Pankkisääntelystä – maailma tarvitsee Glass-Steagall 2.0:n

Ei ole täyttä varmuutta siitä, että missä on maailman vanhin edelleen käytössä oleva silta. Eräs kandidaatti, Arkadiko, löytyy Kreikasta. Silta on on rakennettu n. 3300 vuotta sitten, ja uskallan väittää, että sen suunnittelivat silloiset insinöörit.

Jos pankkiirit pääsisivät suunnittelemaan sillan, sitä pitäisi aktiivisesti pitää pystyssä, tai se romahtaisi.

Näin toimii myös globaali pankkijärjestelmä. Joskin sillä erotuksella, että sillat on kytketty toisiinsa niin, että kun yksi romahtaa, ne romahtavat kaikki.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin, edellisen kerran kun maailmassa opittiin kunnolla kantapään kautta (1930 luvun suuri lama) että tämä ei ole järkevää, synnytettiin sääntelyä, jonka pitäisi estää fragiilin järjestelmän syntymisen.

Näistä mielestäni merkittävin oli Glass-Steagall (1933), jonka idea oli yksinkertainen: jaetaan pankit kahtia – kivijalkapankkeihin ja investointipankkeihin.

Kivijalkapankit eivät saaneet toimia muuten kuin ottamalla vastaan talletuksia, ja myöntämällä lainoja, ja talletussuoja koski vain niitä. Investointipankit saivat ottaa riskiä sen verran kuin halusivat, mutta niitä ei olisi tarpeen pelastaa riskien realisoituessa, koska maksujärjestelmä on kivijalkapankkien varassa.

Valitettavasti tämä sääntely purettiin edellisen vuosisadan kuluessa pankkialan tehokkaan lobbaamisen takia, ja 1999 jälkeen tätä tärkeää kahtiajakoa ei ollut enää missään muodossa. Eräs seuraus tästä oli 2008 talouskriisi, eikä systeemin vikoja ole vieläkään korjattu.

Tämän takia kaatuvia pankkeja taas pelastellaan ja veronmaksajien kukkaro on auki.

Ehdotan, että palaamme Glass-Steagall järjestelmään, ja annamme suosiolla virheitä tehneiden pankkien mennä nurin. Lopulta korttitalojen romahtamista ei voi estää, mutta niiden rakentamisen voi.

Kirjoittaja on liberaali filosofi, jota voi halutessaan äänestää  eduskuntaan Helsingissä Liberaalipuolueen listalta numerolla 22.