Navalnyin oikeudenkäynti palautti mieleen Stasi-tutkintani

Seuratessani Aleksei Navalnyin oikeudenkäyntiä palasivat väistämättä mieleeni omat kokemukset vuosilta 2002-2003. Tällöin olin Suojelupoliisin esitutkinnassa epäiltynä vuosina 1969-76 tapahtuneeksi väitetystä törkeästä vakoilusta. Epäily oli alusta alkaen absurdi, mutta niin on myös Navalnyiin kohdistuva vaino. Vertailen seuraavassa lyhyesti tapauksiamme, vaikka tiedän sen todennäköisesti aiheuttavan vastalauseita. Vakiintuneen uskomuksen mukaanhan Suomi on oikeusvaltio, jossa vallitsee maailman laajin ja turvatuin sananvapaus.

 

Venäjään Suomea ei toki voikaan verrata, mutta minun ja Navalnyin tapauksilla on yksi inhimillisesti yhdistävä tekijä: olemme kokeneet prosessin, jossa syyttämällä ja julkisella leimaamisella ”fabrikoidaan” eli lavastetaan syyllinen. On seurattu Josif Stalinin ohjetta: ”Tiedämme syyllisen. Keksikäämme hänelle nyt sitten kunnon rikos”. Toinen yhtäläisyys löytyy ”syyttämällä syylliseksi” -prosessin pitkäkestoisesta luonteesta. Tavoitteena on ollut marginalisoida Navalnyi poliittisena toimijana. Julkinen mediatila on Venäjällä tarkoitettu Kremlin puolueille, ei oppositiolle. Navalnyi oli ollut marginalisointitarkoituksessa vuosia Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n lukuisten tekaistujen syytösten, arestien ja pidätysten sekä peräti oikeudessa luettujen tuomioiden kohde. Esimerkiksi Yves Rocher -jutun yhteydessä vuonna 2014 langetetun vuoden vankeustuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on julistanut mielivaltaiseksi ja perusteettomaksi. Lopulta Navalnyistä haluttiin päästä lopullisesti eroon myrkyttämällä, mikä suunnitelma pantiin täytäntöön loppukesästä 2020. Kun tappaminen ei onnistunut palattiin ”kevyempiin” keinoihin tuomitsemalla hänet pika- ja näytösoikeudenkäynnissä 2.2.2021 yli kahdeksi vuodeksi vankileirille Siperiaan.

 

Oman henkilöni marginalisointi käynnistyi huhtikuussa 1997, pari viikkoa Helsingissä pidetyn suurvaltajohtajien huippukokouksen jälkeen. Kokouksen hyväksi olin tehnyt töitä kovalla paineella tammikuusta lähtien. Pääministeri Paavo Lipponen syytti tällöin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksen alussa minua kovalla äänellä perustuslain rikkomisesta, koska olin ottanut vastaan Hollannin pääministerin neuvonantajan puhelun. Lyhyt puhelu koski teknisiä seikkoja, kun sekä presidentin että pääministerin oli määrä osallistua tulevan kesäkuun alussa EU:n Amsterdamin huippukokoukseen. Olin aiemmin tiedustellut Lipposen kabinetista mahdollisuuttani ottaa puhelu vastaan heidän hyväksynnällään: ”ei ongelmia”.

 

Mikäli pääministerillä olisi ollut väitteensä tueksi oikeuskanslerin, perustuslakivaliokunnan tai jonkin asiantuntijan hänen kantaansa puoltava lausunto, olisi syytös voinut vaikuttaa uskottavalta. Nyt kyse oli Lipposen mielipiteestä ja halusta heikentää tekosyyn avulla asemaani. Kyse oli lisäksi puuttumisesta presidentin toimivallan alaisen virkamiehen työhön tarkoituksena leimata minut jos ei aivan typerykseksi, vähintään rasitteeksi presidentti-instituutiolle. Presidentti Martti Ahtisaaren kanssa asiasta keskusteltuamme olimme yhtä mieltä, että Lipposella on ollut ”huono päivä” ja asia haudattiin, mutta ei ilman seuraamuksia. Jatkossa en osallistunut enää hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksiin. Varmasti sana myös lähti kiertämään poliittisissa piireissä. Lipponen sai näin perusteettomalla syyllistämisellä heikennettyä presidentin ulkopoliittisen neuvonantajan toimintakykyä. Eikä Lipponen haudannut sotakirvestään. Mitä se tarkoitti, selviää Jarmo Korhosen kanssa kirjoittamastamme, vuonna 2017 julkaistusta Kremlin jalanjäljet -teoksesta.

 

Supon etsivän soittaessa sunnuntai-iltana 12.5.2002 en oikeastaan yllättynyt, koska olin eri viesteistä päätellyt, että tavalla tai toisella edessäni olisi kevään 1997 tapahtumien jatkokertomus. Olin vetäytynyt Lapin yliopistoon lokakuussa 2000 hoitamaan professuuria eri seikkojen viitattua siihen, että asemani horjuttamisessa oli otettu uusia askelia. Presidentiksi oli valittu Tarja Halonen ja ulkoministeriksi Erkki Tuomioja, joilla oli mahdollisuus estää etenemiseni ulkoministeriön urapolulla. Olinhan ollut ulkoasiainneuvos ja presidentin neuvonantaja jo vuodesta 1993 sekä viimeksi suhteellisen merkittävissä EU-tehtävissä Länsi-Balkanilla vuodesta 1999.

 

En aavistanut väärin, vaikka vasta 2019 sain asiasta varmuuden. Vuoden 2002 helmikuun 6. päivänä Supon päällikkö Seppo Nevala oli kertonut ulkoministeri Erkki Tuomiojalle Stasi-selvitysten päättyneen. ”Ei ole odotettavissa toimenpiteitä, mitä nyt Alpo Rusi otetaan puhutteluun”. Tässä vaiheessa oli Supo tehnyt alustavia selvityksiä suomalaisten Stasi-yhteyksistä jo useita vuosia. En tietenkään aavistanut, että minut oli kytketty Stasiin, koska siihen ei ollut mitään syytä. Nevala oli nimittäin jo 17.1.2001 kertonut Tuomiojalle Stasi-selvityksissä käyneen ilmi, että ulkoministeriössä oli toiminut Stasin tiedottaja, joka oli Alpo Rusi. Minulta ei asiasta kysytty. Nämä tiedot käyvät ilmi Tuomiojan päiväkirjoista, jotka hän julkaisi vuonna 2019. Itse sain ensimmäisen kerran vihiä epäilyistä vasta 19.4.2002, kun toimittaja Olli Ainola kertoi niistä saatuaan tiedot suoraan pääministeri Lipposen välityksellä. Supon tehtävänä oli sekä vuotaa epäilystä että varmistaa luottotoimittaiien avulla YlessäHelsingin SanomissaSTT:ssä ja joissain maakuntalehdissä, että todisteet törkeästä vakoilusta ovat pitäviä.

 

Miksi tämä litania? Yksinkertaisesti siksi, että kyse on aidosti valtion ja sen korkeimpien viranhaltijoiden jos ei vainosta niin ainakin ajojahdista, joka mahdollistuu laillisuusvalvonnan ollessa olematonta. Sama tilannehan on Navalnyin ja monen muun venäläisen toisinajattelijan, Kremlin kriitikon, kohdalla. Navalnyi on ajojahdin ja vainon kohde, koska hän arvostelee Kremliä, eikä Venäjällä ole laillisuusvalvontaa saati Navalnyillä valtamedian tukea. Omalta osaltani en edes arvostellut ”Kremliä”, mutta minun oletettiin joko tienneen liikaa esimerkiksi entisten KGB-loikkarien paljastuksista ja romahtaneen Itä-Saksan suomalaisista tiedottajista ja värvätyistä tai yksinkertaisesti olleen potentiaalinen poliittinen ongelma Nato-kantoineni. Tästä tosin sain tietää vasta 2011, kun Saksan vastatiedusteluviraston tammikuussa 2003 tekemä arvio tapauksestani (täysin syytön) saatettiin tietooni.

 

Oma arvioni on, että entinen pääministeri ja ”tuleva presidentti” Kalevi Sorsa ei niellyt koskaan tappiotaan SDP:n esivaalissa toukokuussa 1993. Hän syytti siitä ”Maran mafiaa”. Kyse oli tietenkin klassisesta salaliittoteoriasta. SDP:n esivaalista teki päätöksen puolueen johto maaliskuussa 1993, ei ”Maran mafia”. Sorsan luottomies Nevala oli nostettu Supon johtoon 1996, vaikka jopa tasavallan presidentti Mauno Koivisto oli maaliskuussa 1990 torjunut Nevalan valinnan, ”koska hänestä tulisi rasite SDP:lle”. Sorsa käveli tässäkin Koiviston yli ja sai Nevalan vahtimaan, ettei hänestä jo vuonna 1986 Britanniasta välitettyjä tietoja raskauttavista KGB-yhteyksistä koskaan paljasteta.

 

Vuosia kului totuuden esilletuloon, koska vasta 24.1.2010 valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski suomi itseään ja tunnusti Helsingin Sanomissa, ettei edes syyteharkintaan ollut kohdallani perusteita: ”Rusi olisi tullut julistaa täysin syyttömäksi mihinkään moitittavaan tammikuussa 2003”. Näin ollen se miksi esitutkinta ylipäätänsä aloitettiin ja vuodettiin ei voi johtua muusta kuin vahingoittamisen halusta. Ulkoministeriössä ei tehty ainuttakaan selvitystä sen osuudesta Supon lavastuksen tukiorganisaationa. Tuomioja ei suostunut myöhemminkään edes tervehtimään minua, olimme sitten yhdessä virkamatkoilla tai virallisissa neuvotteluissa. Hän pystyi jatkossa myös laittamaan kiviä urapolulleni. Jälkituomarointia ilman oikeudenkäyntiä.

 

Demokratia edellyttää vallan kolmijaon ehdotonta kunnioittamista. Tässä medialla on neljännen valtiomahdin tehtävä. CNN:n uutisankkuri Jake Tapper arvosteli Donald Trumpin häviön jälkeen osaa oman maansa mediaa ”lammaslaumaksi”, koska se oli vältellyt vuosia Trumpin rohkeaa arvostelua oman nahkansa säilyttämiseksi. Tässä HSYLE ja niiden seuraajamediat olivat kuin lammaslauma vuosina 2002-2003 ja myöhemminkin niiden kieltäytyessä rohkeasta Supon sekä sen toiminnasta vastuullisen valtiojohdon arvostelusta oman nahkansa pelastamiseksi. Ikävintä oli, että lammaslauma esti myös suomettumisen avaamisen, eikä se jäänyt varmaankaan Venäjältä sen paremmin kuin Suomen valtiojohdolta huomaamatta.

 

Toivottavasti Suomi löytää nyt paikkansa, kun Navalnyin vapauttamisesta ja Venäjän politiikasta tulee kasvavassa määrin myös EU:n ja Venäjän välisiä suhteita hiertävä ongelma. Muutoin herää kysymys siitä, onko Suomi vieläkään päässyt irti suomettumisen aikaista itäverkostoista. Oman tapaukseni esille nostamisessa on tänäänkin se järki, että voisimme jatkossa kammitsoida ensimmäisetkin lavastetut ja poliittisesti tai muutoin täysin perusteettomasti motivoidut, julkisuuteen vuodetut rikosepäilyt alkuunsa. Se edellyttää ainakin rohkeaa journalismia ja korruptiosta vapaata oikeuslaitosta. Jos oikeuslaitosta ei ”depolitisoida” ja toimittajia sekä poliitikkoja kouluteta riittävästi, tavoite varmasti vaarantuu.

alporusi2014
Helsinki

Valtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, kirjailija, professori - <a href="http://www.alporusi.fi" title="www.alporusi.fi">www.alporusi.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu