Maataloustuet ovat sekä kulttuuria että ydinase

Tänään tuore maatalousministeri puolustaa maataloustukia kutsumalla ruokaa ihmisoikeuksien ihmisoikeuksiksi (HS 20.5.2017): ”Niillähän varmistetaan ruoan tuotanto joka paikassa”. Hänen mielestään ruokaa määrittää liikaa hinta.

 

Tämä kommentti on siitä mielenkiintoinen, että maailmanhistoriassa ruuan hinta on tuhansien vuosien ajan määräytynyt markkinoilla. Vasta 1930-luvulla tähän mekanismiin tuli särö (http://food-studies.net, viitattu 20.5.2017):

"Like most government policy, agricultural subsidies in both the United States and the European Union, started out with good intentions. In the US, the New Deal programs of the 1930s, beginning with the Agricultural Adjustment Act (AAA) of 1933, marked the beginnings of agricultural subsidies." 

ja särö on vain laajentunut tähän päivään saakka.

Alle sadassa vuodessa markkinahinta on menettänyt merkityksensä lähes kaikkien viljeltyjen ja kasvatettujen elintarvikkeiden osalta, ja tilalla on hinta, jolla tuotanto ei ole kannattavaa missään olosuhteissa maailmassa.

Kuitenkin, viimeisen noin kolmen vuosikymmenen aikana on tapahtunut muutos, joka on mielestäni jäänyt maailmassa yleisesti tiedostamatta – noin 1970-1980 lukujen taitteessa maan tuotto (lopputuotteen myyntihinta –  viljelykulut) on muuttunut länsimaissa negatiiviseksi, siinä missä maanviljely oli aikaisemmin jäänyt plussan puolelle.

Merkittävin syy tähän on työn tuottavuuden nousu – työn tuottavuus muilla sektoreilla on noussut nopeammin kuin maataloussektorilla, johtuen ensisijaisesti lopputuotteen alhaisesta hinnasta. Työn tuottavuus on noussut valtavasti myös maataloussektorilla parempien koneiden, lannotteiden, torjunta-aineiden ja viljeltyjen lajikkeiden myötä, mutta siltikin jokainen pelto Suomessa tuottaa "turskaa".

Voi sanoa, että ruuasta on tullut kulttuuria, eli jotain, joka nähdään yhteiskunnallisella tasolla niin tärkeänä, että sitä on tuettava. Paras (ainoa?) perustelu tälle on huoltovarmuus, eli kansalaisten ruokkiminen kriisioloissa.

Tästä pääsemme otsikon pärähtävämpään ajatusleikkiin, eli ydinaseisiin – entäpä jos yksikään maa ei tukisi maatalouttaan ja markkinat olisivat elintarvikkeiden osalta vapaat? Tällöin jokainen maa keskittyisi niiden tuotteiden tuottamiseen, joissa niillä on suhteellinen etu (Wikipedia)

Kun jokainen maa keskittyisi siihen, missä ne ovat hyviä (esim. Uuden Seelannin tapauksessa lampaat), yksikään niistä ei olisi omavarainen, jolloin kukaan ei voisi sotia kansainvälisen kauppasaarron pelossa.

Tiedostan että tämä ei ole lyhyellä aikavälillä realistista kansainvälisessä politiikassa, mutta vuosikymmenien aikana ydinaseitakin on kyetty vähitellen vähentämään, mutta suunnan pitäisi olla selvä – vähemmän tukia, enemmän rauhaa.

Maailmanrauhan lisäksi bonuksena olisi se, että maailman köyhimmät maat pääsisivät vihdoin tuottamaan niitä asioita joihin niillä on suhteellinen etu, joka vähentäisi absoluuttista köyhyyttä maailmassa enemmän kuin mikään muu uudistus.

Kirjoittaja on Liberaalipuolueen Helsingin piirin puheenjohtaja, joka epäilee tämän kirjoituksen olevan vaikeaselkoisin tähän saakka.

AmosAhola

Olen 38-vuotias ohjelmistotuotannon diplomi-insinööri, jolla on takana 10 vuotta suomalaisessa teollisuuskonsernissa sekä parissa ohjelmistostartupissa. Viimeisten hallitusten kyvyttömyys vähentää työttömyyttä muuten kuin julkissektorille työllistämällä sai minut mukaan politiikkaan ja Liberaalipuolueen aktiivijäseneksi. Suomi on todella syvällä suossa, ja ihmettä ei ole varaa enää odottaa. Liberaalipuolueen Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja, varavaltuutettu: amos.ahola@liberaalipuolue.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu