon 29.1.1973.

Alla on Ahlforsin kuulustelukertomus:

”Toimittaja Bo Moritz Ahlfors, osoite Albertinkatu 46, B 31, Helsinki 18. Puhelin kotiin 607 911 ja toimeen 441141, ilmoitti syntyneensä 6.6.1933 Helsingissä sekä olevan henkikirjoilla Helsingin väestörekisterissä. Toimittaja Bo Ahlforsille huomautettiin aluksi RL 17:4 säännöksistä. Tämän jälkeen kysyttäessä ilmoitti, että toimessaan Yleisradiossa hän ei joudu tekemisiin kauppapolitiikkaa koskevien kysymysten kanssa. Hän ilmoitti kuuluvansa Sdp:n kansainvälisten asioiden toimikuntaan. Tämän elimen tilaisuuksiin hän oli syksyllä 1972 osallistunut vain yhden kerran, joka oli ollut epävirallinen tilaisuus ja hänen muistamansa mukaan elokuussa.

Kysyttäessä kuulusteltava ilmoitti, että ennen vuotoa hänellä ei ollut tietoa muistion olemassaolosta eikä Tasavallan presidentin matkan aikana käytyjen keskustelujen yksityiskohdista. Kuulusteltava oli lukenut Dagens Nyheterin uutisen joko päivää tai kahta sen ilmestymisen jälkeen.

Kysyttäessä kuulusteltava ilmoitti, että hän ei ole nähnyt muistiota eikä hän ole tiennyt sen jakelua. Myöskään hän ei tiedä onko siitä ollut ylimääräisiä kappaleita eikä sitä, onko jollakin jakelun piiriin kuulumattomalla ollut sen sisällöstä yksityiskohtaisia tietoja.

Kysyttäessä onko kuulusteltava lukenut muistion, hän kielsi sen. Hänelle ilmoitettiin tämän jälkeen Paavo Lipposen kertoneen kuulusteltavan ilmoittaneen itsellään olevan muistion. Kuulusteltava selitti tämän olevan väärinkäsitys. Hän kertoi, että noin viitisen päivää DN:n uutisen ilmestymisen jälkeen hän oli mennyt viemään erästä työtä puoluetoimistoon.

Täällä hän oli sattumalta tavannut Lipposen. Muun keskustelun yhteydessä oli tullut puhe vuodosta. Kuulusteltava oli tällöin sanonut; ”Olen minäkin sen muistion lukenut.” Tämän jälkeen hän selitti pitäneensä ”taidepaussin” ja jatkaneensa … Dagens Nyheteristä.” Keskustelu Lipposen kanssa oli ollut kahdenkeskinen. Keskustelussa oli tullut esiin, että Lipponen ei ollut nähnyt muistiota.

Kysyttäessä kuulusteltava ilmoitti tuntevansa toimittaja Tor Högnäsin ”sillä tavalla kuin samassa ammatissa toimivia tunnetaan”. Hän selitti vuodon jälkeen kerran tiedustelleensa Högnäsiltä, mistä tämä oli saanut ” niin tarkantuntuisia tietoja”, jolloin Högnäs oli sanonut unohtaneensa sen.

Kysyttäessä kuulusteltava ilmoitti olevansa tietämätön, kuka on Y.Y. Anttonen. Hän ilmoitti tuntevansa Ydin-lehden päätoimittaja Elina Suomisen ”hyvin pintapuolisesti”. Lehden numerossa 8/72 olleesta Y.Y. Anttosen kirjoituksessa oli ollut Suomisen kanssa keskustelua. Suominen oli kehunut sitä ja kuulusteltava moittinut (11).”

Bo Ahlfors valehteli onnistuneesti tammikuussa 1973. Paavo Lipponen ilmoittautui vapaaehtoisesti poliisin kuultavaksi 6.3.1973 ja kuvasi ensimmäisessä kuulustelussa ilmoittamiaan tietoja lähinnä muistivirheeksi, eikä halunnut enää vahvistaa mitä tammikuussa oli sanonut Ahlforsin roolista (12).

Maaliskuussa Lipposen peruessa aikaisempia puheitaan, on syytä uskoa, että hän sai uudet tarkat tiedot vuodon kulusta helmi-maaliskuussa 1973. Lipponen oli itse saanut tutustua muistioon syksyllä 1972 useita kertoja, esimerkiksi Seppo Lindblom kertoi poliisikuulustelussa antaneensa Lipposen lukea muistion hänen työhuoneessaan (13).

Vuonna 2009 Suomen Kuvalehti julkaisi laajan selvityksen Zavidovo-vuodosta, jossa Bo Ahlfors tunnusti Tuomiojan Y.Y. Anttosen yhdeksi tekijäksi. Suomen Kuvalehden juttu perustui samaan aineistoon kuin YLE:n vuoden 1996 juttu.

Ahlforsin mukaan Ydin-lehden jutun takana oli neljä henkilöä hän, Antero Jyränki, Erkki Tuomioja ja neljäs henkilö. Lehden jutussa muistutettiin Tuomiojan heikosta ja valikoivasta muistijäljestä, koska hän ehkä ei ollut kaikissa palavereissa mukana (14).

Kuvalehden jutussa kävi kuitenkin ilmi, että työryhmä Antero Jyränki, Bo Ahlfors, Erkki Tuomioja, Jaakko Kalela ja Jaakko Blomberg valitsivat vuotojutun kirjoittajaksi toimittaja Tor Högnäsin, koska hän oli ryhmän mielestä presidentti Kekkosen luottotoimittaja. Lisäksi hänellä oli antipatioita demareita kohtaan.

Ryhmä piti Högnäsiä samalla luotettavana journalistina, joka pystyi salaamaan lähteensä. Tällä tavalla syyllisyyttä työnnettiin Kekkosen lähipiiriin tai ainakin ulkoministeri Ahti Karjalaisen (kesk) niskaan, mistä on useita todisteita mukaan lukien Erkki Tuomiojan todistajalausunto sekä Sorsan lähipiiriin kuuluneen Kari Tapiolan keskustelut DDR:n edustustossa maaliskuussa 1973.

Tapiola paljastui 2014 Vasili Mitrohin arkistosta KGB:n peitenimeksi ”Tero”, joka merkittiin vuonna 1976 KGB:n Helsingin residentuuran toimesta ”luottamukselliseksi kontaktiksi (15)”.

Pääministeri Rafael Paasion sihteerinä 23.2.1972–4.9.1972 toiminut valtiotieteiden kandidaatti Pekka Korpinen oli poliisin kuultavana Oikeuskanslerinvirastossa 15.1.1973.

Korpinen kertoi Paavo Lipposen ja Antero Jyrängin tietoisuudesta presidentti Kekkosen muistiosta ennen sen tietojen julkaisua 31.10.1972. Korpinen valehteli kuulustelussa oman tietoisuutensa muistiosta.

Vuonna 2017 hän paljasti muistelmissaan tietoisuuden tasonsa syksyllä 1972:

”Olin tuohon aikaan paljon tekemissä Erkki Tuomiojan ja erilaisten sosiaalidemokraattien vasemmistoryhmien kanssa. Muistan hyvin syyskuussa 1972, kun yksi tällainen ryhmä kokoontui ravintola Laulumiehissä. Siellä tasavallan presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki luki Zavidovo muistiota ääneen suhteellisen suurelle joukolle vasemmistodemareita. Sattui vielä niin, että kesken hänen esitystään toimittaja Tor Högnäs pyysi Tuomiojaa puhelimeen (16).”

Valtiotieteen lisensiaatti Jaakko Blomberg oli poliisin kuultavana oikeusministeriössä 16.1.1973 ja 13.2.1973. Kuulustelussa Blomberg kiisti tienneensä mitään Kekkosen muistiosta ennen Högnäsin juttua. Hän ilmoitti, että ei ole ollut missään tilaisuudessa, jossa muistiota olisi käsitelty.

Jälkimäisessä kuulustelussa hän loi varjon Eino S. Revon ylle Y.Y. Antosen kirjoituksen kirjoittajana. Vuonna 2009 Suomen Kuvalehden Zavidovo-jutussa Ahlfors paljastaa kuitenkin Blombergin yhdeksi Zavidovo-vuotoa valmistelleeksi asiantuntijaksi (17).

Sdp:n työryhmän sihteeri valtiotieteiden kandidaatti Mauno Harmo oli poliisikuulustelussa 25.1.1973 Oikeuskanslerinvirastossa. Harmo kertoi olettavansa, että presidentti Kekkosen muistiosta tiesivät Kari Tapiola, Paavo Lipponen, Antero Jyränki ja Pekka Korpinen. Harmo oli saanut nimet tietoonsa asiasta perillä olevilta tahoilta. Hän tiesi, että Y.Y. Antosen nimimerkin takana oli uusi kirjoittaja (18).

Tammikuussa 1973 presidentti Kekkonen järjesti illallistilaisuuden Tamminiemeen Sdp:n ulkopoliittiselle tiimille, jolloin paikalla olivat kaikki Zavidovo-vuotoon osalliset.

Kekkosen valinta presidentiksi poikkeuslailla neljäksi vuodeksi oli varmistunut ja nyt oli aika rakentaa suhteet kuntoon presidentti Kekkosen ja hänen kaatamistaan yrittäneiden vasemmistososialidemokraattien kanssa. Illan aikana Kekkoselle vakuuteltiin ”tarmokkaasti” että he eivät ole vuotajia, eivätkä nimimerkki Y.Y. Antosen takana.

Mitä lienevät Jyränki, Tuomioja ja Ahlfors ajatelleet illan aikana, jonka kahvi ja konjakkivaiheessa höyhennettiin myös ulkoministeriön ”everstijunttaa”, joka oli pitkälle ulkoministeri Ahti Karjalaisen lähipiiriä. Tämä sopi Kekkoselle, joka katkaisi Karjalaisen poliittisen etenemisen Zavidovo vuotajien kanssa aloittamallaan yhteistyöllä.

Muistelmissaan Kansankoti ja Punamulta (2003) Sorsa kertoo, miten hän keskusteli vuonna 1975 Kekkosen kanssa tämän jatkosta ja miten tärkeätä oli katkaista Ahti Karjalaisen ”yhtä kuumeinen kuin salamyhkäinenkin vehkeily ehdokkuutensa hyväksi ennen kuin se ehti tuottaa suurempia vahinkoja”.

Sorsa syyttää Karjalaista tämän neuvostoyhteyksistä, etenkin KGB:hen, ja pyrkimyksistä saada itselleen avainasema neuvostokaupassa. Sorsan mielestä Karjalainen tuhosi presidentti Urho Kekkosen ulkopoliittisen perinnön, koska tämä oli lipsunut puolueettomuuden puolustamisesta 1971 Moskovan vierailunsa aikana hyväksytyssä kommunikeassa, jonka Kekkonen oli etukäteen kuitenkin hyväksynyt.

Nämä samat Sorsan Karjalaisen paheeksi liittämät ominaisuudet, kuten avainasemat neuvostokaupassa, toteutuivat pääministeri Sorsan osalta viimeistään 1983, kun Karjalainen erotettiin Suomen Pankista ja talouskomission johdosta.

Sorsan omat KGB-yhteydet pysyivät paljolti salassa vielä pitkään, nimenomaan Supon salailun ja peittelyn seurauksena. Muistelmissaan Sorsa ”sanoo jostakin lukeneensa” valtioneuvoston tiedotusyksikön päällikön Jukka Rusin ”vakoilleen häntäkin”, ja kuvaa hänet Karjalaisen joukkoihin kuuluneeksi (19).

Sorsa tosin lyö muistelmissaan ehkä vieläkin kovemmin Mauno Koivistoa, jota hän syyttää ”Moskovan suosion kalastelusta” jo 1968 sähköveturiasiassa ja myöhemmin 1980-luvun alussa luopumisesta puolueettomuudesta Moskovan mielistelemiseksi (20).

Tässäkin Sorsa unohtaa oman roolinsa Sosialistisen Internationaalin aseriisuntaryhmässä mikä oli Moskovan pääinstrumentteja, kun se yritti hajottaa Natoa 1980-luvun alkupuolella. Ennen muuta Sorsa peittää oman asemansa KGB:n ”luottamuksellisena kontaktina”, jonka hän on täysin ymmärtänyt ja jota KGB hyödynsi (21).

Sorsa ei juurikaan pitänyt Karjalaisesta. Syitä tähän voidaan etsiä puhtaasti poliittisesta valtakampailusta. KGB:n asemapäällikkönä 1965–1970 Helsingissä toiminut Vladimir Stepanov oli Sorsan tukija, kun taas 1970–1971 ja jälleen 1977–84 KGB:n johtajana toiminut Viktor Vladimirov tuki Mauno Koivistoa, Kalevi Sorsaa , Harri Holkeria ja joulukuulle 1981 myös Karjalaista.

Vladimirovin katsotaan vaikuttaneen siihen, että Stepanov joutui jättämään suurlähettilään tehtävät vuonna 1979, johon hän oli päässyt vuonna 1974 pitkälti Kekkosen avulla.

Sorsa teki kaikkensa Karjalaisen uran pysäyttämiseksi, mikä oli vuodesta 1971 myös Kekkosen intressissä. Sorsan muistelmissa tihkuu voitonriemu ja vihamielinen iva Karjalaista kohtaan. Sorsa kehuu tukeneensa Kekkosen jatkoa poikkeuslailla 1973 ja myöhemmin vuoden 1978 vaaleissa estääkseen Ahti Karjalaisen nousun tasavallan presidentiksi. Maksoivatko presidentti Martti Ahtisaari, ja hänen neuvonantajansa ”Maran mafian” mieheksi leimattu Alpo Rusi, liian kalliin hinnan KGB:n ”luottamuksellisen kontaktin”, Kalevi Sorsan presidenttiyden pysäyttämisestä vuonna 1993 (22).

Jarmo Korhonen, Alpo Rusi: Kremlin jalanjäljet – Suomettuminen ja vuoden 2002 vakoilukohun tausta (Docendo 2017), sidottu, 252 sivua.

Professori Alpo Rusi on entinen suurlähettiläs, presidentin ulkopoliittinen neuvonantaja, kansainvälinen virkamies ja valtiotieteiden tohtori. Jarmo Korhonen on entinen keskustapuolueen puoluesihteeri, tietokirjailija ja yrittäjä.

Kremlin jalanjäljet on tilattavissa e-kirjana kustantajalta.

Viitteet:

1) Kalevi Sorsa, Kansankoti ja punamulta, Otava, Keuruu, 2003 s.128.
2) Tor Högnäs, Farväl Zavidovo, Söderström Förlag, Bargo, 1986, s. 82–87

3) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko 1, 1973, N:ot 50 ja 51.

4) Erkki Tuomioja, Kukkaisvallasta kekkosvaltaan, Tammi, Jyväskylä, 1993, s.129–131.
5) Erkki Tuomioja, Poliittiset Päiväkirjat 1991–1994, Tammi, 2014, s. 395–396.

6) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51. Eino S. Revon puoliso kertoi poliisikuulustelussa, että alkuperäinen muistio oli heidän vaatekapissaan 10 päivää ennen vuotoa. Oikeudenkäynnissä kesällä 1973 Revot muuttivat kertomustaan ja vetosivat muistamattomuuteen.

7) Heikki Hiilamo, Risto Kolanen, Ari Lehikoinen, ”Zavidovon pitkä varjo”, Suomen Kuvalehti, 50/2009.

8) Heikki Hiilamo ym.

9) Erkki Tuomioja, Poliittiset Päiväkirjat 1995–1997, Tammi, 2016, s.358.

10) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51.

11) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51.

12) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51.

13) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51.

14) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51.

15) Heikki Hiilamo ym.

16) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51. Pekka Korpinen, Suomi kääntyy länteen, 2017, Into, Riika.

17) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51. Heikki Hiilamo ym.

18) Helsingin raastuvanoikeuden 9 osaston 1 jaoston Rikosasiain Kirjavihko1, 1973, N:ot 50 ja 51.

19) Sorsa sanoo Jukka Rusin välittäneen Itä-Saksalle pääministerin briiffauspapereita. Tällaisesta ei ole tietoa operaatio ”Pekan” SIRA-tiedostossa, mutta Sorsan Itä-Saksan 1985 tapahtuneen vierailun alla Stasi saa kaikki Sorsan vierailuun liittyneet valmisteluasiakirjat hyvässä järjestyksessä käyttöönsä, millä sinänsä ei ole ehkä suurta merkitystä turvallisuuden kannalta mutta indikoi vuodoista linjalla VNK-UM-Stasi. Alpo Rusi, Vasemmalta ohi, Gummerus, Jyväskylä (2007), s. 492–496. Sorsaa pidettiin 1985 DDR:n Helsingin edustustossa maan ehdottomasti johtavana poliitikkona, mitä hän tietenkin oli. Sorsaa hoiti kuitenkin KGB (Gerhard Magetin muistio Rusille 30.8.2011, Maget oli Stasin asemapäällikön sijainen Helsingissä 1985-1990)

20) Sorsa (2003), s.20.

21) Alpo Rusi.fi, Alpo Rusi,” Finland as a target of the Kremlin nonlinear Warfare”, The Baltic Defence College, Tartu, February 16, 2017.

22) Rusi (2007), s. 264–265. Mauno Koivisto oli gallupykkönen syksyllä 1971 mutta Karjalainen oli noussut hänen lähitutumaan, kun Kekkonen hajoitti Karjalaisen laajapohjaisen enemmistöhallituksen lokakuussa 1971 yhteistyössä SDP:n johdon kanssa ja alkoi ohjata sisäpolitiikkaa Sorsan varassa vasemmalle. Kekkonen hajotti hallituksen vielä 1975 estääkseen tällöin Sorsan hallituksessa ulkoministerinä toimineen Karjalaisen uuden nousun näkyvään asemaan kesällä 1975 pidetyn ETYK:in huippukokouksen yhteydessä. Kokouksen valmisteluissa lujasti työtä tehnyt Karjalainen oli siirrettävä syrjään, jotta Kekkonen saisi yksinään kunnian huippukokouksen järjestämisestä. Todellisuudessa idean oli siitä innovoinut suurlähettiläs Max Jakobson keväällä 1969 ja ”jalkatyön” poliittisella tasolla tehnyt Karjalainen, joka kesällä 1973 isännöi ETYK:in ensimmäistä ulkoministerikokousta Helsingissä.