Älylaitekeskustelun älyttömyydestä

Kuva: Pixabay:naobim
Kohtuudella ja järkevästi

Lasten ja nuorten pahoinvoinnin syitä on julkisessa keskustelussa etsitty usein älylaitteista. Olen yhtä mieltä siitä, että älylaitteiden käyttö sellaisenaan kuin se tätä nykyä näyttäytyy, on lasten ja nuorten terveydelle hyvin haitallista. On aikuisten asia korjata tilanne.

Opettajana olen usein puolustanut älylaitteiden käyttöä opetuksessa ”kohtuudella ja järkevästi” -periaatteella. Älylaitteilla tarkoitan tässä yhteydessä lähinnä tablettia ja tietokonetta. Älylaitteen terveellisen käytön omaksuminen on kasvatustehtävä, joka on ollut olemassa vasta hyvin lyhyen ajan. Siksi ei olekaan ihme, että ko. kasvatustehtävässä ei ole onnistuttu.

Kalle Juuti otti kantaa hillityllä ja rakentavalla tavalla älylaitekeskusteluun teknologian näkökulmasta: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010393841.html . Olen monesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta koen itse, että teknologian käyttö koulussa tulee edelleen olla harkittua ja tarkoin suunniteltua. Tällä hetkellä kuulunen uskoakseni ”pedagogiikka edellä” -ajattelijoihin, sillä oikeastaan kaiken koulun toiminnan pitää olla mielestäni pedagogisesti perusteltavissa.

Omassa opetuksessani älylaitteiden käyttö ”kohtuudella ja järkevästi” -periaatteella on tarkoittanut lähinnä yhtä ekapelituntia ja yhtä tekstinkäsittelyharjoitustuntia viikossa, kun kyse on ollut alkuopetusikäisistä. Vanhemmilla alakouluikäisillä lapsilla älylaitteen avulla on voitu myös esim. hakea tietoa ja ottaa valokuvia tai kuvata videokuvaa. Erilaiset kustantajien tuottamat verkkotehtävät olen itse kokenut toistaiseksi suurimmalta osin melko heikkolaatuisina.

Älylaitteen käytön ei mielestäni pitäisi olla opetuksessa koskaan itsetarkoitus. Opetuksen suunnittelun lähtökohtana on aina jokin opetussuunnitelman tavoite. Sen saavuttamisen keinona on kulloiseenkin tilanteeseen valittu soveltuvin toimintatapa ja väline: esim. opetussuunnitelmassa mainittujen näppäintaitojen harjoitteleminen edellyttää, että käytössä on tietokone.

Lasten mahdolliset omat älypuhelimet ovat oman opeurani ajan pysyneet pääosin repuissa ja niistä en alakoulun puolella ole kokenut harmia. Olemme lasten kanssa yhdessä laatineet säännöt, joihin jokainen on sitoutunut: omaa puhelinta käytetään vain, jos siihen on lupa. Myös huoltajat ovat olleet yhteistyöhaluisia: olen saanut luvan tarvittaessa pyytää puhelimen opepöydän varmaan talteen säilytykseen, jos se on meinannut olla harmiksi joko koko luokan tai yksilön omalle työrauhalle.

Oma opettajakokemukseni on alakoulun puolelta. Tiedän, että älypuhelimet ovat yläkoulun puolella usein suurikin ongelma siitäkin huolimatta, että koulu on monelle nuorelle paikka, jossa puhelimen käyttöä pyritään eniten rajoittamaan. Suurin ongelma älypuhelimet ovat vapaa-ajan viihdekäytössä. Keskustelussa olisi syytä painokkaammin erottaa älylaitteiden hyötykäyttö niiden viihdekäytöstä. Älylaitteiden viihdekäyttöä siivittää erilaisilla somealustoilla ”hengaileminen”. Somessa on toki myös hyviä puolia, mutta sen rajoittamaton käyttö on suuri uhka lasten ja nuorten hyvinvoinnille. Myös esim. kiusaaminen on saanut somen myötä järkyttäviä ulottuvuuksia.

 

Uuden ajan kasvatustehtävä

Älylaitteiden vastuullinen, terveellinen ja järkevä käyttö on mielestäni osa terveyskasvatusta siinä missä esim. oikeanlaisiin liikuntatottumuksiin, terveelliseen ruokavalioon ja mielenterveystaitoihin kasvattaminen. Tämän näkemykseni vuoksi en kannata älylaitteiden ”totaalikieltoa”. En usko, että ainakaan nykyiset lapsemme tulevat elämään maailmassa, jossa ymmärrys älylaitteiden toiminnasta ja niiden järkevän käytön osaaminen olisivat tarpeettomia taitoja. Olen kuitenkin huomannut, että tämä näkökulma on tavallansa vaarallinen, mitä tulee aiheeseen liittyvään yleiseen keskusteluun: kultaista keskitietä ei tunnu olevan.

Mielestäni älylaitekeskustelu on saanut melko älyttömiäkin ulottuvuuksia. Olen uskaltautunut puolustamaan älylaitteiden käyttöä oppimisen apuvälineenä. Esimerkiksi Ekapeli (ks. http://www.lukimat.fi/lukeminen/materiaalit/ekapeli/mika-ekapeli-on ) on kirjain-äännevastaavuuksien harjoittelemisessa aivan yliveto. Tiettyjen oppimispelien toimivuudesta oppimisen tukena kontrolloiden ja kohtuullisessa määrin on olemassa myös tieteellistä näyttöä. Nämä argumenttini on kuitenkin keskusteluissa ammuttu nopeasti alas, ja olen saanut melko karkeastikin kuulla tekeväni hallaa lapsille ja kasvattavani heistä tulevia addikteja.

Aavistuksen älyttömänä näyttäytyi itselleni tovi sitten Ylen tekemä juttu, jossa huoltajat kertoivat lastensa ruutuajan lisääntyneen merkittävästi, kun koulut olivat antaneet lapsille käyttöön tabletin: https://yle.fi/a/74-20083789 Huoltajien mukaan heillä ei ole ”pääsyä laitteeseen” ja tämän myötä lapset ovat mm. jääneet kiinni laitteen käyttämisestä yöllä. En usko, että yksikään opettaja tai rehtori kieltää huoltajaa ottamasta koulun antamaa laitetta lapselta pois, jos laite on jostakin syystä kotiin annettu mukaan. Tämä on yksinkertaisin pääsy laitteeseen.

En vastusta älypuhelimia kouluissa kieltävää lakia. Uskallan kuitenkin sanoa, että lakia ei välttämättä tarvita. Jo nyt monessa koulussa puhelimet kerätään säilytykseen. Kyse on koulun toimintakulttuurista. En jaksa uskoa, että yksikään huoltaja vastustaisi tällaista toimintatapaa, kun on täysin selvää, että se on jokaisen lapsen ja nuoren hyvinvoinnin kannalta merkittävä toimenpide. Vai vastustaisiko? Lain säätäminen maksaa. Tämä on suurin syy, miksi pohdin sen merkityksellisyyttä: Mitä kaikkea muuta todella tärkeää voisimme tuolla rahalla saada? Montako erityisopettajaa lain säätämiseen käytetyllä summalla voitaisiin palkata kouluihin lisää?

Myöskään huoltajan kotona ei tarvitsisi tarvita lakia, johon nojaten voisi älypuhelimen ottaa pois lapselta tai nuorelta. Lähtökohtaisesti kun älypuhelin ja siihen tarvittava liittymä lienevät huoltajan itse lapselleen hankkimia. On myös täysin selvää, että lapsen tai nuoren turvallisuutta ja terveyttä vaarantava esine voidaan ottaa pois niin kotona kuin koulussakin: huoltaja, ota laite tarvittaessa lapseltasi pois.

 

Puhelin pois aikuinen!

Marjut Stubbe kirjoitti mainion mielipidekirjoituksen siitä, miten aikuisen älylaitteen käyttö vaarantaa sensitiivisen vuorovaikutuksen lapsen kanssa: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010388888.html . Mielestäni aikuisten roolia älylaitteiden käytön mallintajina on uskallettu korostaa liian vähän. Älylaite näyttäytyy aikuiselle ”oikeutena aikuisten asioita varten”. On totta, että älylaitteella on hoidettava moniakin ”aikuisten asioita”. Uskallan kuitenkin väittää, että älylaitteiden viihdekäyttö on monella aikuisellakin liiallista.

Olen leikkimielisesti joskus ehdottanut, että leikkipuistoihin pitäisi saada ”älylaitteet kielletty” -kylttejä. Viimeisen neljän vuoden ajan olen kuluttanut leikkipuistoissa melkoisen määrän aikaa. On ollut surullista nähdä, miten moni huoltaja istuu puiston penkillä puhelinta selaillen samalla kun lapset leikkivät itsekseen. Leikkipuistot ovat otollisia paikkoja lapsen ja vanhemman välistä lämmintä vuorovaikutussuhdetta vahvistavalle yhteiselle liikkeelle, leikille, riemulle ja ilolle. Leikkipuistohetket ovat otollisia tilanteita myös sen tarkkailemiselle, miten oma lapsi toimii muiden kanssa, ja tämän myötä myös sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen harjoittelemiselle. Nämä eivät onnistu puhelin kädessä.

Omien lasteni myötä olen pyrkinyt tietoisesti jättämään puhelimen syrjään mieluiten kokonaan toiseen huoneeseen. Lapseni on ollut tässä myös hyvä opettaja: hän on taaperosta saakka selkeästi osoittanut mieltänsä, jos olen uppoutunut kädessäni olevaan älylaitteeseen enkä hänen kanssaan seurustelemiseen. Tämä on johtanut tietoiseen havainnointiin sen suhteen, miten merkitsevässä roolissa puhelin onkaan aiemmin ollut. Tietoisen havainnoinnin avulla olen onnistunut vähentämään puhelimen käyttöä huomattavasti, mikä on ollut oikeastaan kovin vapauttavaa. Somen käytön merkittävä rajaaminen on myös omalla kohdallani vaikuttanut mielenhyvinvointiini huomattavan positiivisesti. Nämä ovat kaikki aktiivisia valintoja: ne täytyy tehdä.

 

Älä jätä lasta yksin laitteen kanssa!

Jokaisen huoltajan pitäisi olla tietoinen siitä, mitä lapsi älylaitteella tekee, jos sellaisen lapselle antaa käyttöön tai hankkii omaksi. Olisi syytä myös säntillisesti selvittää erilaisten alustojen ikärajat ja noudattaa niitä. Pienempien lasten kanssa laitetta olisi hyvä käyttää lähinnä yhdessä. Näin huoltaja voisi mallintaa sitä, miten laitetta käytetään järkevästi ja myös rajata laitteen käyttöajan esim. ajastimen avulla.

Koulun laitteilla koulutehtävien tekeminen yhdessä huoltajan kanssa olisi myös otollista kasvatustyötä. Tällöin vanhemman kanssa tehtäisiin yhdessä ne tehtävät, mitä koulusta on saatu. Tämän jälkeen huoltaja ottaa laitteen lapselta omaan säilytykseensä. Näin huoltaja tulee myös osallistuneeksi lapsen koulutyöhön ja tehtävien äärellä avautuu otollisia vuorovaikutustilanteita myös yleisesti koulutyöstä keskustelemiseen.

Arjen kiireen keskellä yllä mainitsemani esimerkkitoimintatavat usein ymmärrettävästi kuitenkin tuntuvat kuormittavilta ja aikaa vieviltä: lapsi on helpompi jättää laitteen äärelle, jotta ehtii tehdä mm. kotitöitä tai ”aikuisten asioita” oman laitteen äärellä. Luulen, että tässäkin asiassa pätee kultaisen kasvatustyön perusperiaate: alku on aina hankala, mutta lopussa kiitos seisoo. Uudenlaisten rutiinien ja toimintatapojen opetteleminen vaatii aluksi paljon sinnikkyyttä ja aikaa. Lopulta niiden voi kuitenkin huomata vapauttavan aikaa ja energiaa sekä ennen kaikkea parantavan jokaisen ”käyttäjän” hyvinvointia.

 

Emme ole uhreja

Älylaitekeskustelun älyttömin ulottuvuus on mielestäni se, missä älylaitteet ovat ottaneet meistä täysin vallan. On totta, että markkinavoimat ovat tuoneet mukanaan pyrkimyksen koukuttaa ihmisiä juuri sen oman ”palvelunsa” ääreelle. Toki on olemassa erilaisia addiktioita, jotka voidaan luokitella sairauksiksi. Osalle tällainen addiktio varmasti ja valitettavasti kehittyy myös älylaitteisiin liittyen. Ennen riippuvuuden kehittymistä olisi pitänyt kuitenkin pystyä tekemään jo paljon.

Älylaitteen äly on aina lopulta ihminen itse: älylaite ei hallitse ihmistä vaan ihminen älylaitetta. Mikään ulkoinen mahti ei käske huoltajaa ostamaan lapselle älypuhelinta, hankkimaan siihen liittymää ja sallimaan sen rajatonta käyttöä ilman valvontaa ja kontrollia. Tästä ajatuksesta on hyvä lähteä etsimään sitä kasvatustyön punaista lankaa, joka älylaitteiden käytön kohdalla tuntuu valitettavasti toisinaan olevan hukassa. Voisiko huoltaja esim. tehdä älypuhelimen hankkimisen yhteydessä yhdessä huollettavansa kanssa sopimuksen laitteen käyttämiseen liittyvistä asioista?

Lienee selvää, että tässä kirjoituksessakin kuvaamillani tavoilla, joilla pyritään älylaitteiden vastuulliseen, terveelliseen ja turvalliseen käyttöön, ei ole vielä osattu toimia. En jaksa uskoa, että systemaattinen kasvatustyö olisi johtanut samanlaiseen kaoottiseen tilanteeseen, johon olemme nyt päätyneet. Toisaalta emme ole varmastikaan olleet alkuunkaan tietoisia siitä, millaiseksi tilanne voi riistäytyä. Nyt tiedämme, ja koskaan ei ole liian myöhäistä toimia.

Haluan lopuksi kuitenkin peräänkuuluttaa armollisuutta tässäkin kasvatustehtävässä. Vanhemmuuden vaatimukset ovat mittavia ajassamme, jossa syntyvyyden vähenemisestä kyllä ollaan huolissaan, mutta lapsiperheiden oltavat valitettavasti monella tapaa vain kurjistuvat. Pyrkimys täydelliseen vanhemmuuteen uuvuttaa hetkessä. Ei ole vallan vakavaa, jos jonakin päivänä ruutuaika ylittyy, sillä jonakin toisena päivänä sitä ei ehkä olekaan ollenkaan. Tärkeintä on mielestäni, että huoltaja on tietoinen siitä, mitä ruudusta lapselle näkyy, ja pystyy pitämään oman lapsensa turvassa.

Anna Peltola

Olen 41-vuotias luokanopettaja, erityisluokanopettaja ja kahden lapsen äiti. Koulumaailmassa olen ehtinyt tehdä töitä viitisentoista vuotta. Kirjoittelen pääosin opetukseen ja koulutukseen sekä kasvatukseen liittyvistä asioista. Opettajana sydäntäni lähellä ovat mm. positiivinen pedagogiikka ja osallistava kasvatus sekä tukea tarvitsevat oppijat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu