Opettajuus on asiantuntijuutta, jossa kutsumus ei tee kelpoiseksi

Ryhtyisinkö lääkäriksi?

Uskoisin olevani mainio lääkäri. Erityisesti voisi olla mukavaa toimia lastenlääkärinä. Minulla on oiva kyky kohdata lapsia ja tulen heidän kanssaan juttuun mainiosti. Olen etevä kuuntelija ja hyvä selvittämään asioita sekä etsimään tietoa. Vuorovaikutustaitoni ovat hyvät. Minulla on paljon kokemusta tyypillisimpien lastentautien tunnistamisesta. Miksi en siis alkaisi lääkäriksi?

Jo yllä olevan kirjoittaminen provokaatiomielessä tuntuu ylimieliseltä ja nololta. On päivänselvää, että en voi meriiteilläni ryhtyä lääkäriksi, vaikka se kuinka mukavaa olisi. En myöskään ole innokas hakeutumaan opiskelijaksi lääketieteelliseen tiedekuntaan, joten minusta ei tässä elämässäni lääkäriä tule.

On kuitenkin yksi ammattiryhmä, jossa pelkkä into ja kokeilunhalu riittää siihen, että voi vain ruveta olemaan: OPETTAJAT. Toisinaan hassutellen mietin, miksiköhän hoitoalan henkilöstöpulaa ei ole missään kohtaa keksitty ratkaista yhtä näppärällä tavalla kuin opettajien kohdalla.

Opettajuus on professio

Edellinen kirjoitukseni kelpoisten erityisopettajien pulaan liittyen osui ajan hermoon. HS julkaisi juuri opettaja Marian tarinan : Opettaja Maria Mäkinen on opinnoistaan ja vuosikymmenten työkokemuksestaan huolimatta yhä epäpätevä – Kotimaa | HS.fi . Jutun kärki lienee kritiikki opettajien kapeita kelpoisuusvaatimuksia kohtaan. En halua ottaa kantaa vuosikymmeniä opettajan työtä tehneen henkilön ”pätevyyteen” opettajana. Moni opettajan työtä tehnyt ei-kelpoinen opettaja voi varmasti olla oikeinkin ”pätevä”.

Kelpoisuusvaatimukset ovat opettajan työlle kuten muillekin ammateille kuitenkin olemassa syystä. Työvoimapulan ollessa tosiasia, olisi toki mainio juttu, jos kelpoisuuden hankkimisen reittejä voitaisiin monimuotoistaa. Kelpoisuuskeskustelussa piilee silti aina se vaara, että hiljainen hyväksyntä ei-kelpoisten työntekijöiden käyttämiselle jatkuu. Valitettavasti toisinaan määräaikaisten paikkojen osalta töitä jaetaan myös ”pöydän alta”. Tällöin tuttu ei-kelpoinen ”hyvä tyyppi” saattaa viedä esim. vastavalmistuneelta kelpoiselta työpaikan.

Opettajan työ on yliopistokoulutuksen vaativa asiantuntija-ammatti eli professio. ”Hyvä tyyppi” tai ”kutsumus” eivät saa riittää opettajan työn osaamiskriteeristöksi. Kirjoitin HS mielipiteeseen jo useampi vuosi sitten aiheesta: Opettajuus on yliopistokoulutuksen vaativaa asiantuntijuutta – Mielipide | HS.fi.

Pelkästään esim. opetussuunnitelman lukeminen puhumattakaan sen toteuttamisesta käytännön työssä vaatii asiantuntijatason teoreettista ymmärrystä. Moniko esim. ylioppilas osaa oikeastaan määritellä vaikkapa seuraavat käsitteet ja toteuttaa niiden sisältöjä tieteellisen määritelmän pohjalta opettajan työssä käytännön ilmentyminä: jatkuva arviointi, itseohjautuvuus, osallisuus, konstruktivismi, kielitietoinen kasvatus, yhteistoiminnallinen oppiminen tai toiminnanohjauksen ja itsesäätelyn taidot? Näiden esimerkkikäsitteiden määrittelyssä nimittäin vaikeuksia yhteisymmärryksen löytymiselle on näyttäytynyt olevan koulutetuillakin opettajilla.

Koulutus takaa opettajalle oman alansa vaatiman teoreettisen tieto- ja taitopohjan sekä kyvyn rakentaa niistä omaa kokemuksen kautta jatkuvasti muovautuvaa käyttöteoriaa. Koulutus antaa tämän myötä opettajalle myös valmiudet perustella omaa toimintaansa. Koulutus ei toki tee kenestäkään valmista tai pätevää, mutta ilman sitä opettajan työ jää onttojen arkikäsitysten ja ”kokemusasiantuntijuuden” pohjalle rakentuvaksi melko kapearajaiseksi esim. pääosin opettajanoppaiden varassa rakentuvaksi toiminnaksi.

Myös yksilön omat valinnat ovat merkitseviä

HS:n jutun esimerkkitapauksessa opettajan harmitus on ymmärrettävää. Olen siis myös sitä mieltä, että kelpoisuuden hankkimisen mahdollisuuksia tulisi pohtia uudelleen ja itseoppineisuuttakin tukea. Jutun esimerkkiopettaja kuten moni muukin ei-kelpoinen opettaja tekee kuitenkin vuodesta toiseen valinnan olla hankkimatta kelpoisuutta. Mielestäni joskus on uskallettava katsoa myös yksilöön ja tämän omiin valintoihin.

Minulle tarjottiin vuosia sitten luokanopettajana erityisluokanopettajan paikkaa. Olin tuolloin suorittanut avoimen yliopiston kautta erityispedagogiikan opintoja. Minulle ei jäänyt epäselväksi, että erityisopettajan kelpoisuutta avoimen yliopiston opinnoista ei kuitenkaan saa. Tämän vuoksi en kokenut olevani kelpoinen toimimaan erityisluokanopettajan tehtävässä enkä ko. paikkaa ottanut vastaan. Arvostukseni erityisopettajien osaamista kohtaan oli todella suuri, enkä kokenut, että minulla olisi tuolloin ollut tuota osaamista.

Myöhemmin suoritin erilliset erityisopettajan opinnot ja sain kelpoisuuden. Tämän jälkeen erityisluokanopettajan työssä totesin yksikantaisesti, että erilliset opinnot olivat todellakin täysin välttämättömät sille asiantuntijuuden määrälle, mitä työssäni tarvittiin. Edelleen toki tunnen nöyryyttä ja kunnioitusta kokeneita kelpoisia kollegoitani kohtaan, keiden erityispedagoginen osaaminen on opeurani aikana näyttäytynyt huikaisevalta ja jollaista minäkin voin jatkossa lähteä tavoittelemaan. Jos yksilö itse ei arvosta oman työnsä osaamisvaatimuksia, voiko ympäröivän edes olettaa arvostavan?

Mihin tarvitsemme kelpoisia opettajia?

Lapseni aloitti päiväkotiuransa yksityisessä päiväkodissa, jossa kelpoista henkilökuntaa ei juuri ollut. Kokemus oli järkyttävä. Lapsen ryhmässä alkeellisimmatkin asiat kuten puhtaus ja turvallisuus olivat hukassa. Ryhmässä purtiin, lyötiin ja tönittiin. Tämä kuitattiin ikätasoon kuuluvaksi. Aitoa yritystä ja osaamista puuttua asiaan ei ollut. Varhaiskasvatussuunnitelman mukainen pedagoginen toiminta puuttui täysin.

Lapseni alkoi melko nopeaan oireilla päiväkodin turvattomuuteen. Arjesta tuli kaoottista. Lapsi oli ärtyisä ja hän heräili öisin huutamaan painajaisuniaan. Otimme lapsen pois päiväkodista, jolloin tilanne helpottui nopeasti. Hyvän tovin aiemmin sosiaalinen ja aurinkoinen lapsi kuitenkin vielä leikkipuistoissa selkeästi pelkäsi muita lapsia.

Lapsen seuraavassa uuden päiväkodin ryhmässä kaikki työntekijät olivat kelpoisia. Tämä muutos järisytti positiivisesti koko perheen hyvinvointia. Kaikki oli täysin toisin, ja äitinä vieritin lukuisia kertoja onnenkyyneleitä. Lapseni oli turvassa myös päiväkodissa.

Ensimmäisen päiväkodin toiminnasta tein kantelun. Kantelusta saamassani vastauksessa loppukaneettina oli, että ko. päiväkodissa henkilökuntaa tulisi kouluttaa erityisesti pienten lasten kasvatustyöhön ja pedagogiikkaan liittyen. Kouluttaapa hyvinkin!

Varhaiskasvatus on jo näyttänyt karmealla tavalla esimerkkiä siitä, mihin ei-kelpoisella työvoimalla voidaan pahimmillaan päätyä. Edelleen mielestäni asia tiedostetaan varsinkin huoltajien keskuudessa liian heikosti. Meillä ei ole varaa vaarantaa lasten hyvinvointia jo varhaisina vuosina jatkaen tätä kehityskulkua läpi koulupolun. Jokainen lapsi ja nuori ansaitsee osaavaa ja kelpoiseksi koulutettua työvoimaa avukseen ja tuekseen aina varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle saakka ja siitäkin eteenpäin.

Työvoimapula opetus- ja kasvatusalalla on totta. Ymmärrän senkin, että ”pakko sinne on joku saada”. Järjestelmätasolla ratkaisu työvoimapulaan ei kuitenkaan saa olla kelpoisuusvaatimusten höllentäminen, joka salakavalasti on jo joiltain osin vakiintunut käytänteeksi.

Opettajuus ei ole mielipide.