Aktiivista koulutusta hakemuspakon sijaan

Kenen suuren ajattelijan älynväläys tämä tuleva työttömien numeerinen hakemuspakko on? Muutos vaikuttaa rekrytoijien etujärjestön työllisyysvastaavan riemuvoitolta: Toivottomiakin hakemuksia käskystä tekevät hakijat lisätyöllistävät lähinnä työnantajien rekrytoijia ja kaventavat odottamattomalla tavalla tehtävään sopivien mahdollisuuksia tulla edes huomioiduksi työpaikkojen täyttämisessä, kun rajausta saatetaan joutua tekemään suurien linjojen mukaan.

Itse opiskelen tällä hetkellä lääketiedettä ja rahoitan opintoni jakamalla lehtiä. Arvostan lehdenjakotyötä, olen tehnyt sitä jo lukioikäisenä ja siinä on paljon hyviä puolia. Kesällä näen joka yö hevosia, jäniksiä, rusakoita ja lehmiä. Minulla on kuitenkin sekä tuotantotalouden että tietotekniikan diplomi-insinööritutkinnot. Niillä töitä ei löytynyt. Yliopistot eivät tarjoa minulle minkäänlaista työnantajien yleisesti tunnustamaa tapaa päivittää tutkintojani tämän hetken työnantajan vaatimuksia vastaavaksi ja olemassa olevat lisäkoulutusreitit vaatisivat alkamista työttömäksi. Seuraan jatkuvasti työpaikkoja, sillä tekisin edes osa-aikaisesti, vaikka kesäisinkin, kovin mielelläni aikaisempaa koulutustani vastaaviakin töitä, esimerkiksi jo paremman palkkauksen vuoksi. Edellisellä hakemuskierroksella paikallisen softafirman rekrytoija kehui hakemustani jo paljon paremmaksi kuin edellisellä kerralla, mutta sillä ei kuulemma vielä päässyt nyt töihin. Mitään reittiä osaamiseni, tai hakemuksenkirjoittamistaitoni, parantamiseksi minulle ei luonnollisesti työnantajan taholta tarjottu. Se ei kuulu meillä työnantajan rooliin. Toisaalta, en ole koulutusjärjestelmämme takana olevien suunnitelmatalouden voimien näkökulmasta avun tarpeessa, koska minullahan on jo lehdenjakotyöpaikka ja lisäksi opiskelen lääkäriksi. Opiskelupaikkahan tarkoittaa, että olen poissa kortistoja rumentamasta: Tavoite saavutettu, loppuun käsitelty tapaus. Sitä, onko veronmaksajien rahoilla rakennettu osaamiseni parhaassa mahdollisessa käytössä kysyn vain minä itse.

Minusta on siis nyt erikoista, että osaajien tarpeen ongelmaa, josta työnantajan näkökulmasta tarkastellen työpaikkojen haussa on kysymys, yritetään ratkaista vierittämällä hakija-armeija työttömiä työnhakijoita tukkimaan työnantajien rekrytointikoneistoa. Elän käsityksessä, että työnantaja palkkaa työntekijän silloin, jos hänen osaamiselleen on tarvetta. Meillä Suomessa monopoli tunnustetusti pätevän työvoiman tuottamisessa on, joitain poikkeuksia lukuunottamatta, julkisella sektorilla. Minusta on selvää, että tällä hetkellä ideologisesti puhdas ja teoriassa upea kysynnän ja tarjonnan ohjaus alanvaihdossa ei toimi, koska koulutusjärjestelmät on lukittu pitämään tietylle alalle kouluttautuneet sillä tietyllä alalla ja siinä vanhassa osaamisessa. Jos kouluttajalle erikseen heitetään herkkupaloja erilliskoulutusrahoituksen muodossa pienen joukon osaajia kouluttamisesta paria vuotta aikaisemmin vallinneen kysynnän mukaisesti, tästä voidaan toki poiketa. Koulutusjärjestelmä on valinnut roolin, jossa se keskittyy pitämään nuoria poissa työmarkkinoita kuormittamasta sen sijaan, että keskittyisi osaajien kouluttamiseen työmarkkinoiden tuleviin, todennäköisesti valmistumisen aikaan vallitseviin tarpeisiin. Meillä ei ole ilmainen koulutusjärjestelmä sen vuoksi, että veronmaksajat haluaisivat lastentarhan jatkuvan 25-vuotiaaksi asti.

Entäpä jos koulutusjärjestelmämme tähtäisi joutilaiden tarhaamisen sijaan esimerkiksi siihen,  että mahdollisimman moni muukin maksaisi niitä veroja ja parhaat loisivat osaamisellaan ja innovaatiokyvyillään työpaikkoja toisille? Mielestäni opetusministeriön pitäisi laittaa sektorinsa ruotuun, poistaa turhat esteet työuran aikaiselta ja valmistumisen jälkeiseltä koulutukselta. Jo työmarkkinoilla olevien alalta toiselle liukumista estävät jäykät rakenteet pitäisi sulattaa pois. Näiden esteiden vuoksi numeerisella hakemuspakolla ei tule olemaan toivottua ohjaavaa vaikutusta, koska vaikka työnantaja löytäisi hakijoista sen hyvän tyypin, hänen osaamisensa korjaaminen vastaamaan työtehtäviä olisi työvoiman ylitarjonnan tilanteessa käytännössä liian jäykkää ja hidasta.

Työnantajat eivät ole koulutuksen asiantuntijoita, vaan tämän asiantuntemuksen tulisi löytyä opetusministeriön hallintoalan alta oppilaitoksista. Löytyykö sitä sieltä? Työelämän edustajien lisääminen koulutushallintoon näköalattomien kouluttajien pelastamiseksi itseltään perustuu mielestäni vastakkaisen ja virheellisen olettamuksen. Kun laiva on riittävän suuri, sillä on hyvä olla oma tutkansa. Innovatiivisen koulutusorganisaation tulisi pohjata strategiset päätöksensä perusteltuun näkemykseen työmarkkinoiden tulevasta tilanteesta. Yliopistojen kohdalla tämän näkemyksen voisi pohjata esimerkiksi uusimpaan tutkimukseen, kuluvan vuosineljänneksen vientikysynnän sijaan, ammatillisessa koulutuksessa kouluttajien kokemukseen perustuvaan alan kehityksen seuraamiseen. On kouluttajan omalla vastuulla olla irtaantumatta oman alansa todellisuudesta ja kouluttajalla kuuluu olla alasta työnantajaa laajempi kuva. Työntekijöillä, näillä uutta osaamista hakevilla, tämän hetken työmarkkinoiden tahdottomilla ohjailtavilla itsellään saattaa hyvinkin olla se paras vainu siitä, millä lisäkoulutuksella sen rekrytoijan saa hymyilemään. Sulattamalla työttömiä ja työllisiä nyt rajoittavia hallinnollisia esteitä ja tukiloukkuja annettaisiin niin työttömille kuin työllisillekin työnhakijoille parhaat eväät käyttää tätä vainua oman käyttökelpoisuutensa parantamiseksi työmarkkinoilla.

Lähes jokainen työssä nyt oleva haluaa myös pysyä töissä ja tämä onnistuu pitämällä jatkuvasti oma työkyky ja osaaminen kilpailukykyisessä kunnossa. Parhaiten uutta kysyntää työntekijöille luodaan kuitenkin kouluttamalla uutta, työnantajankin yllättävää osaamista. Sellaista osaamista, jota työnantajalla ei ole. Tämän uuden osaamisen koulutuksen pitäisi tapahtua omaehtoisen työnäytteiden väsäämisen, Instagramin, GitHub-profiilien ja nettisivujen sijaan, aikaansa seuraavissa ja aloitteen omissa käsissään säilyttäneissä oppilaitoksissa, ikään, työllisyysstatukseen tai koulutustasoon katsomatta parhaasta käytettävissä olevasta aineksesta.

antsu1

Olen 49-vuotias, Oulussa elävä pienituloinen opiskelija. Teemojani ovat mm. ilmastoasiat, energia-asiat, tutkimukseen liittyvät asiat ja vanhan teknologian uusiokäyttö. Elän siinä vakaassa käsityksessä, että tämä maa on menossa päin helvettiä: Koulutusjärjestelmämme on edelleen rappeutumassa, tasa-arvoinen ihmisten kohtelu on kohta historiaa kun kaikkien yhtäläinen tasa-arvo on myyty halvalla tiettyjen vähemmistöjen nimellisen suojan nimissä. Terveydenhoitomme mätänee käsiin, eikä kukaan luota enää oikeusjärjestelmän kohtelevan tasa-arvoisesti eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvia. Lisäksi maamme on selkeästi jakautumassa taloudellisesti niihin joilla on rahaa, ja niihin joilla sitä ei ole. Nuorisostamme kasvatetaan itsetunnottomia ja käytännössä lukutaidottomia, vanhuusiästämme on muodostumassa dystopia ja meitä kaikkia totutetaan pikku hiljaa orwellilaisen kyttäysyhteiskunnan kuuliaisiksi orjiksi. Korkeakoulutus on jo nyt kirosana, joka estää työllistymistä. Ja jos jotain negatiivista pitää keksimällä keksiä, en juurikaan arvosta sitä suuntaa, mihin sananvapaus on tässä maassa kehittymässä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu