Pohdintoja identiteetistä

Moi, Amir täällä.

Veteraanit ja lotat uhrasivat sen ultimaattisen asian, minkä voi ihminen uhrata, elämänsä, jotta tämä ei olisi vain entinen maa historian kirjoissa, mainittuna osana toista maailmansotaa. Kiitos.

 

Viime päivinä Twitterissä käytyyn keskusteluun viitaten, tuo juuri kirjoittamani lause näemmä herättää tietyissä ihmisissä närää ja inhon tunteita. Miksi? Koska sen kirjoittaja on astetta tummempi, ja täten ei voisi olla suomalainen. Tästä tullaankin aiheeseeni, jonka tarkoituksena on herättää ajatuksia ja vähentää vastakkainasettelua tuomalla esiin omia ajatuksiani kansallisuudesta ja identiteetistä.

 

Tykkäsipä se tietty ryhmä tai ei, Suomi on myös minun kotimaani. Tai oikeammin sanottuna Suomi tuntuu minulle eniten kotimaalta kaikista muista maista. Myönnettäköön, tämä itselleni tärkeä ja rakas paikka ei aina tunnu täysin omalta, vaikka olen Vantaalla syntynyt ja Tampereen seudulla kasvanut. Miksi asia on näin? Avaan asiaa hieman.

En ole asunut muualla kuin Suomessa ja kaikki koulut olen käynyt täällä. Olen yhteiskuntatieteiden maisteriopiskelija ja työskentelen koulun ohella, olkoon siinä ”integroitumisen” merkkejä. Integroituminen heittomerkkeihin siitä syystä, että en ole varma, onko tervettä ajatella, että omaan synnyinmaahan tulisi integroitua. Minähän olen suomalainen. Mutta, olen joutunut pohtimaan, että olenko? Tuskinpa hirveän moni kanssakansalainen on joutunut siihen tilanteeseen, jossa identiteettiään kyseenalaistetaan usein.

 

Erikoisempi nimi ja tummemmat piirteet sain vanhemmiltani, jotka ovat peräisin Irakista. Identiteettikriisin sain jatkuvalla identiteettini kyseenalaistamisella. En ole käynyt henkilökohtaisesti Irakissa. Irakissa olisin ulkomaalaistaustainen. Suomessa olen ulkomaalaistaustainen. Ihanteellisessa tapauksessa minulla olisi kaksi kotimaata, huonoimmassa tapauksessa minulla ei ole ainuttakaan. Tämän blogin aiheena ei ole Irak tai irakilaisuus, joten en paneudu tähän sen enempää.

En muista lapsena pohtineeni näitä asioita lähes lainkaan. Kävin peruskoulussa ja lukiossa suomi toisena kielenä perinteisen äidinkielen ohella, ja se oli ainoastaan positiivinen asia. Ala-asteella ensimmäistä kertaa huomasin olevani erilaisempi kuin suurin osa, osasinhan minä arabiaa ja muut eivät. Ensimmäisen kerran koin rasismia yläasteella, olin jonkun kaveriporukan mielestä terroristi. Jätin kommentin omaan arvoonsa.

 

Pieni kurkistus pääni sisälle:

Mitkä tekijät määrittävät kansallisuuden? Ymmärrän, että sitä voi olla vaikea määrittää ja aihe on hyvin moninainen. Joidenkin mielestä sen määrittää kieli, vanhemmat, passi, tavat, ulkonäkö ja ihonväri.

Olenko siis suomalainen? Joidenkin mielestä olen, joidenkin mielestä en. Olenko omasta mielestäni? No, ainakin bussipysäkillä pysähdyn parin metrin päähän toisesta matkustajasta, enköhän ole.

Mutta voisin olla myös irakilainen. Irakilainen, joka ei olisi syntynyt Irakissa, eikä olisi ikinä käynyt siellä? Lisäksi, suomen kielen taitoni on parempi kuin arabian kieleni. Mutta taas, kuinka monen suomalaisen ensimmäinen opittu kieli on arabia? Toisaalta ajattelen suomeksi. Noh, joka tapauksessa, kielihän ei yksinomaan määritä kansalaisuutta.

Jos olen suomalainen, siinä missä muutkin, miksi olisin useaan kertaan tapettu, jos katse tappaisi? Miksi joillekin pinnalliset tekijät määrittävät yhtään mitään? Esimerkiksi Etiopiasta adoptoitu lapsi voi kokea rasismia Suomessa, vaikka käytännössä lapsi ei voisi kokea mitään muuta maata omakseen. Oma tilanteeni ei siis ole niin paha kuin joillakin muilla, turhia minäkin murehdin.

 

Haluanko edes olla suomalainen? Miksi suomalaisuus on joidenkin mielestä aivan ylivertainen muihin kansallisuuksiin verrattuna, eikä sitä saisi ”tahrata”? Tahrata. Aivan kuin muut kansallisuudet olisivat likaisia. Ylimielistä.

On parempi antaa aiheen olla.

Nyky-yhteiskunnassa yksilönajattelu on tullut yhä tärkeämmäksi. Ihmiset haluavat tulla nähdyksi yksilöinä.  Suomi on individualistinen yhteiskunta, loppujen lopuksi suurimmalle osalle väestöstä näillä seikoilla ei ole mitään väliä. Päädyn siihen, että olen ainoastaan Amir the Yksilö. Vai onko asia niin? Amir the Yksilö hakee töitä, lähettelee hakemuksia yli 50 kappaletta ja käteen jää vain yksi haastattelukutsu. Amir the Yksilö lähettää nimeltä mainitsemattomalle työnantajalle sähköpostia ja kyselee kesätöitä. Ei vastausta. Supisuomalaisen nimen omaava kurssikaveri lähettää samaiselle työnantajalle samanlaisen viestin. Seuraavana päivänä sähköpostiin kilahtaa vastaus ja hänelle tarjotaan töitä. Tämä ja Akhlaq Ahmadin teettämä tutkimus Helsingin yliopistossa osoittaa, että suomalainen sananlasku ”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä” on selvästi ainoastaan sananlasku.

 

Päättääkseni tämän, palaan lyhyesti tapoihin, joka on yksi kansalaisuuden määrittävistä tekijöistä. Suomalaiset ovat lainkuuliaisia. Osa suomalaisista hylkää olennaisen osan suomalaisuudestaan.
Suomen laissa on määritelty tarkkaan syrjinnän kielto yhdenvertaisuuslain kahdeksannessa pykälässä. ”Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

 

Niin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu