Asuntopula: Museoviraston ja naapurien kuunteleminen on karmea virhe

Helsinki purkaa nyt surutta 60- ja 70-lukua rakennus­kannastaan: Yliarkkitehdin mukaan historian karmeista virheistä ei ole opittu (HS 4.2.2020)

Hesari kysyy kahdelta museoarkkitehdiltä mielipidettä siitä, mitä muiden pitäisi tehdä (tai olla tekemättä) kiinteistöillään. Samassa jutussa Helsingin kaupungin projektinjohtaja kertoo, että houkutus muuttaa vanhoja toimitiloja asunnoiksi on suuri.

Ei vaadita kummoista salapoliisia selvittämään yhteys ensimmäisen ja jälkimmäisen välillä – kun museoarkkitehdit ja naapurit pääsevät estämään ja hidastamaan kaupungin kehitystä, syntyy asunnoista pulaa, joka nostaa niiden hintoja. Tämä tekee vanhojen kiinteistöjen purkamisesta entistäkin houkuttelevampaa.

Tämä ongelma ymmärrettiin Japanissa jo vuosituhannen vaiheessa, jolloin maassa säädettiin Urban Renaissance Law (2002), joka antaa maanomistajille täydet oikeudet kehittää tonttejaan kaavan puitteissa.

Kaavoitus itsessään on Japanissa toteutettu niin, että se kertoo mitä tontille ei saa rakentaa (Urban Choze, 6.4.2014), kaikki vähemmän haittaa aiheuttava käyttö on automaattisesti sallittu (Suomessa näin ei ole, jos kaava määrää toimistoja, niin asuntoja ei saa rakentaa):

Tämä maanomistajien vapaus kehittää tontteja on pitänyt huolen siitä, että Tokiossa asuntojen hinta ei ole noussut, vaikka asukasmäärä on kasvanut saman verran kuin muissakin maailman (suur)kaupungeissa:

Vertailun vuoksi, samana ajanjaksona Helsingin asuntojen hinta on noin tuplaantunut, ja väestönkasvu on samaa suuruusluokkaa.

Kattava juttu Japanin mallista löytyy linkistä (suosittelen!), alla teaser:

Why Tokyo is the land of rising home construction but not prices (FT 3.8.2016):

”It was the rapidity of what happened to the house next door that took us by surprise. We knew it was empty. Grass was steadily taking over its mossy Japanese garden; the upstairs curtains never moved.

But one day a notice went up, a hydraulic excavator tore the house down, and by the end of next year it will be a block of 16 apartments instead. Abruptly, we are living next door to a Tokyo building site. It is not fun. They work six days a week. Were this London, Paris or San Francisco, there would be howls of resident rage — petitions, dire warnings about loss of neighbourhood character, and possibly a lawsuit or two. Local elections have been lost for less.

Yet in our neighbourhood, there was not a murmur, and a conversation with Takahiko Noguchi, head of the planning section in Minato ward, explains why. “There is no legal restraint on demolishing a building,” he says. “People have the right to use their land so basically neighbouring people have no right to stop development.”

Jokainen Tokiossa käynyt tietää, että lopputulos on erittäin toimiva ja viihtyisä kaupunki.

Käytännössä suurin este sille miksi Suomessa (ja valtaosassa länsimaita) ei pystytä samaan on länsimainen omaisuudensuoja – omistusasujan oikeus kasvattaa asuntonsa arvoa on suurempi kuin vähäosaisen oikeus vuokra-asuntoon.

Asunnoista on tehty kansakunnan säästöporsas, sen sijaan että ne olisivat hyödyke.

Kirjoittaja on Liberaalipuolueen Helsingin piirin puheenjohtaja ja varavaltuutettu.

AmosAhola

Olen 38-vuotias ohjelmistotuotannon diplomi-insinööri, jolla on takana 10 vuotta suomalaisessa teollisuuskonsernissa sekä parissa ohjelmistostartupissa. Viimeisten hallitusten kyvyttömyys vähentää työttömyyttä muuten kuin julkissektorille työllistämällä sai minut mukaan politiikkaan ja Liberaalipuolueen aktiivijäseneksi. Suomi on todella syvällä suossa, ja ihmettä ei ole varaa enää odottaa. Liberaalipuolueen Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja, varavaltuutettu: amos.ahola@liberaalipuolue.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu