Naapurukset empivät kohtalokkaasti Nato-jäsenyyttä 2014-2016

Suomi ja Ruotsi heräsivät monen muun valtion tavoin geopoliittisiin realiteetteihin 24.2.2022. Ne olivat kuitenkin sotilaallisesti liittoutumattomia maita. Suomi oli myös Venäjän rajamaa, jonka pitkä itäraja oli aiemmin perustelu liittoutumattomuudelle. Nyt se oli perustelu liittoutua. Edessä oli pian vääjäämätön valinta: jatkaako sotilaallista liittoutumattomuutta vai hakeutua Naton viidennen artiklan tarjoamien turvatakuiden suojaan. Ratkaisu oli vaikeampi Ruotsin sosiaalidemokraattiselle hallitukselle. Se ei kuitenkaan halunnut jäädä Naton ulkopuolelle, koska maan puolustus oli ajettu käytännössä alas, ja siksikin, että itänaapuri oli valmistautumassa hakemuksen jättämiseen. Suomessa valtiojohto oli myös kohdannut uuden todellisuuden, kun mielipidetiedusteluissa kansan selvä enemmistö kääntyi tukemaan Naton jäsenyyttä.

Harjoitettu ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli osoittautunut virhearvioksi, ellei jopa katastrofiksi. Tätä tosiseikkaa ei haluttu nostaa esille julkisuudessa eikä eduskunnassa. Suomen turvallisuus olisi ajautunut rotkon reunalle, mikäli Ukraina olisi luhistunut pian Venäjän hyökkäyksen seurauksena. Vakava tilanne ei kuitenkaan ollut sopiva hetki virheiden perkaamiseen, koska uusi ulkopoliittinen suunta oli luotava viipymättä. Lähihistorian valossa tilanne oli paradoksaalinen. Ruotsin ei ole tarvinnut ottaa vastuuta Suomesta puolueettomuuspolitiikkaansa vetoamalla.  Keväällä 2022 tilanne oli muuttunut: Suomi otti osavastuun Ruotsin turvallisuudesta korostamalla, että naapurukset liittyisivät Natoon ”käsi kädessä”. Ruotsi puolestaan otti ensimmäisen kerran vuoden 1809 jälkeen osavastuun myös Suomen turvallisuudesta tarttumalla lujalla otteella itänaapurinsa käteen.

Pääministeri Sanna Marin on arvostellut epäsuorasti Venäjä-riippuvuutta ja liittoutumattomuutta toteamalla, että olisi tullut kuunnella ”Baltian maita ja Puolaa, jotka ovat olleet oikeassa”. Tällä kommentilla hän on viitannut Venäjän Krimin miehityksen jälkeen 2014 tehtyihin ratkaisuihin, jolloin Suomessa ei haettu Naton jäsenyyttä, vaan sivuutettiin Venäjän uhan merkitys turvallisuusympäristön muutoksessa. Marinin kritiikki saattaisi olla uskottavaa, jos siihen sisältyisi hiven itsekritiikkiä. SDP on keskeisesti vastuussa siitä, että Venäjä-riippuvuuden aiheuttamaa turvallisuuspoliittista ongelmaa ei tunnistettu ajoissa. Paavo Lipponen – yksi Marinin edeltäjistä – oli 1994 todennut haastattelussa, että ”vaikka yya-sopimus on historiaa, sen sisältö ei”. Tälle opille SDP rakensi ulkopolitiikkaa vaikuttaja-asemistaan jatkossa aina kevääseen 2022 saakka.

Kirjassani Yhdessä vai Erikseen: Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka käännekohdassa arvioin vuonna 2016, että Krimin anastuksen jälkeisessä turvallisuuspoliittisessa ympäristössä molemmissa maissa tehtiin vakavia arviointivirheitä. Tavoite oli vahvistaa Nato-sidettä, mutta ilman jäsenyyttä. Suomen tehtyä Isäntämaasopimuksen Naton kanssa kesällä 2014 se vaikutti menevän läpi ilman ongelmia. Ruotsi oli sen sijaan joutunut välittömästi Venäjän häirinnän kohteeksi Isäntämaasopimuksen ratifioinnin yhteydessä. Ruotsissa virisi vähitellen turvallisuuspoliittinen keskustelu, joka oli seurausta Nato-jäsenyyden kannatuksen kasvusta. Taustalla olivat Krimin miehityksen ohella Venäjän lisääntyneet hybridioperaatiot.

Venäjän presidentti Vladimir Putin allekirjoitti joulukuussa 2015 kansallisen turvallisuusstrategian, jossa länsi julistettiin maan pääviholliseksi. Oli selvä, että ”sodanjulistus” vaikutti Pohjolan liittoutumattomien länsimaiden asemaan. Suomi oli Venäjän rajamaana geopoliittisesti suuremmassa vaarassa kuin Ruotsi, jonka tiedettiin saaneen Yhdysvalloilta salaiset turvatakuut jo vuonna 1963 (den dolda allianssen). Halusiko Venäjä osoittaa, että liittoutumaton maa Suomi nautti myös historiallisista syistä sen ehdollisista, negatiivisista turvatakuista? Tätä vastaan todistivat myös Suomeen kohdistetut Venäjän erilaiset hämärätoimet, kuten trollaukset, hakkeroinnit ja maaomaisuuksien hankinnat. Suomi kuului Kremlin laskelmissa Venäjän strategiseen etupiiriin, mikä tuli selväksi joulukuussa 2021.

Heinäkuussa 2016 oppositiossa olleen SDP:n Eero Heinäluoma otti SuomiAreenassa kantaa orastaneeseen Nato-keskusteluun: ”Suomen ulkopolitiikka on militarisoitumassa. Pitäisi harjoittaa diplomatiaa ja vuoropuhelua eikä harrastaa sapelinkalistelua”. Sattumoisin Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmaier oli aiemmin kesäkuussa arvostellut Natoa sananmukaisesti sapelinkalistelusta ja vaatinut dialogia sekä pidättymistä suurista sotaharjoituksista. Politico-julkaisun mukaan puheenvuoro loi todellisen ”Naton Saksa-ongelman”. Ukrainan sodan aikana ongelma on osoittautunut vakavaksi.

Ruotsissa nousi samoihin aikoihin opposition piiristä esille, tulisiko Natoon liittyä yhdessä Suomen kanssa vai erikseen, ei niinkään se, olisiko Nato-jäsenyys pysyvästi punainen vaate. Tietoisuus Ruotsin riisutun puolustusmallin heikkouksista vaikutti mielialoihin. Jäsenyyttä ajoivat hillityin sanankääntein kaikki porvaripuolueet, mutta ajatukset tulivat torjutuksi samoin hillityin sanankääntein hallituksessa istuneiden sosiaalidemokraattien toimesta. Suomessa vallitsi konsensus, ettei ollut syntynyt tarvetta korvata vakauspolitiikkaa sotilaallisella liittoutumisella. Julkisuutta hallitsivat Nato-jäsenyyden tarpeettomuutta korostaneet Venäjän ymmärtäjät.

Nato-keskustelu kuitenkin voimistui. Viron parlamentin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marko Mihkelson toivoi Paasikivi-seurassa talvella 2016, että Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon. ”Se olisi paras ratkaisu vahvistaa vakautta Itämeren alueella”. UPI:n arvostettu tutkija Charly Salonius-Pasternak arvosteli puolestaan Suomea ja Ruotsia, koska ne heikensivät  liittoutumattomuudella ulkopolitiikan ennustettavuutta. Tämän blogin kirjoittaja oli vakuutellut samaa lokakuussa 2014 ilmestyneessä tietokirjassa Etupiirin ote.

Jonkinlaiseksi Suomen valtiojohdon vastineeksi tulkittiin Juha Sipilän hallituksen huhtikuussa 2016 julkaisema neljältä asiantuntijalta tilattu Nato-selvitys. Jäsenyyttä ei selvityksessä pidetty ajankohtaisena, joskaan ei myöskään kokonaan poistettu työkalupakista. Lehdistötilaisuudessa tuli selväksi miksi jäsenyys torjuttiin ”vallitsevissa olosuhteissa”: Venäjän reaktio olisi ”raaka”, jos hakemus jätettäisiin. Oli parempi odotella ja katsoa. Ulkoministeri Timo Soini tapasi ulkoministeri Sergei Lavrovin kesäkuun alussa, jolloin hän sai kuulla, että Venäjä ei ollut aikeissa hyökätä Naton jäsenmaihin. Tämäkään hämmennystä herättänyt lausunto ei saanut Suomen valtiojohtoa vielä uusiin ajatuksiin.

Kultaranta -keskustelujen yhteydessä 19.-20.6.2016 valtiojohto täsmensi liittoutumattomuuden jatkamisen perusteluita. Kansanedustaja Erkki Tuomioja nosti esille vanhan YYA-teesin, jonka mukaan ”Suomi ei salli kenenkään käyttävän aluettaan sotilaallisiin hyökkäyksiin”. Hän täsmensi, että ”myös USA, EU ja Nato ovat voinet vaikuttaa Venäjän toimiin”. Jokainen ymmärsi, että puhuja syyllisti Krimin miehityksestä myös länttä. Kultarannassa vieraillut Ruotsin pääministeri Stefan Löfven torjui kaiken kukkuraksi päättäväisesti puheet Suomen ja Ruotsin sotilasliitosta. Suomi oli siten jälleen jossain märin samassa asemassa kuin 1939, jolloin Ruotsi torjui Suomen sotilaallisen puolustamisen. Ruotsalainen tutkija Mike Winnerstig arvosteli keskustelujen yhteydessä Hufvudstadsbladetissa lisäksi presidentti Sauli Niinistöä lausumasta, jonka mukaan Suomi ei ole valmis antamaan sotilaallista apua Baltian maille. Naton ulkopuolisena maana tämä oli tietysti itsestäänselvyys. Todellisuudessa avun tarvitsijoita olivat yhä selvemmin Suomi ja Ruotsi, ei Naton jäsen Viro.

Vaikuttiko linjauksiin myös Saksan sosiaalidemokraattien pasifistinen ulkopolitiikka, jossa luotettiin keskinäisriippuvuuden rauhanomaista yhteistyötä lisäävään vaikutukseen? Tällä tulkinnalla tuettiin niin Saksassa kuin Suomessakin Nord Stream -kaasuputkien rakentamista, vaikka Venäjän johto oli julkisesti tuonut esille, että putket perustelevat Venäjän sotilaallisen läsnäolon lisäämistä Itämerellä. Suomeen oli tarkoitus saada myös Rosatomin toimittama ydinvoimala eikä entisten pääministereiden yhteistyötä Venäjän valtion ja Kremlin kontrollissa olleiden strategisten yritysten ja pankkien kanssa pidetty moitittavana.

Heinäkuussa 2016 Turkissa tehtiin vallankaappausyritys, joka tuli jatkossa heijastumaan maan ulkopolitiikkaan. Turkki kiristi terrorismin vastaisia toimia ja altistui kansainvälisen kritiikin kasvulle. Tämä tarjosi EU:n ja Yhdysvaltojen sanktioimalle Venäjälle mahdollisuuden lisätä yhteistyötä perivihollisensa Turkin kanssa. Maan asema Natossa on geopoliittisesti keskeinen. Suomessa ja Ruotsissa epäröitiin 2014-2016 Naton jäsenyyttä koskevien vakavien harkintojen käynnistämisessä. Lopulta niiden Nato-hakemukset joutuivat sotketuiksi Turkin heinäkuun 2016 tapahtumien jännitekenttään kuusi vuotta myöhemmin. Samalla Nato-jäsenyyteen eteneminen käsi kädessä saattaa ajautua ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin. Paljon ehtii tapahtua ennen Naton Vilnan heinäkuista huippukokousta.