Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää

Kommentti: Velka säästi Suomen syöksykierteeltä, jonka rinnalla ”hukattu vuosikymmen” on lastenleikkiä (TS 21.01.2018) on yleensä velkakriittiseltä Jan Hurrilta velkamyönteinen kirjoitus, jonka voi tiivistää näin:

Suomen kotitalouksien, yksityisyritysten ja julkisen talouden laitosten yhteenlaskettu velka on kasvanut viimeisessä kymmenessä vuodessa 370 miljardista eurosta 550 miljardiin euroon, eli noin 180 miljardilla eurolla. Samaan aikaan samojen tahojen varallisuus on kasvanut 660 miljardista eurosta 1000 miljardiin euroon, eli 340 miljardilla eurolla. 

Koska varallisuus kasvoi enemmän kuin velkamäärä, ja samalla pidettiin yhteiskuntamme rattaat pyörimässä, niin velkaantuminen on ollut Hurrin mukaan välttämätöntä, eikä niin haitallista:

"Lyhyesti sanottuna ”Suomen” velkaantuminen on kymmenen viime vuoden aikana kustantanut suurin piirtein 150 miljardin euron verran sellaista kysyntää ja sellaisia tuloja, jotka olisivat ilman tuota uutta velkaa jääneet ilmaantumatta.

Jos tuon verran kysyntää ja tuloja olisi jäänyt kymmenen viime vuoden mittaan pois pelistä, olisi Suomen talous suoraviivaisen ja toki äärimmäisen kärjistävän vähennyslaskun perusteella kutistunut 75 prosenttia.​"

 

Vertailukohtana vuoden 93 tilanne (kuvaliite 1) olisi todennäköisesti ollut pientä tähän verrattuna. Olen siis samaa mieltä siitä, että velkaantuminen oli välttämätöntä.

Mutta, paholainen piilee yksityiskohdissa – velkaantumisen käsitteleminen välttämättömyytenä piilottaa sen tosiasian, että osa velanotosta on järkevämpää kuin toinen.

Ylätasolla velkaa voi ottaa kolmeen asiaan: kulutukseen, spekulatiivisiin investointeihin tai reaalisiin investointeihin.

Velaksi kuluttaminen on kotitalouden tasolla esim. palkan vetämistä kurkusta alas ennen palkkapäivää, julkisen sektorin tasolla taas esim. palkankorotuksia, jotka kuitataan velalla.

Kotitalouksien spekulatiivinen investoiminen on osakkeiden tai valmiiden kiinteistöjen ostaminen. Valtion tasolla ei käsittääkseni merkittävästi spekulatiivista investointia harrasteta, poikkeuksena Solidium. Spekulatiivinenkin investointi yleensä tuottaa osinkojen tai ns. asumistulon muodossa, mutta merkittävä syy spekulatiivisiin investointeihin on odotettu arvonnousu.

Kotitalouksien (ainoat) reaaliset investoinnit ovat uuden kiinteistön rakennuttaminen ja kiinteistön remontointi, julkinen sektorilla keinot ovat laajemmat, esim. investoinnit infraan, tai jopa tietojärjestelmiin ovat reaalisia, jotka ainakin pyrkivät aina tuottamaan jotakin – tämä tuotto on reaalisten investointien syy.

 

Näistä kolmesta kategoriasta vain reaaliset investoinnit kasvattavat lainanottajan reaalivarallisuutta, spekulatiiviset kasvattavat vain varallisuuserien nimellisarvoa, kulutus ei sitäkään. Tämän Hurrikin yhdessä sivulauseessaan noteeraa:

"Suomalaisten rahoitusvarallisuus on kymmenessä vuodessa kasvanut – tai ainakin kasvattanut nimellisarvoaan – yli 330 miljardia euroa ja suunnilleen 50 prosenttia."

Nimellisarvon nousu eroaa reaalivarallisuuden kasvusta siinä, että nimellisarvo voi myös laskea, kuten tällä hetkellä naapurimaassamme tapahtuu:

Tukholman keskineliöhinta tippunut jo yli tuhat euroa – "Kuoleman kosketus kerrostaloille" (KL 21.1.2018). Samankaltainen, mutta kooltaan pienempi noin 10 miljardin kuoppa kosketti suomalaisia kotitalouksia niiden omistamien rahastojen ja pörssiosakkeiden kohdalla 2008 (kuvaliite 2 & 3).

Sekä asuntomarkkinoiden että osakemarkkinoiden laskun syynä on laskua edeltävä lapasesta lähtenyt nousu, jonka Kauppalehden artikkelikin onneksi noteeraa:

"Korkojen laskun ansiosta asuntojen hinnat ehtivät ampaista huimiin korkeuksiin ennen kuin mitään vastatoimia tehtiin."

Kansantalouden kannalta olisi hyvä, että mahdollisimman suuri osa velkaantumisesta kohdistuisi reaalisiin investointeihin, mahdollisimman pieni kulutukseen, ja spekulatiivisiin jotain siltä väliltä. Historiassa tästä on huolehtinut korkotaso – mitä suurempi korkotaso, sitä varmemmin velkaa otetaan vain oikeasti tuottaviin kohteisiin. Korkeamman korkotason ongelman on toki se, että velkaa otetaan ylipäätänsä vähemmän.

 

Tämän dilemman ratkaiseminen on mielestäni seuraavan (tai oikeastaan: sitä seuraavan) finanssikriisin estämisen ydin – kuinka huolehdimme siitä, että reaalisiin investointeihin on saatavilla edullista lainarahaa, mutta spekulatiivisiin investointeihin tai kulutukseen (julkiseen tai yksityiseen) huonommin, tai korkeammalla korolla.

Ratkaisua minulle ei ole tähän hätään ikävä kyllä esittää.

 

Kirjoittaja on Liberaalipuolueen Helsingin piirin puheenjohtaja ja varavaltuutettu, jonka mielestä suuremman hölmön teoriaa pitäisi opettaa jo peruskoulussa.

 

 

AmosAhola

Olen 38-vuotias ohjelmistotuotannon diplomi-insinööri, jolla on takana 10 vuotta suomalaisessa teollisuuskonsernissa sekä parissa ohjelmistostartupissa. Viimeisten hallitusten kyvyttömyys vähentää työttömyyttä muuten kuin julkissektorille työllistämällä sai minut mukaan politiikkaan ja Liberaalipuolueen aktiivijäseneksi. Suomi on todella syvällä suossa, ja ihmettä ei ole varaa enää odottaa. Liberaalipuolueen Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja, varavaltuutettu: amos.ahola@liberaalipuolue.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu