Olisiko talvisota voitu välttää – tuskin tai ehkä?

Vakiintuneiden historiallisten kertomusten muuttaminen on vaikeaa, vaikka uusilla tiedoilla vanhat tulkinnat voitaisiinkin kumota. Christopher Clark osoitti teoksessaan The Sleepwalkers (Unissakävelijät, 2014), miten ensimmäisen maailmansodan syyllisiä eivät olleet yksinomaan saksalaiset, kuten vakiintuneessa historiankirjoituksessa oli kerrottu, vaan eri maissa valtaa käyttäneet ”unissakävelijät”; valtioiden johtajat, jotka lukivat väärin tai oikeastaan eivät ollenkaan tapahtumien kehitystä.

Voidaanko Suomen päättäjiä osoitella sormella 1939, kun tuhoisa talvisota syttyi 30.11.1939? Näin huolimatta siitä, että talvisota oli ”Stalinin rikos Suomen kansaa kohtaan”, kuten Boris Jeltsin totesi 1994. Kysymyksen avaamisella on sikälikin merkitystä, että Risto Ryti puolustuspuheessaan 1946 väitti, että ne poliitikot, joiden päätösten perusteella syttyi talvisota, ovat sotaan syyllisiä, jos ylipäätään suomalaisia syyllisiä voidaan osoitella.

Max Jakobson kysyi Diplomaattien talvisota –teoksessa (1955), olisiko talvisota ollut vältettävissä eikä epäröinyt vastata: ”Kyllä, jos Suomi olisi syksyllä 1939 tehnyt tarvittavat myönnytykset, jolloin Suomi olisi voinut jatkaa puolueettomuutta, mutta vain Neuvostoliiton hyväksi”. Entä olisiko Suomi voinut säilyttää itsenäisyytensä myönnytysten seurauksena Neuvostoliiton etupiirissä? Jakobsonin mukaan ”kysymykseen vastattiin silloin kieltävästi, ja siksi syttyi talvisota”.

Mutta luettiinko Suomen valtiojohdossa Stalinin aikeet ja kansainvälinen tilanne väärin, minkä seurauksena syttyi talvisota?

Saksalaisen professori Michael Jonasin teos Kolmannen valtakunnan lähettiläs (2010) käsitteli natsi-Saksan lähettiläänä 1935-44 Helsingissä toimineen Wipert von Blücherin  merkitystä ja toimintaa. Jonas osoitti, miten von Blücher vaikutti ulkoministeri Rudolf Holstin marraskuussa 1938 tapahtuneeseen eroon, joka tulkittiin etenkin ulkomailla Saksan diplomatian voitoksi. Lähettiläs oli luonut kontaktiverkon armeijaan, ulkoministeriöön ja vaikutusvaltaisiin oikeistopiireihin. Ulkoministeriössä Kaarlo Rantakari ”oli merkittävästi vaikuttamassa esimiehensä syrjäyttämiseen ja saatiin ajatuskulkuja vietyä eteenpäin diskreetisti”. Toinen arvokas tiedottaja oli Uudenmaan läänin maaherra, kenraali Ilmari Helenius, ja kolmas entinen presidentti P. E. Svinhufvud. Marsalkka C. G. E. Mannerheim sivalsikin Suomen harjoittaneen ennen talvisotaa ”Svinhufvudin ulkopolitiikkaa pääministeri A. K. Cajanderin varustuksilla”.

Oliko Mannerheimin suorasanaisessa arvostelussa perää? Amerikkalaisen professorin Stephen Kotkinin Stalin-teossarjassa Waiting for Hitler 1929-41 (Hitleriä odotellessa 1929-41, 2017) käsitellään talvisotaa perusteellisesti KGB:n edeltäjän NKVD:n arkistojen pohjalta. Kotkin näkee Jakobsonin ja Jonasin lailla talvisodan pitempiaikaisen kehityksen päätepisteenä, joka alkoi viime vaiheessa 14.4.1938, kun NKVD:n Helsingin aseman nuori päällikkö Boris Rybkin (koodinimi ”Jartsev”) tuli Ritarikadulle tapaamaan ulkoministeri Holstia.

Neuvostojohto oli jo pari vuotta epäillyt Suomen havittelevan salaista yhteistyösopimusta Saksan kanssa ja varoitti Jartsevin välityksellä, ettei puna-armeija jää odottamaan tunkeutujaa Rajajoelle. Sotaväen päällikkö kenraali Hugo Österman oli tehnyt vierailun Hitlerin päämajaan samaan aikaan, kun Saksa valtasi maaliskuussa 1938 Itävallan (Anschluss). Tästä vierailusta NKVD oli raportoinut. Jakobsonin mukaan ”Jartsev istutti siemenet, joista seuraavien kahdeksantoista kuukauden aikana kasvoi sodan aihe”.

Jonas poimii kirjassaan näitä siemeniä: 1) Valtiojohdon sisäiset ristiriidat tulivat esille anglofiilinä tunnetun Holstin erossa, 2) 23.8.1939 solmittu Hitlerin-Stalinin etupiirisopimus kavensi Suomen liikkumatilaa, 3) Ulkoministeri Eljas Erkon ylimielisyys ja Stalinin kompromissihalun  kuvaaminen bluffiksi olivat moraalisesti ymmärrettäviä kantoja, mutta eivät suojelleet Suomea voimapolitiikalta. Jonasin mukaan Erkko teki lisäksi useita diplomaattisia virheitä kuten loukkaamalla keskeneräisten neuvottelujen salassapitoperiaatetta kertomalla niistä Saksan lähetystölle. Erkko ei myöskään kuunnellut tasapuolisesti Helsingissä diplomaattikuntaa, mikä johti liialliseen luottamukseen läntisten suurvaltojen ja Ruotsin tuesta.

1930-luvun lopulla rajojen tarkistukset tai kriittisten alueiden vuokraukset olivat kuitenkin osa sodanestopolitiikkaa. Erkko tervehti itse Helsingin Sanomissa Sudeettialueiden kohtaloa ”helpotuksena” syyskuussa 1938. Jartsevin kanssa käydyistä keskusteluista informoitu marsalkka C.G. Mannerheim ilmoitti olevansa valmis kertomaan kansalle, että Suomenlahden saarten vuokraaminen ei vaarantaisi Suomen turvallisuutta.

Suomen torjuttua vielä huhti-toukokuussa 1939 Saksan puolueettomille maille ehdottaman hyökkäämättömyyssopimuksen, Jonas katsoo Suomen ajautuneen yhä eristetymmäksi Hitlerin nimeämien ”roskavaltioiden” kategoriaan, mikä oli asiakirjojen valossa ainakin osasyynä siihen, että Saksa salli siihen myötämielisesti suhtautuneen Suomen joutumisen elokuussa 1939 Neuvostoliiton etupiiriin.

Syksyn 1939 neuvottelut on käyty huolellisesti läpi useissa tutkimuksissa, mutta epäselväksi on edelleen jäänyt, olisiko niissä voitu löytää kompromissi ja välttää sota? Erkkohan kieltäytyi itse matkustamasta Moskovaan, vaikka Stalin oli ulkoministeri V. Molotovin kanssa paikalla kaikissa neuvotteluissa yhtä lukuun ottamatta. Erkko ei ollut yksinkertaisesti tilanteen tasalla johtaessaan neuvotteluja ”etänä”, kuten Suomen puolesta Moskovassa loka- ja marraskuussa neuvotellut J. K. Paasikivi valitti. Erkon tiukka linja oli neuvotteluissa kuitenkin hyvä lähtökohta. Ensin Stalin luopui avunantosopimuksesta 12.10 ja toisella neuvottelukierroksella 23.10. perääntyi hieman Karjalan kannaksen rajaviivaa koskevasta ehdotuksestaan täydentämällä sitä vielä huomattavilla alueellisilla kompensaatioilla.

Neuvottelujen aikana kotirintamassa oli kuitenkin aukkoja. NKVD sai tilannetietoja Suomen hallituksen kannoista myös omalta tiedottajaltaan, SDP:n kansanedustajalta Caj Sundströmiltä (NKVD:n koodi ”Kreivi”). Erkko oli kertonut eduskunnassa, ettei Suomen tarvitse taipua Stalinin vaatimuksiin, koska Yhdysvallat, Britannia ja Ruotsi ovat luvanneet tukensa, minkä ”Kreivi” raportoi NKVD:lle. Vaikuttaa siltä, että näistä vuodoista huolimatta tai ehkä niiden vuoksi Stalin haki neuvotteluratkaisua. Tuskin hän olisi muutoin viettänyt tuntikausia seitsemässä istunnossa. Baltian maiden kohdalla sopimukset hoidettiin selvästi alemmalla tasolla eikä mitään kunnon neuvotteluja edes käyty.

Viimeisessä neuvottelussa – oikeastaan niiden jo päätyttyä – 9.11. Stalin luopui Hangosta esittäen vaihtoehtoina joko Russarön tai Jussarön saarten vuokrausta ”tarkkailuasemaksi”, kuten Tuomo Polvinen selostaa neuvottelujen kulkua Valtiomiehen elämäntyö -teoksessa (1995). Paasikiven mielestä Stalin etsi sovitteluratkaisua kiperässä tukikohtakysymyksessä. Muista kysymyksistä – kuten Kannaksen rajansiirroista kompensaatioineen ja Kalastajasaarennosta – oli alustava yhteisymmärrys. ”Tässä tilanteessa meillä oli mahdollisuus tehdä jostain saaresta vastaehdotus”.  Stalin käynnisti hyökkäysvalmistelujen viimeisen vaiheen vasta 15.11. Tällöin Suomen valtuuskunta oli palannut Helsinkiin oletuksella, että neuvotteluja jatkettaisiin myöhemmin.

Kotkinin mukaan pienten maiden on oltava älykkäitä armottomassa kansainvälisessä järjestelmässä. ”Suomi oli moraalisesti oikeassa, ja geopolitiikan merkitystä aliarvioidessaan väärässä”. Arviossa ei oteta huomioon Stalinin virhettä: jättää suomalaiset uskomaan, ettei neuvotteluja oltu katkaistu.

Leningradissa sijaitsi kolmannes sotateollisuudesta, jonka vihollinen olisi voinut tuhota Itämereltä ja Suomesta käsin tunkeutumatta edes Neuvostoliiton alueelle, minkä logiikan Mannerheim tajusi paremmin kuin Erkko.

Kotkin perustelee: ”Hitlerin ulkosaksalaisille esittämä tarjous osoittautui valheeksi, verukkeeksi tynkä-Tshekkoslovakian nielaisemiselle, mutta Stalinin huolenkanto Leningradin turvallisuudesta, vaikka sen voi nähdä Venäjän historiallisen laajentumispolitiikan jatkumona, ei kuitenkaan ollut mikään veruke (Suomen nielaisemiseksi-AR)”. Kotkin tekee armottoman johtopäätöksen: ”Suomi taisteli vältettävissä olleen sodan ja maksoi siitä kalliisti” (Finland paid a heavy price for the avoidable war).  Toisaalta jää ehkä pysyvästi toteen näyttämättä, olisiko talvisota voitu välttää tai edes lykätä ”Stalinin kompromissilla”.

Kotkin pohtii, miksi Stalin käsitteli Suomea eri tavalla kuin Baltian maita ja on vakuuttunut, ettei hän pelännyt Suomea sotilaallisesti. ”Mikä tahansa motiivi olikin, Stalin ei ollut maksimalisti ja oli useita kertoja perääntynyt neuvotteluissa tavoitteistaan, mutta Helsingin hallitus ei ottanut hänen sanojaan todesta”. Talvisota oli Stalinille arvovaltatappio, vaikka Suomelle saneltu Moskovan rauha 13.3. 1940 tarjosikin hetkeksi balsamia despootin haavoille. Stalinismin perusoppien mukaisesti ”hän käänsi tappion voitoksi ja voiton triumfiksi”.

Professori Tuomo Polvinen kuvaa, miten Saksan Moskovan lähettiläs F. W. von der Schulenburg selitti ruotsalaisdiplomaatille Moskovan rauhan tultua julki, ettei olisi ikinä uskonut Stalinin luopuvan Kuusisen hallituksesta. ”Juuri tämä todisti Stalinin olevan suuri valtiomies hänen selkkauksen käynnistämisestä tekemästään virheestä huolimatta”.  Stalinia tuskin voidaan pitää suurena valtiomiehenä, mutta myöhemmin Gestapon kidutuskammioon joutunut lähettiläs tiesi NKVD:n korvien olleen siellä missä hän liikkui.

Talvisodan puhjettua NKVD perusti 2.12. ensimmäisen vankileirin 25 000 suomalaiselle sotavangille. Tämän yksittäistiedon Kotkin on löytänyt arkistotutkimuksissaan. Sodan jälkeiset puhdistukset oli oletettavasti määrä jättää Kuusisen hallituksen sisäministerin Tuure Lehénin tehtäväksi. Jos talvisotaa olisi suunniteltu jo varhemmin, vankileirejä tuskin olisi ryhdytty rakentamaan vasta hyökkäyksen käynnistyttyä. Talvisota oli myös despootille karvas pettymys, jonka uhrautuvasti taistelleet suomalaissotilaat ja taitavat rintamakomentajat saivat aikaiseksi.

Suomen päättäjiä ei voi syyttää unissakävelystä, vaan korkeintaan sisäisistä kiistoista ja kömpelöstä diplomatiasta. Talvisota vahvisti ajan myötä kuitenkin Suomen kansainvälistä asemaa ja mainetta pysyvästi. Talvisota yhdisti vuoden 1918 väkivaltaisuuksissa rikkirevityn kansakunnan. Talvisodasta maksettiin kuitenkin lähes kestämätön materiaalinen ja inhimillinen hinta. Pienelle maalle sota on myös eksistentiaalinen uhka. Suurvallat eivät yleensä tuhoudu edes häviön seurauksena.

Kirjoittaja, valt. tri Alpo Rusi on entinen diplomaatti, joka toimii vierailevana professorina Liettuassa. Hän on julkaissut viimeksi teoksen Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991.