Kiusaamisen vastainen työ alkaa hiekkalaatikolla

Kuva: Karolina Grabowska, Pixabay
Nollatoleranssi on hyvä tavoite

Koulukiusaaminen puhututtaa ja hyvä niin! ( ks. esim. Kiusaajien luvattu maa | MOT | Yle Areena) Kiusaamiskeskustelussa hyvää kehitystä on, että koulukiusaaminen ja kouluväkivalta pyritään tätä nykyä erottelemaan selkeästi toisistaan. Koulukiusaaminen on pitkäkestoista, systemaattista ja usein yhteen henkilöön enemmistön kohdistamaa alistavaa käyttäytymistä. Kouluväkivalta voi puolestaan olla yksittäisiä nujakoita tai vaikkapa impulsiivisen lapsen tai nuoren impulssikontrollin pettämistä, joka kohdistuu aggressiivisuutena toisiin lapsiin ja nuoriin.

Usein koulukiusaamiskeskusteluiden yhteydessä kuulee sanottavan, että ”meillä on nollatoleranssi koulukiusaamiseen” tai ”meidän koulussa ei kiusata”. Nollatoleranssi on aina hyvä tavoite. ”Meidän koulussa ei kiusata, koska meillä on nollatoleranssi” -väite puolestaan on aina vale. Kiusaaminen on luonnollinen ryhmäilmiö. Sitä esiintyy joissain muodoissa kaikissa ryhmissä: kouluissa, työpaikoilla ja harrastuksissa. Keskeistä on, miten kiusaamista ja muita ryhmäilmiöitä tunnistetaan ja pyritään ohjaamaan.

Ryhmän ohjaaminen ja ryhmän ilmiöiden tunteminen on opettajan työssä mielestäni yhtä keskeistä kuin esim. aineenhallinta. Kiusaaminen ilmiönä tulee ensin tunnustaa ja tunnistaa, jotta nollatoleranssia voidaan tavoitella. Ilman sen myöntämistä, että meilläkin kiusataan, on nollatoleranssipuhekin vain pinnallista huminaa tyhjässä tynnyrissä. Keskeisintä on ennaltaehkäisevä työ, joka on mm. kouluyhteisön osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen sekä empatiakasvatukseen panostamista päivittäin.

 

Empatiakasvatus alkaa hiekkalaatikolla

Olen viettänyt viimeisen kolmen vuoden aikana hurjan paljon aikaa lapseni kanssa leikkipuistoissa. Tämä on ollut kasvattavaa ja opettavaista sekä äitinä että myös oman ammattitaustani näkökulmasta. Uskallan väittää, että tärkein kiusaamisen vastainen työ alkaa hiekkalaatikoilta ja leikkipuistoista. Varhaiskasvatuksen osa tässä työssä on suuri, mutta myös huoltajilla on vastuu lasten empatiakasvatuksen käynnistämisestä.

Taaperon tai leikki-ikäisen lapsen ei voi sanoa olevan väkivaltainen. Ikätasoiseen kehitykseen toisinaan kuuluu esim. pureminen ja lyöminen. Keskeistä on, miten näihin puututaan. Asiaa ei voida kuitata ikätasoisuudella, joka menee ohitse. Jo taaperolle on hiekkalaatikolla tehtävä selväksi, että hiekkaa ei heitetä toisen päälle, toisen kädestä ei viedä lelua ja toisen hiekkakakkua ei rikota ilman lupaa. Toista ei myöskään lyödä, purra eikä muuten ärsytetäkään tahallaan. Pienestä pitäen lapselle on hyvä sanoittaa, miltä moinen käytös tuntuu. Jo hyvin pieni lapsi on varsin oppivainen hyvässä ja pahassa omaksuen nopeasti sen, millainen toiminta on ympäristössä sallittua.

Olen leikkimielisesti tokaissut, että leikkipuistot ovat paikkoja, joissa pitäisi olla kännykkäkielto. Ne ovat vanhemmalle otollisia ympäristöjä havainnoida oman lapsen toimintaa ja kehitystä sen osalta, miten lapsi oppii toimimaan toisten lasten kanssa. Myös neuvolasta olisi hyvä saada enemmän apua ja tukea empatiakasvatukselle jo lapsen varhaisina vuosina.

Varhaiskasvatuksen rooli on kiistämätön, mitä tulee empatiakasvatukseen ja tätä myötä kiusaamista ehkäisevään työhön. Varhaiskasvatukseen tarvitaan osaavaa ja kelpoista työvoimaa turvaamaan lapsille kasvurauhaa. Mitä aikaisemmin opitaan erottamaan oikea väärästä ja pohtimaan, miltä mikäkin toisesta tuntuu, sitä vakaampi pohja luodaan (koulu)kiusaamisen ehkäisemiseksi. Otollisia tilanteita varhaiskasvatuksessa (kuten myös myöhemmin koulussa) tähän työhön löytyy ihan joka päivä.

 

Koulukiusaamistilanteen selvittämisen on oltava kokonaisvaltaista

Valitaanpa kiusaamistilanteiden selvittelyä varten koulussa käytettäväksi mikä malli tahansa, tulisi kiusaamistilanteen selvittämisen olla aina kokonaisvaltaista. Liian usein koulujen arjen kiireessä kiusaamistilanteiden selvittely jää pääosin yksittäisen tilanteen pinnalliseksi läpikäymiseksi. Tällaisissa tilanteissa tyypillisesti joku kertoo jonkun toisen tehneen jotakin kuten esim. lyöneen tai haukkuneen. Tilannetta selvittämään ryhtyvä aikuinen kysyy, onko näin tapahtunut. Tämä myönnetään ja lyöjä/haukkuja pyytää anteeksi ja tilanne kuitataan selvitetyksi. Tämä ei riitä.

Yksikään kiusaamis- tai väkivaltatilanne ei ole yhtä yksioikoinen kuin yllä kuvaamani tyyppiesimerkki tilanteen selvittelystä antaa olettaa. Ensimmäisenä on lähtökohtaisesti erittäin tärkeää selvittää, mitä on tapahtunut ennen tilannetta. Keskeistä on tarkastella myös yksilön lisäksi ympäristöä: Mitä kaikkea ympärillä on, joka on mahdollistanut tai aiheuttanut tilanteen tapahtumisen? Kuinka pitkän aikavälin virittyneisyydestä tilanteessa on ollut kyse? Kaikkia tilanteessa olevia osapuolia tulee myös kuulla aidosti.

Usein kiusaamisen selvittelyyn kaivataan ymmärrettävästi lisää resursseja ja valmiita toimintamalleja. Kiusaamisen selvittely saatetaan ulkoistaa nimetylle ryhmälle tai sen koetaan olevan oppilashuollollinen asia, mitä se toki myös on. Koulun yhteisellä toimintakulttuurilla ja sen yhteisten periaatteiden noudattamisella on valtava merkitys. Keskiössä on ennaltaehkäisevä toiminta. Tämä toiminta voi olla esim. valmiiden kiusaamisen vastaisten ohjelmien läpikäyntiä, mutta toimintakulttuuriin istutettavat teot, joilla kiusaamista voidaan ehkäistä, voivat kuitenkin olla hyvinkin pieniä.

 

Pieniä ja halpoja tekoja

Jokainen lapsi ja nuori (myös kiusaaja) haluaa kokea olonsa tervetulleeksi, hyväksytyksi, turvalliseksi ja osalliseksi. Osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne vähentää negatiivisia ryhmäilmiöitä. Nopea apu kouluyhteisössä osallisuuden kokemuksen lisäämiseksi on päivittäisten kohtaamisten painottaminen keskeisenä osana koulutyötä. Tämä tarkoittaa helpoimmillaan koulun aikuisilta ystävällistä hymyä, kohtaavaa katsetta ja tervehtimistä käytävillä ja välituntipihoilla. ”Mitä kuuluu?” on halpa kysymys. Erityisen tärkeää tämä kysymys olisi osoittaa myös niille ”haastaville tapauksille”. He tarvitsevat lisää positiivisia kohtaamisia arkeen.

Kiusaamiselle ja väkivallalle otollisia tilanteita ovat koulun arjessa vapaat tilanteet ja siirtymät. Tämän myötä olisi esim. erityisen tärkeä huolehtia, että aikuinen on ryhmää vastassa jo luokan ovella tai naulakoilla. Pelkkä aikuisen läsnäolo vähentää huomattavasti pieniä usein näkymättömäksi jääviä tilanteita, joista suuret purot voivat lähteä virtaamaan. Myös välituntivalvontoihin olisi hyvä panostaa. Valvojia tulisi olla riittävästi, valvonnoissa tulisi olla ajoissa paikalla ja lasten ja nuorten keskuuteen tulisi uskaltaa rohkeasti jalkautua ”mitä kuuluu” -kysymyksillä varustautuneena. Positiivinen lähestyminen pelkän puuttuvan lähestymisen lisäksi on hyvin tärkeää.

Erään erityiskoulun opettajat kertoivat, että olivat päättäneet yhdessä puuttua kaikkeen ”läpälläkin” tönimisen, tuuppimiseen ja painimiseen systemaattisesti.  ”Läpällä” -tekeminen kun usein johtaa ”läppää” pidemmälle. Tämä oli aluksi vaatinut tuskastuttavan paljon työtä ja sitoutumista jokaiselta kouluyhteisön aikuiselta. Ajan myötä suurin osa ”läpällä” -tekemisestä oli loppunut ja tätä myötä myös yleisesti ristiriidat, kiusaaminen ja väkivaltatilanteet vähentyivät merkittävästi. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että systemaattinen työ kantaa hedelmää, mutta vaatii sinnikkyyttä. Arjen kiireessä luovutetaan usein liian helpolla.

Koulun toimintakulttuurin johtajana toimii rehtori. On valitettavaa, että rehtoreiden työ valuu liikaa hallinnolliselle puolelle. Tähän tulee saada muutos, jotta rehtorit voisivat keskittyä myös pedagogiseen johtajuuteen ja toimintakulttuurin systemaattiseen rakentamiseen. Kouluissa olisi hyvä olla myös sellainen kulttuuri, jossa koulun aikuisella olisi aina aikaa pysähtyä tarvittaessa kollegan rinnalle avuksi puuttumaan tai selvittämään. Ethän kävele ohitse!

 

Miksi joku kiusaa?

Kiusattu tarvitsee kaiken avun ja tuen, jotta kiusaaminen saadaan loppumaan. Tukea ja apua kiusattu tarvitsee pitkään mm. itsetunnon vahvistamiseen ja kokemuksesta toipumiseen vielä kiusaamisen loppumisen jälkeenkin. Kiusaajaa ei tule millään verukkeella puolustella, mutta tukea ja apua tarvitsee kiusaajakin. Tämän tuen tulee myös olla myötäelävää. Rangaistukset eivät tässä kohtaa riitä ratkaisuksi.

Syitä kiusaamiselle voi olla monenlaisia. Esim. pahoinvointi, heikko itsetunto ja osattomuuden kokemus saattavat laukaista kiusaamiskäytöksen. Hyvin harvoin kyseessä lienee kuitenkaan vakava psyykkinen häiriö, jollaista on mahdoton koulun voimin ”parantaa”. Työssäni olen huomannut, että kiusaajan roolissa oleva on kokenut usein kohtaamattomuutta. Hänelle on kiusaamisen alkaessa usein annettu kiusaajan tai ”häirikön” rooli, jonka rooliodotuksia hän on lopulta lähtenyt toteuttamaan itseään toteuttavan ennusteen ja opitun käyttäytymisen mallin mukaisesti.

Turussa vanhemmat ottivat lapsia pois koulusta, koska heidän kertomansa mukaan yksi lapsi ”terrorisoi” koko luokkaa (ks. 20 lapsen vanhemmat päättivät, etteivät oppilaat mene enää kouluun – syynä yhden luokkatoverin käytös (yle.fi). Näin ei missään tapauksessa saa olla. Erityisen ikävä tilanne on myös tätä yhtä lasta kohtaan. Uutisointi näyttäytyy siltä, että ryhmään on saattanut myös syntyä syntipukki-ilmiö. Väkivaltainen käytös on tietenkin aina väärin. Oikea-aikainen varhainen tuki on epäonnistunut.

Turun tapaus on oiva esimerkki siitä, että kiusaamiseksi ”leimatussa” käyttäytymisessä kyseessä saattaakin olla esim. ADHD-lapsi, jonka impulssikontrolli on olematon. Riittämättömän tuen myötä hermosto on jatkuvassa hälytystilassa, jolloin hänen ainoa olemassa oleva tapansa reagoida on aggressiivinen käytös. Tähän puolestaan syynä saattaa olla liian kuormittava oppimisympäristö tai herkkä provosoiminen/provosoituminen. Lapsen käytös tulkitaan ymmärrettävästikin kiusaamiseksi, vaikka koulukiusaamisen kriteeristöä (väkivallan kylläkin) tilanne ei täytä. Sen sijaan että tarkastellaan pelkästään yksilöä, pitäisi aina muistaa tarkastella myös ympäristöä. Mitä ympärillä tapahtuu, kun kiusaamiskäytös laukeaa?

Turun tapaukseen liittyvässä keskustelussa syntipukiksi löytyi nopeasti myös ”se kuuluisa” inkluusio. Some täyttyy kommenteista, joissa halutaan ”tarkkikset takaisin” ja ”häiriköt ulos”. Näissä keskusteluissa inkluusio ymmärretään edelleen jatkuvasti väärin. Inkluusio kun ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki lapset laitetaan samaan luokkaan ja pärjäillään. Tämä on inkluusion irvikuva eli säästöinkluusio.

Aidossa inkluusiossa jokainen saa oikea-aikaista tukea kulloiseenkin tilanteeseen parhaimmin soveltuvassa ryhmässä, myös pienryhmissä. Inkluusiossa ei kuitenkaan ole asenteellista tarvetta erotella oppijoita segregaation periaattein mukaisiin ryhmiin ”me vs. ne -> tarkkis takaisin NIILLE!”. Inkluusiossa jokainen tulee kuulluksi ja kohdatuksi eikä ketään suljeta pois. Huomio on jokaisen ihmisen perustarve. Jos sitä ei saa hyvällä, se otetaan pahalla.

Kiusaaminen on monisyinen ilmiö. Syitä, seurauksia ja selityksiä on paljon. Joitakin lainalaisuuksia kuitenkin voidaan nähdä. Oma ratkaisuni kiusaamisen kitkemiselle on varhainen puuttuminen, oikea-aikainen asiantunteva tuki, ennaltaehkäisevä työ mm. empatikasvatuksen myötä, arjen pienet osallistavat teot ja ehdottomasti aikuisten yhteinen tahtotila tunnustaa ja tunnistaa kiusaaminen sekä rakentaa sen vastainen toimintakulttuuri yhdessä siihen sitoutuen.

En voi lopuksi vielä olla korostamatta, että kiusaamisen vastaista työtä päiväkoteihin ja kouluihin tarvitaan tekemään sitä kelpoista ja koulutettua asiantuntevaa työvoimaa, mistä olenkin jo muutaman kirjoituksen aiemmin laatinut!

 

Anna Peltola

Olen 41-vuotias luokanopettaja, erityisluokanopettaja ja kahden lapsen äiti. Koulumaailmassa olen ehtinyt tehdä töitä viitisentoista vuotta. Kirjoittelen pääosin opetukseen ja koulutukseen sekä kasvatukseen liittyvistä asioista. Opettajana sydäntäni lähellä ovat mm. positiivinen pedagogiikka ja osallistava kasvatus sekä tukea tarvitsevat oppijat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu