Silotteleva elämäkerta Kalevi Sorsasta

Henrik Meinander

Kansakunnan kakkonen – Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969-1993

Otava 2022
416 sivua

Professori Henrik Meinander on kirjoittanut Kalevi Sorsan elämäkerran saatuaan Sorsan leskeltä yksinoikeudella käyttöönsä Työväen arkistossa säilytetyt Sorsan aineistot. Tekijä ei ole pyrkinyt kattavaan selvitykseen ”kansakunnan kakkosen” poliittisesta urasta, vaan on sen sijaan keskittynyt ”yhteiskunnallisesti merkittäviin käänteisiin aikakauden valtakuvioiden ymmärtämiseksi”. Ajallinen rajaus alkaa vuodesta 1969, jolloin Sorsa valittiin SDP:n puoluesihteeriksi ja päättyy vuoden 1993 toukokuuhun, jolloin hän hävisi presidenttipelin SDP:n esivaalissa.

Formatiivisina vuosinaan maisterin tutkinnon suorittanut Sorsa toimi lehtimiehenä ja kustannustoimittajana sekä Unescon virkamiehenä Pariisissa. Sorsan valinta SDP:n puoluesihteeriksi kesäkuussa 1969 nosti opetuministeriön virkamiehen suoraan poliittisen vallankäytön ytimeen. Puheenjohtaja Rafael Paasio asetti oman asemansa peliin edellyttämällä Sorsan valitsemista ilman äänestystä. Taustalla oli ennen muuta sosialidemokraattien pyrkimys parantaa puolueen neuvostosuhteita.

Puoluekokouksen enemmistön ehdokas oli maisteri Pekka J. Korvenheimo, jonka mahdollisuuksia oli heikentänyt Neuvostoliiton valtalehtien propaganda, jonka seurauksena hänet ja useat muut ehdokkaat leimattiin neuvostovastaisiksi ”oikeistodemareiksi”. Kirjassa sivuutetaan TPSL:n Päivän Sanomien päätoimittaja Eero A. Santalan myyräntyö. Santala oli KGB:n kontakti tai agentti peitenimellä ”Samuel”. Edellinen puoluesihteeri Erkki Raatikainen riitautui puheenjohtaja Rafael Paasion kanssa. Hänet siirrettiin Ylen pääjohtajaksi ja seuraajan etsintä käynnistyi tammikuussa 1969.

Meinander torjuu tohtori Jukka Seppisen näkemyksen, että Sorsa olisi ollut KGB:n suosikki.

Asiakirjat ja haastattelut todistavat muuta. DDR:n arkistosta tämän tekijä on esimerkiksi löytänyt Stasin salaisen muistion, jonka mukaan Sorsaa nosti Raatikaisen ohella SDP:n sihteeristöstä Paavo Lipponen. Molemmat edustivat puolueen vasemmistoa ja olivat Tehtaankadun avainkontakteja. Mistä Stasin peitediplomaatit olisivat saaneet näitä tietoja elleivät sitten KGB:n tovereilta? Tähän viittaa myös Erkki Tuomiojan vuonna 1993 ilmestyneissä muistelmissa oleva tieto, jonka mukaan ”Raatikainen oli saanut ohjeita Tehtaankadulta miten puoluesihteeriasia tuli ratkaista”. Sorsasta saatettiin tehdä puoluesihteeri SDP:n puoluetoimiston ja KGB:n palavereissa.

Meinander ja monet hänen sukupolvensa tutkijat uhkaavat eristäytyä länsimaissa tuotetun tiedustelun tutkimuksen ulkopuolelle. Suomettumista, joka oli karkeimmassa muodossa KGB:n kanssa harjoitettua yhteistyötä, ei tule arvioida suomalaistutkimuksessa nähtävästi kriittisesti, vaan yksinomaan reaalipolitiikan näkökulmasta. Reaalipolitiikka oli valitettavasti myös poliittista syrjintää, perustuslain horjuttamista: Kremlin kortin hyödyntämistä, jossa vakoilun ja isänmaallisuuden raja on kuin veteen piirretty viiva. Jos arkistot osoittavat, että Kremlin kortin saaminen on joskus edellyttänyt valtiopetoksen kriteerit täyttävää yhteistyötä, se tulee reaalipolitiikkaa korostavassa suomalaistutkimuksessa lakaista maton alle. Meinanderin Sorsa-elämäkerrassa sivuutetaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tällaiset valtiomiesmuotokuvaa horjuttavat aineistot.

Meinander käyttää säästeliäästi muita Sorsaan liittyviä tutkimuksia, mutta eritysesti hän vaikuttaa välttelevän kansainvälistä aineistoa. Vladimir Bukovskin ja Oleg Gordijevskin paljastusten sivuuttaminen on valitettavaa. NKP alkoi tukea Länsi-Euroopan sosia(a)lidemokraatteja 1970-luvun alkupuolelta alkaen edellyttäen, että yhteistyö palvelisi NL:n etuja.

Sorsa oivalsi tämän aloitettuuaan toimintansa Sosialistisessa Internationaalissa pian valintansa jälkeen. Kekkosen arkistossa on runsaasti tähän työhön liittyviä erityisavustaja Jaakko Kalelan (sd) muistioita ja kirjeitä. NKP oli myöhemmin Sorsan aseriisuntatyössä jonkinlainen ”kummisetä”. Meinander taiteilee arvioidessaan Sorsan toimintaa, joka herätti ajoittain suuttumusta SI:n sisällä.

Sorsa ei tyytynyt puoluesihteerin rooliin, vaan asettui 1970 ehdolle eduskuntaan Helsingin vaalipiiristä. Teemana oli ”demokraattinen sosialismi”, joka tarkoitti ”tasa-arvoa vapaudessa”. Kirjassa käydään läpi SDP:n ideologisia ja valtapoliittisia vääntöjä, jolloin myös vuosikymmeniä jatkuneet skismat sekä Erkki Tuomiojan että Mauno Koiviston kanssa tulevat esille. Meinander katsoo Sorsan osoittaneen poliittiset kykynsä jo eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan johdossa asetuttuaan helmikuussa 1971 tukemaan Kekkosta neuvostosuhteiden hoitamisessa. NKP:n keskuskomitean sihteeristön huippusalaisen, joulukuussa 1980 päivätyn muistion mukaan Sorsasta tuli KGB:n luottamuksellinen kontakti jo tämän toimiessa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana.

Hajotusvaalien jälkeen tammi-helmikuussa 1972 SDP loi strategian, jolla oli tarkoitus luoda sama sosialidemokraattien hegemonia kuin Ruotsissa. ”Sorsa oli keskeisesti mukana näissä kaavailuissa ja haki SKP:n lähteiden mukaan KGB-yhteyksiensä kautta Moskovalta hyväksyntää hallitussuunnitelmille”. Tuloksena oli SDP:n vähemmistöhallitus, nappulaliiga, jossa Sorsa oli ulkoministeri.

Kirjassa kuvataan SDP:n puoluevirkailijoiden tiiviitä KGB-yhteyksiä.

Sorsa vaikuttaa vieroksuneen yhtyneen SDP:n nuorten ulkopoliitikkojen käsityksiin, ettei puolustusvoimia tule vahvistaa, sillä tämä aiheuttaisi jännitystä neuvostosuhteisiin.

Ulkopolitiikassa lähtökohtana oli ollut, että vahva puolustus vahvistaisi riippumattomuutta ja puolueettomuutta. Tämän linjan edustajia nimiteltiin everstijuntaksi, joiden savustus ulkoministeriöstä alkoi sorsapaistin johdolla. Keväällä 1972 Jaakko Iloniemi ja Kari Tapiola laativat Sorsalle sen mukaisen nimityssuunnitelman, joka Sorsan siirtyessä syyskuussa pääministeriksi oli jo osittain toteutunut. Hyvä hallinto väistyi SDP:n aloitettua ministeriöissä poliittiset nimitykset.

Sorsa kytkeytyi pian suoraan myös suomettumiskeskusteluun.

Huhtikuun alussa 1972 hän oli ulkoministerin ominaisuudessa pitänyt puheen YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa nuhtelemalla Suomessa esitettyä neuvostokriittistä kirjoittelua YYA-hengen vastaisena toimintana. Aiemmin helmikuussa SDP:n kansanedustajia oli liittynyt ns. rauhaa turvaavan lain allekirjoittajiin, joka olisi merkinnyt neuvostokritiikin kriminalisointia. Aloite oli KGB:n aktiivitoimi, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli SKP:n Mirjam Wire-Tuominen ja jonka kummisedästä, KGB:n Albert Akulovista on olemassa dokumentaatiota. Näin ollen on ymmärrettävää, että Sorsa kielsi NL:n vaikutuksen. Mitä hän totesikaan Suomen Sosialidemokraattissa 31.8.1973?

”Suomettumiskeskustelu on sanavaahtoa valtiotekojen vahvan virran pinnalla.”

Meinander on heikoilla jäillä väittäessään, ettei ”frankofiilinä tunnetun Sorsan nimi löydy kovinkaan tiheästi … Stasin raporteissa”.

Kyllä löytyy, jos ei tiheästi niin usein joka tapauksessa kesäkuusta 1969 vuoteen 1989, minkä Meinander olisi voinut tarkistaa vaikkapa tämän tekijän Vasemmalta ohi –teoksesta (2007).

Sorsa oli kiistatta KGB:n jokeri Suomen presidenttipelissä heti ensimmäisen pääministerikautensa alkamisesta 4.9.1972 lähtien. KGB ohjeisti Tehtaankatua tämän mukaisesti. Sorsa sai myös huipputietoja KGB-kanaviaan pitkin.

Esimerkiksi marraskuussa 1981 Sorsan avustaja sai KGB-upseeri Valentin Kossovilta tietoa, että Ruotsin aluevesillä havaitut sukellusveneet olivat punalaivastosta. Meinander ei mainitse avustajan nimeä, mutta olisiko kyse ollut Supon apulaisjohtaja Seppo Nevalasta, jonka kotiryssä Kossov oli ollut ennen 1978 tapahtunutta Supo-nimitystä? Toinen ehdokas on Kari Tapiola. ”Tapiola avusti Sorsaa myös jatkossa siirryttyään UM:stä SAK:hon ja kansainvälisiin järjestötehtäviin”. Meinander ei mainitse, että Tapiola oli 1976 merkitty KGB:n luottamukselliseksi kontaktiksi peitenimellä ”Tero”. Herkimpiä saloja KGB ei luovuttanut kuin kiristettävissä oleville rekryyteilleen. Neuvostojohtohan syytti sukellusveneiden olevan Naton kalustoa, minkä syötin Koivisto nielaisi kesäkuussa 1983 tapaamisessaan Juri Andropovin kanssa.

Miksi SDP tuki Kekkosen valintaa poikkeuslailla 1974? Meinander arvioi, että Kepun konkaripoliitikko Ahti Karjalainen olisi voinut tulla valituksi porvareiden, SKP:n ja NL:n tuella normaalissa valitsijamiesvaalissa. SDP (Pekka Paavola) esitti siksi Kekkosen valinnan siirtämistä eduskunnalle, minkä oli nähtävästi tarkoitus jäädä pysyväksi ratkaisuksi. Tämä olisi sopinut Sorsalle.

Lipponen totesi vuoden 1971 lopussa, ettei Suomi tarvitse yhtä keskitettyä EEC-sopimusta. Oliko EEC yksi SDP:n ”karjalaisjahdin” syistä? Hän kuitenkin ajoi sopimusta vaikka ilman SDP:n vaatimia suojalakejakin. Zavidovo-vuodostakin Tapiola syyllisti DDR:n Stasi-diplomaateille ”Karjalaisen presidenttipeliä”, vaikka tiesi olleensa yksi vuodon kätilöistä. Tuomioja myönsi vuonna 1993 vuotaneensa ns. Zavidovo-muistion tiedot estääkseen EEC-sopimuksen toteutumisen.

Meinander ei paneudu KGB:n Sorsaan liittyviin tukitoimiin huolellisesti, vaan tukeutuu hänen muistelmiinsa. ”Kuvattuaan muistelmissaan seurusteluaan kotiryssiensä kanssa lähinnä mukavina rupatteluina, illallisina ja kulttuurikokemuksina Sorsa totesi lopuksi SDP:n KGB-yhteyksistä, että ”omieni ja tietooni tulleiden kokemusten valossa sen puitteissa harjoitettiin jotensakin tavanomaista diplomaattista toimintaa eikä muuta”. Toisin oli hänen mukaansa SKP:n, Keskustapuolueen ja TPSL:n piireissä, joissa oltiin paljon enemmän valmiita tiedonvaihtoon, joka hyödynsi heidän asemiaan sisäpolitiikassa”.

Tässä ei Sorsa kerro asioita totuuden vastaisesti muuten kuin SDP:n osalta. Löydetyt NKP-dokumentit ja loikkareiden lausunnot osoittavat Sorsan neuvotelleen KGB:n kanssa hallituskysymyksestä esimerkiksi toukokuussa 1983 ja olleen KGB:n ohjeistuksissa sen vahvimmin tukema suomalaispoliitikko elokuusta 1982 alkaen. Hänet oli tarkoitus kukittaa presidentiksi Koiviston jälkeen viimeistään 1994, mistä ohjeisti KGB:n päällikkö Viktor Vladimirov alaisiaan syyskuussa 1984.

Sorsa sai varsin pian kokea myös julkisuuden nurjat puolet. Meinander kirjaa Valco-skandaalit ja asuntokohut, mutta ilman uusia paljastuksia. Missä määrin Sorsa itse vahingoitti omaa julkisuuskuvaansa? ”Tultuaan pääministeriksi Sorsasta julkaistiin tiuhaan sekä ylistyksiä ja pehmeitä human interest -haastatteluja että törkyjuttuja tai muuten piikikkäitä kommentteja”. Varmasti julkisuuskuvaan vaikutti myös poliittinen linja.

Oliko Sorsan tavoitteena suurimpien pankkien ja vakuutuslaitosten sosialisointi, kuten myöhemmin 1974 hänen hallituksensa teollisuusministeri Eero Rantala (sd) julkisuudessa ehdotti? Tämä ei saa suoraa tukea arkistolähteistä. Moskovan nöyristely huomattiin kuitenkin kansan syvissä riveissä, mikä rokotti kannatusta. Tämä ei koskenut vain omassa puolueessa käynnistettyä ”oikeiston” syrjintää.

Meinander kultivoi Sorsan ulkopoliittista profiilia kuvaamalla laajalti Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin ja Sorsan vuosia kestänyttä yhteistyötä. Jostain syystä Brandtin tuhatsivuisessa muistelmissa on tästä vain yksi lause: ”Sorsa kertoi mielenkiintoisia asioita Moskovan matkoiltaan”. Brandt katuu etenkin suhtautumistaan Puolan kriisiin 1980-82, jossa Sorsa ja SI toimivat NL:n pussiin. Supo onkin salannut – Koiviston tuella – 1986 saadut Gordijevskin luovuttamat alkuperäisaineistot. Toki Koivisto on kommentoinut niitä vähätellen muistelmissaan 1995. Miksi sitten salaus?

Meinander tuo esille, miten Koiviston noustua presidentiksi 1982 todellinen vallankäyttäjä oli pääministeri Sorsa, joka esti Paavo Väyrysen nousun ulkoministeriksi helmikuussa 1982. Koivisto olisi ollut tähän aluksi valmis, mutta taipui Sorsan vaatimuksiin.

Oliko KGB vaikuttamassa asiaan, koska Sorsan yksi tärkeimmistä kotiryssistä – Valentin Kossov – vastusti Väyrysen aseman vahvistamista? Tästä kirjassa ei ole mainintoja.

Meinander kiittelee Koivistoa siitä, että hallitukset olivat hänen kaudellaan pitkäikäisiä, mutta tekee tylyn huomautuksen: ”Kun oma vaikutusvalta oli vaakalaudalla, presidentti muutti valtaoikeuksiensa avulla parlamentaarisen prosessin pelkäksi kulissiksi”.

Holkerin hallitus muodostettiin 1987 jollain tavoin KGB-yhteistyössä, mitä Meinanderkaan ei kiistä.

Itä-Saksan kommunistipuolueen korkeille edustajille Sorsa kertoi toukokuussa, että sinipunahallitus oli välttämätön 1) turvaamaan Koiviston valinta 1988, 2) hajottamaan porvaripuolueita ja 3) varmistamaan neuvostosuhteiden myönteinen kehitys. Tätä olennaista dokumentaatiota ei kirjassa ole käytetty.

Sorsan poliittinen ura katkesi SDP:n esivaaliin toukokuussa 1993, jolloin hän hävisi selvästi Martti Ahtisaarelle.

Hänen monet aiemmat tukimiehensä olivat asettuneet voittajan taakse, paitsi Lipponen, joka ilmeisesti toivoi Ahtisaareen vetäytymistä, mikäli Tuomiojan todistelu pitää paikkansa. Sorsa sai kuitenkin tilaisuuden kostaa, kun vuonna 2000 Tarja Halonen, hänen entinen avustajansa, nousi tasavallan presidentiksi Ahtisaaren heitettyä pyyhkeen kehään SDP:n kampituksen seurauksena. Kostosta todistavat hänen kirjoituksensa ja lausuntonsa Venäjä-suhteiden laiminlyönneistä ja vuoden 1993 esivaalin SDP:lle aiheuttamasta häpeästä.

Meinander kritisoi tämän kirjoittajaa Sorsaan liittyvistä ylitulkinnoista ja katsoo, että KGB-yhteistyö oli jonkinlainen sääntö: ”Mitään maanpetoksellista ei tapahtunut”. Hän ei ole kirjannut niitä aineistoja, joissa Sorsa kuvaa NL:n lähettiläälle Vladimir Stepanoville 1976, miten tavoite oli ulkopolitiikassa mennä Kekkosesta ”vasemmalta ohi” ja edetä sosialismiin parlamentaarista tietä. Jälkimmäiseen tavoitteeseen hän pyrki sekä SAK:n että nimityspolitiikan avulla. Mediankin apua projektille tuli, mistä yhteys Helsingin Sanomien omistajaan Aatos Erkkoon on todiste SDP:n hallitseman Ylen ohella.

On osoitettu, että Sorsa oli KGB:n erityisen tuen kohde ainakin kymmenen, ehkä jopa kaksikymmentä vuotta.

Tämän tuen tausta saattoi olla Koiviston tiedossa, kun hän vältti asettumasta Sorsan presidenttiyden tukijaksi 1993, vaikka hänellä itselläänkin oli ollut oma KGB-kanava aina NL:n hajoamiseen saakka. Sorsa epäili presidentti Koivistoa ”juonittelusta”, minkä seurauksena entinen pääministeri uskoi hävinneensä SDP:n esivaalin toukokuussa 1993. Tästä Koivisto kertoi pääministeri Esko Aholle marraskuussa 1993 luonnehtien Sorsaa yleensäkin ”epäluuloiseksi”. Nämä tiedot tämän tekijä havaitsi Koiviston arkistosta.

Meinander on arvostettu historioitsija, mutta tässä työssään hieman vieraalla maalla arvioidessaan lähihistoriaa Sorsan näkökulmasta. Tilaustutkimuksen jälkimakua ei myöskään voi Sorsa-elämäkerrasta pyyhkiä pois. Englantilainen sananlasku kuuluu seuraavasti: ”Who pays the piper, calls the tune”, jonka ytimekkäin merkitys voisi mennä näin: ”Raha puhuu”, ”money talks”.

+15

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu