Älä oleta, opeta

Kuva: Mohamed Hassan, Pixabay

Uusia alkuja ilman vanhoja loppuja

 

Päiväkodit ja koulut ovat käynnistäneet jälleen uudet toiminta- ja lukukautensa kesäloman jälkeen. Päiväkodin ja koulun alkaminen elokuussa on monelle lapselle kovin jännittävää, mutta toki myös hurjan kivaa. Alkukankeudesta selviytymisen jälkeen alkaa usein kuherruskuukaudeksi kutsumani jakso: kaikki sujuu suurimmalla osalla tosi hienosti!

Kuherruskuukauden jälkeen kolahtaa arki kohdilleen monin eri tavoin. Suurimmalla osalla lapsista arki sujuu ihan mukavasti. Osalle alkaa kuitenkin kasautua harmia ja hankaluutta. Tässä vaiheessa aletaan sitten yleensä pohtia:

”Mitä nyt voitaisiin tehdä, kun…

 

…se on sellainen sählä.”

…se ei saa mitään tehtyä.”

…se ei kuuntele ollenkaan.”

…se ei pysy paikallaan.”

…se ei jaksa yhtään keskittyä.”

…se tönii aina muita.”

…se riitelee aina kavereiden kanssa.”

…se ei yhtään hallitse tunteenpurkauksiaan.”

…se on niin ilkeä.”

 

Yksi suurimpia oivalluksiani opettajana on ollut, etten voi olettaa lasten osaavan jotakin, jota en ole heille opettanut. Tämä on koskenut suurimmalta osalta oppiaineosaamisen* ulkopuolisia asioita. Olen myös huomannut, että näitä olettamuksia tehdään ainakin kouluissa melko paljon. Myös minä itse opettajana nostan käteni ylös syyllisyyden merkiksi: olen olettanut! Me oletamme, että lapset tulevat kouluun, menevät omille paikoilleen, istuvat hiljaa kuuntelemaan opettajaa ja tekevät sitten mitä pyydetään. Todella karkeasti sanoen voisin todeta, että liian usein oletamme lasten olevan valmiiksi tietyin kriteerein ohjelmoituja robotteja, joille me sitten voimme syöttää lisää -input-.

(* On syytä kuitenkin korostaa, että mielestäni meillä on oppiainekohtaisesti asiat sikäli mukavalla mallilla, että yksittäisten oppiainetavoitteiden osalta ymmärrämme tosi hyvin sen, että emme voi olettaa osaamista ilman opettamista ja jokainen etenee yksilöllisellä tahdillaan. Käytössämme on myös paljon erilaisia oppiainesidonnaisia tuen keinoja ja ammattitaitoista henkilökuntaa tukea tarjoamaan.)

 

Olettamisesta opettamiseen

 

Kun lapsen kasvun ja kehityksen polulle ilmaantuu hankaluuksia, voisimme mielestäni varhaisen puuttumisen ajatuksella ensin pysähtyä pohtimaan, olemmeko olettaneet lapselta jotakin, jota emme ole hänelle opettaneet. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että kaikille lapsille ei tarvitse suinkaan opettaa kaikkea samaa. Toinen osaa sellaisen opettamatta, minkä harjoittelemiseen toinen tarvitsee tehostettua opetusta. Mahdollinen olettamisen kierre on onneksi helppo katkaista: kunhan vain ryhtyy opettamaan!

Aiemmin kuvaamissani esimerkkilausahduksissa pyrin nostamaan esiin tilanteita, jotka havainnollistaisivat kolmea isoa kokonaisuutta, joiden osataitoja usein oletamme lasten ja nuorten osaavan ilman riittävää opettamista. Nämä ovat toiminnanohjauksen taidot, tunne- ja vuorovaikutustaidot sekä itsesäätelytaidot. Nämä kaikki ovat opittavissa olevia ja harjoittelemalla sujuvoituvia taitoja, joiden opettamisesta hyötyvät kaikki. Valitettavasti toisinaan osan näistä osaaminen tai osaamattomuus saatetaan lukita ”persoonan piikkiin”, mikä on väärin. Oppimisen tuen uudistuksen myötä ennakoivat tukitoimet tulevat saamaan suuren painoarvon. Ne ovat koko ryhmätasolla annettavaa tukea ja oman tulkintani mukaan keskiössä tässä tulevat olemaan juurikin em. taidot ja niiden opettaminen sekä tukeminen osana lapsen ja koko opetusryhmän luontaista kasvua ja kehitystä. Jos tulkintani on oikea, hyvältä vaikuttaa!

”Nykykoulua” parjataan paljon, mutta sen ehdoton etu on jo nyt mielestäni ymmärrys esim. tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelemisen tärkeydestä. Voi kunpa minullekin, 1990-luvun kulta-aikojen PISA-ihmeelle ja kympin tytölle, olisi  aikanansa opetettu näitä taitoja: tarpeeseen olisivat tulleet! Myös huoltajilla olisi hyvä olla tietoa siitä, miten he voisivat omassa kasvatustehtävässään hyödyntää olettamisesta irtaantumista ko. taitojen opettamisen suuntaan. Jo pelkästään lapsen temperamenttipiirteiden syvyys on ratkaiseva monessa olettamiseen, opettamiseen ja kasvatukseen liittyvässä kysymyksessä: esim. helpommin ja syvemmin ärtyvä lapsi tarvitsee tehostetumpaa itsesäätelytaito-opetusta kuin vähemmän ärtyvyyteen taipuisa.

Omassa opetus- ja kasvatusajattelussani koen tärkeäksi korostaa taitonäkökulmaa, jota mm. Ben Furman on esitellyt ”Muksuoppi”-metodissaan (ks. Muksuoppi – ratkaisukeskeinen lähestymistapa lasten ongelmiin). Jos lapsi ei ”kuuntele tai jaksa keskittyä”, tulee hänelle opettaa itsesäätelyn taitoja. Hän ei ole piittaamaton tai keskittymiskyvytön. Jos lapsi ei osaa liittyä leikkiin tai riitelee ja ilkeilee jatkuvasti, tulee hänelle opettaa tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Hän ei ole sosiaalisesti onneton tai ilkeä. Jos lapsi ei muista tehdä läksyjä ja hukkaa tavaroitaan, tulee hänelle opettaa toiminnanohjauksen taitoja. Hän ei ole laiska, tyhmä tai saamaton. Kaikissa esimerkeissäni tarvittavia taitoja ei yksinkertaisesti ole vain harjoiteltu tarpeeksi!

 

Aito puuttuminen ja läsnäolo

 

Siirryttäessä olettamisesta opettamiseen, hyvä lähtökohta on aidon puuttumisen toimintatapa. Valitettavan usein näkee tilanteita, joissa aikuinen esim. sanallisesti pyytää lasta rauhoittumaan, kuuntelemaan ja lopettamaan jonkin asian, mutta todellisuudessa jättää tilanteen kesken. Tästä seuraa vähitellen ”jankuttamisen kehä”: ”lopeta nyt jo, sanoin sulle jo, lopeta!” Usein tämä saattaa provosoida lasta, joka huomaa aikuisen ärtymyksen. Tässä kohtaa opettamista on ”lapsen tasolle” asettuminen ja itsesäätelytaitojen opettaminen: pysäytä lapsi konkreettisesti laskeutumalla hänen silmiensä tasolle, ottamalla kevyesti kiinni esim. käsivarsista ja sano vasta sitten sanottavasi. Opeta myös, että rauhoittuessa liike kehossa pysähtyy, hengitys tasaantuu ja rauhoittaa sekä vähitellen korvat terästäytyvät kuulemaan. Opeta jatkossa myös lisää rauhoittumisen keinoja.

Olettamisesta opettamiseen siirtyminen vaatii siis aidon läsnäolon kasvatus- ja opetustilanteissa (tai ainakin suurimmassa osassa niitä!). Lapsi aistii nopeasti, onko aikuinen todella läsnä vai salliiko hän piiloisesti toiminnan jatkumisen. Tilanteita ei tulisi myöskään kiertää jatkuvasti esim. ohjaamalla lapsen huomio pois tapahtuneesta tai vitsailemalla. Toki tämä on osin tilannesidonnaista ja vaatii tarkkaa lapsentuntemusta sen osalta, milloin lapsi on sopivaa ”pakottaa epämukavuusalueelle”. Yksilöllinen tuen tapa jumiutuneen lapsen kanssa on tässä kohtaa toinen asia.

”Jankuttamisen kehälle” ei saisi missään tapauksessa jäädä. Toimintamallit muovautuvat yllättävänkin nopeasti ja lasta ohjaamaan pyrkivä hyväntahtoinenkin todellisuudessa haitallinen malli saattaa kääntyä itseään toteuttavaksi ennusteeksi: lapsi alkaa käyttäytyä siten, miten hän oppii aikuisten näkevän hänen käyttäytyvän (=sählä sählää). Puuttumisen yhteydessä on erittäin tärkeää myös kertoa lapselle ikätasoisesti, lyhyesti ja selkeästi, mitä häneltä odotetaan ts. miten hänen tulee toimia. Missään tapauksessa ei pidä olettaa, että lapsi kykenisi tällaista päättelemään itse.

Aitoon puuttumiseen kuuluu myös tilanteiden läpikäyminen lapsen kanssa. Liian usein ajatellaan, että lapsen kanssa ei pidä keskustella liikaa. Toki tässä on perääkin: lapsen kanssa pitää keskustella ikätasoisesti jokaisen kyvykkyyden ymmärtäen. Tilanteita läpikäytäessä on tärkeää myös ohjata lapsen omaa itsesäätelytaitoa aktivoitumaan. Tavoitteena olisi päästä tilanteeseen, jossa lapsi vähitellen oppii itse ohjautumaan toivotulla tavalla ilman, että aikuinen on jatkuvana ulkoisena säätelijänä paikalla. Aitoon puuttumiseen kuuluu myös ehdottomasti kiittäminen ja kehuminen toivotusta käyttäytymisestä, joka on lapselle myös sanoitettu eikä vain oletettu!

Olen oikein varma, että jokainen kasvattaja sortuu säännöllisesti erinäisiin sudenkuoppiin. Enpä minäkään kasvatustyön ammattilaisena ole pyhimys omalla maallani en opettajana enkä äitinä: on hetkiä, jolloin on pakko..oletettavasti..antaa armoa itselleen. Näkökulmanmuutos ”en oleta vaan opetan” -ajattelumalliin on kuitenkin virkistävä. Ehdotankin kainosti, josko tällainen näkökulmamuutos olisi hyvä virittäytyminen kohti oppimisen tuen uudistusta ja uutta toimivampaa kokonaisvaltaista arjen toimintakulttuuria. Näin ollen lukuvuoden/toimintakauden alun kuherruskuukauden jälkeen voisimmekin kysyä ”Mitä nyt tehtäisiin, kun…” sijaan ” Mitä nyt opetettaisiin, kun…”

 

Avoin dialogi ei synny olettamalla

 

Olettamiseen itsessään liittyy moniakin ulottuvuuksia, jotka menevät ohi kirjoitukseni punaisen langan eli opettamisen teeman. Yksi tärkeä opettamiseen läheisesti linkittyvä seikka on kotien ja päiväkotien sekä koulujen yhteistyö, johon liittyen toivoisin olettamisen myös jäävän unholaan. Toivoisin selkeyttä ja avoimuutta viestintään ja vuorovaikuttamiseen: voisimme puolin ja toisin kertoa, mitä toisiltamme toivomme sen sijaan, että oletamme jotakin johonkin mahdolliseen aiempaan kokemukseemme perustuen! Tässä kohtaa kyse on olettamisen sijaan tiedottamisesta (, mitä muuten opettaminenkin omalla tavallansa on: ”Tiedotan sinulle, että odotan sinun kuuntelevan luokkakaveriasi, kun hänellä on puheenvuoro.”).

Päiväkodit ja koulut voisivat tiedottaa selväsanaisesti esim. millaiset varusteet lapsella olisi hyvä olla, mitä toivovat kohtaamistilanteelta, montako lelua ja millaisia sellaisia päiväkotiin voi tuoda tai mitä lapsen kynäpenaalissa olisi hyvä olla ja vaikkapa miten toivoisivat päiväkoti- /koulupäivästä puhuttavan kotona yms. Kodit taas voisivat kertoa, mitä toivoisivat lapsensa kasvatukselta ja opetukselta ja millaiset ”käyttöohjeet” lapselleen antaisivat (tai ikätasoisesti lapsi itse itselleen antaisi) erilaisissa tilanteissa.

Kasvatustyö on aina ihmissuhdetyötä. Jokainen ihmissuhdetyö puolestaan on vuorovaikutustyötä. Opetustilanne on myös aina vuorovaikutustilanne. Jokaisen ihmissuhdetyöntekijän tulisi siis olla myös vuorovaikutuksen asiantuntija. Vuorovaikutus perustuu aina kahden ihmisen väliseen viestintään, jossa avoimen dialogin syntymisen suurin este on olettaminen. Oletukset saattavat mm. lukita vuorovaikutussuhteen: liian usein olen työssäni kuullut tilanteista, joissa huoltajien ja koulun välinen vuorovaikutus on täysin tulehtunut. Tällaista tilannetta on vaikea avata, jos jokainen sitä yrittävä saa edelliseltä ensiolettamaksi tiedon, että yhteistyö ei onnistu.

Kaikki olettaminen ei ole huonoksi, ja me kaikki oletamme säännöllisesti. Olettamisella on varmasti merkityksellinen rooli ihmisen tiedonkäsittelykapasiteetin rajallisuuteen liittyen. Opettajan on toki myös tietyissä tilanteissa voitava olettaa, että tietyt asiat osataan jo.  Olettamisen tiedostaminen saattaa kuitenkin olla monissa eri tilanteissa silmiä avaava kokemus.