Kylmän sodan päättyminen ei johtanut ”Helsingin tuomioistuimeen”

Neuvostoliitossa järjestelmän arvostelijoita, ”toisinajattelijoita”, joita ”dissidenteiksikin” kutsuttiin ryhdyttiin 1960-luvulla, Nikita Hrustshevin kauden lopulla tuomitsemaan psykiatrisiin sairaaloihin. Yksi uhreista oli biologian opiskelija Vladimir Bukovski (s. 1942), joka menehtyi 27.10.2019 Iso-Britanniassa. Länteen hän oli saapunut vankien vaihdossa 1976 ehdittyään virua vankileireillä ja sairaaloissa pakkohoidossa peräti kahdentoista vuoden ajan.

Vuonna 1992 Bukovski sai luvan tutkia Neuvostoliiton kommunistipuolueen (NKP) arkistoja onnistuen kopioimaan sieltä yli 3000 asiakirjaa, joiden joukossa oli esimerkiksi dokumentteja Suomen kommunistipuolueen (SKP) saamista rahoista, mutta myös SDP:n puheenjohtajasta ja pääministeristä Kalevi Sorsasta. SKP sai vuosina 1969-1991 yhteensä noin 35 miljoonaan euroa käteistä, joka toimitettiin KGB:n kautta puolueen johdolle Helsingissä. Viime keväänä Bukovski julkaisi englanniksi teoksen Judgment in Moscow (Moskovan tuomioistuin, Ninth of November 2019), joka oli julkaistu saksaksi ja venäjäksi jo vuonna 1996. Kirjassa NKP-dokumentaatiota on lainattu ja analysoitu pätevästi. Teos sai runsaasti huomiota Britanniassa, mutta ei Suomessa.

Perusteita käsittelyyn olisi meilläkin riittänyt, sillä Suomi harjoitti läheistä yhteistyötä Neuvostoliiton ja sen satelliittien kanssa kylmässä sodassa. Linjaa on perusteltu realismilla, mutta samalla syntyi suomettumisen käsite, jolla viitataan vapaaehtoiseen alistumiseen suuren naapurin sanelun edessä. Oliko Suomi liukumassa Neuvostoliiton leiriin, kun maa hajosi? Miksi Suojelupoliisin vastavakoilu epäonnistui, mistä erilaisten listojen suojelu on todiste?

Judgment in Moscow -teos sai nimensä Stanley Kramerin Oscarilla vuonna 1961 palkitusta Judgment in Nuremberg -elokuvasta , joka käsittelee natsikauden rikollisia vastaan nostettua oikeusprosessia vuodelta 1948. Bukovski valittaa, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunismin ihmisoikeusrikokset jätettiin käsittelemättä. Tämä oli yksi tärkeimmistä syistä siihen, että Venäjä on palaamassa ja osin palannut neuvostokauden yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Oliko Bukovskin teoksessa aiheistoa, jonka julkituloa hieman vieroksutaan Suomessa? Tätä on pohdittu alan tutkijapiireissä, etenkin kun Berliinin muurin murtumisesta on kolme vuosikymmentä. Toimittaja Jyrki Saarikosken Bukovskin kuolemaa koskeneessa Yleisradion verkkosivuilla julkaistussa arviossa sivuutettiin NKP-dokumentaation Suomea koskeneet paljastukset. Tämä tuskin oli vahinko, koska Suomesta yksinkertaisesti puuttuu poliittista halua arvioida kriittisesti lähimenneisyyttä. Olihan Suomen kylmän sodan aikaisessa ulkopolitiikassa kyse menestystarinasta, ei suomettumisesta, kuten presidentti Tarja Halonen sivalsi UKK-esitelmässään 3.9.2000.

Judgment in Helsinki ei ole mahdollinen, vaikka itse asiassa Bukovski nimenomaisesti osoittaa, miten taitavasti Moskova romutti ETYK:in loppuasiakirjan sisältämän ihmisoikeuskorin merkityksen nostamalla asevarustelun ihmiskunnan olemassaolon uhkaksi. Neuvostoliittoon kohdistunut systeemikritiikki jäi tehokkaasti Yhdysvaltoja vastaan suuntautuneen rauhanliikkeen jalkoihin. Bukovskin karkotus liittyi Neuvostoliiton sisäiseen ”antisovjetismin” kitkemiseen, mutta oli tarkoitettu myös viestiksi länsimaille. ETYK:in isäntämaa Suomi oli tarkoitus pitää NKP:n kontrollissa. Tässä oivaa apua Neuvostoliitto sai SDP:n puheenjohtajalta Kalevi Sorsalta, NKP:n ja KGB:n ”luottamukselliselta kontaktilta”. ”Hän on osoittautunut kaikissa tehtävissään alkaen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana (1970-AR), luottamuksen arvoiseksi”. Sorsa vaikutti siihen, että Sosialistinen Internationaali (SI) ei selkeästi tuominnut Afganistanin miehitystä vuonna 1979 eikä asettunut tukemaan Puolan Solidaarisuus-liikettä 1981 puhumattakaan siitä, että SI tai Sorsa olisivat kantaneet huolta Bukovskin kaltaisista neuvostosysteemin yksittäisistä uhreista.

Bukovski toimitti 1993 tammikuussa Sorsaa koskeneita tiedostoja Ilta-Sanomille ja ehkä myös Supolle, mutta toimittaja Pekka Ervasti julkaisi pienen jälkijutun niistä vasta heinäkuussa. Mielensä pahoittanut Sorsa leimasi tiedostot Moskovan kirpputoreilta ostetuiksi valedokumenteiksi. Judgment in Helsinki päättyi sillä erää Sorsan voittoon. Sananvapauden esimerkkimaahan oli vielä matkaa.

Sorsa ymmärsi, että paljastukset olivat estäneet hänen aktiivisen kampanjointinsa SDP:n toukokuisessa esivaalissa, jossa valittiin puolueen ehdokasta vuoden 1994 presidentinvaaliin. Sorsaa oli valmennettu presidentin virkaan juo vuosia. Hänen mukaansa esivaalin häviö langetti puolueen ylle häpeän. Hänet oli nostettu SDP:n puoluesihteeriksi ilman äänestystä puoluejohtaja Rafael Paasion diktaattina, eikä ole poissuljettua, että KGB oli sotkeutunut valintaan.

Saksassa ilmestyi vuonna 2004 kahden arvostetun tutkijan Michael Plöetzin ja Hans-Peter Müllerin teos Ferngelenkte Friedensbewegung: DDR und UdSSR im Kampf gegen den Nato Dobbelsbeschluss (”Kauko-ohjattu rauhanliike: DDR ja NL taistelussa Naton kaksoispäätöstä vastaan”, LIT Verlag Münster 2004), jossa Sorsan katsotaan ”sotkeutuneen Neuvostoliiton tiedustelun verkkoon”. Samalla tekijät esittävät väitteen, että nämä olivat syitä, joiden seurauksena Sorsa vetäytyi politiikasta.

Kansanedustaja Erkki Tuomiojan vuosia 2001-2002 käsittävissä poliittisissa päiväkirjoissa Tunnustan pelänneeni pahinta (Tammi 2019) on historiantutkimuksen kannalta kiinnostavia merkintöjä. Tuomioja on Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen Suomen osaston puheenjohtaja, mikä velvoittanee häntäkin noudattamaan objektiivista ja tasapainoista historiantutkimusta. Merkinnät viittaavat siihen, että kirjoittaja pelkäsi ainakin joutuvansa syrjään ulkoministerin paikalta, mikäli Paavo Lipponen jatkaisi pääministerinä kevään 2003 vaalien jälkeenkin.

Tuomiojalla ei sen sijaan ollut mitään pelättävää, kun Suojelupoliisi yritti selvittää, kuka tai ketkä suomalaiset tuli asettaa epäilyksen alaiseksi vuonna 1990 kuolleen entisen Itä-Saksan turvallisuusministeriön Stasin ulkomaanvakoilun kanssa harjoitetusta yhteistyöstä. Yleisradion MOT-ohjelma oli jo toukokuussa 2000 tuonut esille joukon peitenimiä, jotka saattoivat olla Stasin tietolähteitä tai jopa värvättyjä agentteja. Tuomioja oli luottavainen, koska Supoa johti Kalevi Sorsan entinen avustaja Seppo Nevala. Hänen tehtävänsä oli katsoa, että puolueen etua ei vahingoiteta, mikä oli ollut MOT-ohjelman ongelma sen nostettua esille useita SDP:n poliitikkoja, joilla oli ollut läheinen suhde DDR:n Helsingin edustuston peitediplomaatteihin.

Ohjelmassa mainittiin peitenimiä, kuten ”Annikki”, jonka kerrottiin viittaavan Turun yliopiston vasemmistolaiseen oikeustieteen opiskelijaan, joka oli ryhtynyt yhteistyöhön Stasin kanssa 1984. Kuka hän oli? Entä ne noin parikymmentä suomalaista, joiden joukossa oli Stasin värvättyjä ja korkean tason tietolähteitä, kuten ”Mantel”, ”Boris”, ”Larsen”, ”Kati”, ”Melone” sekä eräitä muita, jotka olivat Stasin avustajia vielä 1989? Tai ”Pekka” ja ”Fortuna”, jotka olivat olleet tietolähteitä 1970-luvun alkupuolella? Peitenimien takana olevat todelliset nimet ovat nyt tiedossa. Eräät heistä oli värvätty, eikä kyse ollut kosmeettisesta yhteistyöstä, vaan kovasta vakoilusta, jossa panoksena saattoivat olla jopa ihmishenget. Heitä Supon vastavakoilu ei saanut kiinni reaaliajassa.

Tuomioja saattoikin innostuneen oloisesti tehdä merkintöjä, kun Nevala alkoi jo 17.1.2001 kertoa hänelle ”luottamuksellisesti”, että ulkoministeriön myyräksi olisi paljastumassa Alpo Rusi. Lähes vuotta myöhemmin 6.11.2001 ja 6.2.2002 Nevala kertoi selvityksistä, johon Supossa oli päädytty. Niiden perusteella myyrä olisi todellakin Alpo Rusi. Tutkimukset oli kaikkien epäiltyjen osalta tosin tällöin saatu päätökseen. ”Rusi otetaan ehkä puhutteluun”, vakuutti Nevala.

Kiinnostavaa näissä Nevalan ja Tuomiojan välisissä keskustelussa oli se, että Tuomioja oli vastuussa ulkoministeriön maaliskuussa 2000 tekemästä linjauksesta, jonka mukaan jokainen Stasin tiedostoista löydetty suomalainen saisi ensin itse kommentoida asiaa ennen kuin tehdään arvio löydöksen oikeudellisista seurauksista. Tuomiojan päiväkirjat kertovat, miten hän ja mahdollisesti ulkoministeriön korkeimmat vastuuvirkamiehet unohtivat valvontavastuunsa eivätkä edellyttäneet kuitenkaan Rusin kuulemista. Tuomio voitiin näin julistaa Supon ulkopuolisille henkilöille ilman oikeudellisessa prosessissa annettua varsinaista ratkaisua. Näin ollen Nevalan tapa kertoa ulkopuoliselle epäilystä ennen epäillyn kuulemista viittaa haluun liata epäillyn maine. KGB:ssä tätä  metodia käytettiin ja se tunnetaan käsitteellä ”kompromat”. Olisiko todellinen syy liittynyt silti vuoteen 1993 tai vuoteen 1972, jolloin kansanedustaja Tuomioja vuoti salaisen Zavidovo-muistion tietoja lehdistölle myös Ruotsissa?

Tuomioja sai 23.5.2002 valtiosihteeri Antti Satulilta tietoja ”Rusin kuulemisista”, jotka tosin olivat yhtä harhauttavia kuin aiemmatkin Nevalan välittämät tiedot. On tietenkin erikoista, että Satuli välittää tietoja salassapidettävästä kuulustelusta samaan aikaan kun kuulustelun kohde on asetettu vankeuden uhalla niistä puhekieltoon. Miksi Tuomiojalle ja Satulille lörpöteltiin informaatioita, joita he tuskin pitivät vain itsellään vaan levittivät ainakin ulkoministeriössä laajalti edustustoja myöten?

Kun tuolloin pitkälti SDP:n kontrolloima valtiomedia YLE oli 10.9.2001 vuotanut julkisuuteen tiedon esitutkinnasta, Tuomioja kertoi 20.9.2002, miten tasavallan presidentin ja ulkoministerin tapaamisessa virkamiesten läsnäollessa ”ei sääliä tunnettu” Rusia kohtaan. Ulkoministerin mukaan Alpo Rusia ”epäillään siitä vielä julkilausumattomasta asiasta, eli siirrosta KGB:lle 1977. KGB:n arkistot ovat ja pysyvät suljettuina”. Samoihin aikoihin UM:n korkeat virkamiehet kertoivat, ”ettei tässä ole stasista kysymys”. Tästä ei epäilty tiennyt mitään.

Väite on tietenkin täysin absurdi, mielikuvituksen tuote, jolla Nevala alkoi pyörittää valtiojohtoa, kun oli selvinnyt, että Stasi-yhteistyöstä ei ole näyttöä ja että etsitty ulkoministeriön myyrä olikin valtioneuvoston entinen tiedotussihteeri, vuonna 2004 edesmennyt Jukka Rusi. Ennen kuolemaansa hän ehti mainita, että hänen esimiehensä Mauno Koivisto piti hyvänä, että hänen kabinettinsa sai ongittua tietoja siitä, mitä Neuvostoliitto aikoi tehdä Suomessa elokuussa 1968 toimeenpannun Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen. Näitä tietoja joko sai tai ei saanut itäblokin tiedustelun kanavia pitkin. ”Vertailimme tietojamme Seppo Lindblomin (pääministerin poliittinen sihteeri-AR) kanssa.”

Jukka Rusista ei Tuomioja mainitse, vaikka asia oli selvä jo toukokuussa 2002 hänen kertoessaan avoimesti toiminnastaan Supon kuulustelijalle. Jukka Rusi ihmetteli, miksi Supo jahtasi hänen veljeään, jolla ei ole mitään tekemistä ”näiden asioiden kanssa”. Eikä Supo kertonut mitään ”Fortunasta”, joka oli Tuomiojan lähipiiristä ja jota hoiti Stasin aseman päällikkö, ei varapäällikkö, kuten ”Pekkaa” eli Jukka Rusia. Stasin aseman päällikkö hoiti ainakin Paavo Lipposta, Ilkka-Christian Björklundia, Kalevi Sorsaa ja Ulf Sundqvistia monen muun ohella.  Heidän kauttaan kulki herkkää tietoa Stasille.

Miten varakonsuli Alpo Rusin ”siirto” KGB:lle olisi muutoinkaan tapahtunut, jos kerran hän ei ollut siirtäjän, Stasin, kontakti saati agentti? Tuomiojan olisi tullut tietää, että KGB:n tiedostoja ja siihen rinnastettavia muita tietoja oli virrannut länteen eri reittejä jo vuosikausia. Supolla oli vuonna 2002 käytössään Vasili Mitrohinin laajat KGB-tiedostot vuosilta 1969-74, joiden joukossa oli lähes 50 suomalaisnimeä. Yksi heistä oli Kari Tapiola, joka oli merkitty KGB:n Helsingin aseman luottamukselliseksi kontaktiksi peitenimellä ”Tero” vuonna 1976. Toinen oli kansanedustaja Jaakko Laakso, josta Supo teki talvella 2002 monen muun ohella virka-apupyynnön Saksan rikospoliisille liittyen Stasin rekisteriin XV/4068/76 opeaatiossa ”Mantel”. Tässä oli kyse siirrosta KGB:ltä Stasille. Mitrohinin tiedostot olivat osoittaneet että KGB oli merkinnyt Laakson luottamukselliseksi yhteistyöhenkilöksi peitenimellä ”Jan” vuonna 1973, mutta siirtänyt hänet turvallisuussyistä toiselle residentuuralle syksyllä 1976. Kyse oli siten Stasin Helsingin asemasta, jonka entiset upseeridiplomaatit ovat vahvistaneet että Laakso oli heidän vakituinen kontaktinsa jo 1970-luvun puolivälistä. DDR:n muut arkistotiedostot ja asiantuntijoiden lausunnot tukevat löydöstä.

Tuomiojan merkinnät osoittavat kaksi asiaa: Laakso oli KGB:n yhteistyöhenkilö, joka oli siirretty Stasille vuonna 1976, ei 1977. Nevalahan kertoi presidentti Martti Ahtisaarelle aiemmin 6.2.2002, että Alpo Rusi oli rekrytoitu 1969 (jolloin hän tosin oli vielä abiturientti) ja tarttunut syöttiin vuonna 1976, mutta rikos olisi vanhentunut. Näin Nevala antoi presidentille yhtä tietoa ja ulkoministerille hieman muunneltua tietoa. Yhtä kaikki väärää ja vääristeltyä tietoa. Nevalalla oli viimeistään tammikuussa 2003 kova paikka, kun viimeinenkin toivon kipinä Alpo Rusin syyllisyyden varmistamisesta oli luisunut käsistä. Jäljelle jäi vain toive, että media uskosi jo viimeistään talvella 2001 levitetyt epäilyt, eikä kaivelisi Stasi- ja KGB-paljastuksia. Jukka Rusille avattu operaatio ”Pekka” oli merkitty vuodelle 1965, jolloin siihen liitetty Alpo Rusi oli 15 vuotta.

Supo kykeni manipuloimaan ei vain hallitusta, mediaa ja ulkoministeriötä vaan myös oikeuslaitosta. Valtionsyyttäjän epämääräinen ratkaisu 11.6.2003 antoi tilaa jatkosyyllistämiselle, minkä asian hän korjasi vasta 24.1.2010 arvostellen rajusti Supoa virheistä ja esitutkinnan perusteettomasta pitkittämisestä. Tämä oli kuitenkin ehtinyt varmistaa sen, etteivät Olli Rehn tai Alpo Rusi voineet osallistua eduskuntavaaleihin maaliskuussa 2003. Jos esitutkinta olisi lopetettu tammikuussa, se olisi johtanut Supon johdon erottamisiin ja ehkä myös sisäministerin eroon, jolla entinen presidentti Martti Ahtisaari oli uhkaillut vielä 22.10.2002 tavatessaan Rusin puolustustiimiä. Oikeusasiamies ei kantelusta antamassaan ratkaisussa 3.2.2005 kyennyt hahmottamaan mistä esitutkinnassa ja sen vuotamisessa oli kysymys. Hän antoi jopa suojaa vuotajille, minkä HHO tyrmäsi 22.10.2009 tuomitessaan Supon vuodoista. Oikeusasiamies onkin pitkälti myös poliittinen instituutio, vallan sylikoira, ei sen vahtikoira.

Keväällä 2018 Euroopan neuvoston tutkimusryhmä julkaisi raportin, jonka mukaan Azerbaidžan oli maksanut lahjuksia Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen jäsenille ja korruptoinut neuvostoa vastapalvelukseksi maan ihmisoikeusrikkomusten painamisesta villaisella. Raportissa Jaakko Laakson kuvataan toimineen suosiollisesti Azerbaidžania kohtaan. Hän sai elinikäisen porttikiellon EN:n tiloihin. Jätettyään eduskunnan 2011 Laakso oli tiettävästi lobannut aktiivisesti vuosina 2012-2014 presidentti Tarja Halosen saamiseksi EN:n korkeaan virkaan. Laakson tutkinnan päättämisestä 2002 vastasi hallitus, joka oli päättänyt samalla 26.4.2002 aloittaa täysimittaisen esitutkinnan Alpo Rusista, jolla ei ole ollut mitään yhteyksiä ei Stasiin eikä KGB:hen uransa aikana.

Judgment in Helsinki odottaa tekijöitään. Kylmän sodan päättyminen veti maton sosialismin alta, minkä Bukovski teoksessaan kuvaa NKP:n dokumentaation kautta. Vasemmistolaiset länsijohtajat kuvasivat vuosien ajan Kremlissä pelkojaan miten Mihail Gorbatshoviin perestroikan epäonnistuminen tulisi viemään pohjan myös sosialismin rakentamiselta länsimaissa. Tästä frustraatiosta kertoi se epätoivoinen, ”epäaikuismainen” toiminta, jota Suojelupoliisi ja sen kontrollissa toiminut valtiojohto sekä avainmediat osoittivat yrittäessään manipuloida Stasi- ja KGB-aineistojen merkityksiä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

alporusi2014

Valtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, kirjailija, professori - <a href="http://www.alporusi.fi" title="www.alporusi.fi">www.alporusi.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu