Ankeat pikkuporvarit

Anna Kontula. Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä. Into, 2021.

Syksyllä 2021 julkaistiin kansanedustaja, sosiologian tutkija Anna Kontulan pamfletti Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä.

Kirja herätti kiinnostukseni heti kuultuani siitä, ja hankin sen melko tuoreeltaan. Tämän kirjoituksen julkaisussa venähti pitempään. 

Ensimmäinen syy kiinnostukselleni johtuu tämänhetkisestä elämänvaiheestani. Opiskeluaikaan kuuluvasta huolettomuuden ajasta on kulunut jo kohta yli kymmenen vuotta. Usko omien mahdollisuuksien rajattomuuteen, ajatusten riippumattomuuteen ja maailman muuttamisen idealismiin on vaihtunut lapsiperheen arjen palapeliin, joka muodostuu työstä, kauppareissuista, jatkuvasta ruoanlaitosta, lasten harrastuksiin kuljettamisesta ja vastaavista perhe-elämään tavallisesti kuuluvista asioista. 

Tämän pienen kirjoituksen kirjoittaminenkin venyi useiden viikkojen ajalle. Hetkiä, joina voi istahtaa kirjoittamaan ja ajattelemaan riittävän pitkäksi aikaa, ei kerta kaikkiaan mahdu kovin usein tähän elämänvaiheeseen. 

Elämäni ulkoiset puitteet ja sisällöt vastaavat kutakuinkin sitä, mitä ne sosiaalisesti ja kulttuurisesti minua vastaavassa, keski-ikää lähestyvien korkeakoulutettujen perheellisten henkilöiden parissa tuppaavat olemaan. Elämän materiaalisiin rakennusaineksiin kuuluvat tavanomaisia sisustustrendejä mukaileva, yleensä epäjärjestyksen hallitsema pikkukoti, kelvollinen auto ja koko joukko erilaista pienempiä kodin tarvikkeita ja välineitä.

Näköalani ja ajatukseni ovat kaventuneet aiemmasta ja tavoitteeni kääntyneet kohti omaa perhettä, arkea ja asemaa työmarkkinoilla. Sellaisiin asioihin, joihin on mahdollista vaikuttaa suoraan ja todennettavasti ja jotka keskeisellä tavalla määrittävät omaa ja perheenjäsenten hyvinvointia. 

Miten varmistaa se, että lapseni saavat onnellisen ja oikeudenmukaisen elämän perusedellytykset ja kansalaistaidot? Millaista on työ, joka vastaa jotenkuten arvojani ja jolla saa asuntolainan, vuosi vuodelta kasvavat harrastusmaksut ja lomamatkat maksettua? Mistä löydän aikaa vaimolle, kavereille ja kaikille muille hauskoille ja merkityksellisille asioille, joista nautin? Puudelikin pitää pissattaa monta kertaa joka päivä.

Kysymys – tai huoli – käy ajoittain mielessäni vähintäänkin puolivakavissaan: onko minusta tullut oman elämäni pikkuporvari.

Minulla on Kontulan kirjan lukemiselle toinenkin syy: kiinnostukseni luokkasosiologiaa kohtaan. Kontulan tavoin olen peruskoulutukseltani sosiologi, ja jälkikäteen ajatellen olen tullut käyttäneeksi kirjan aiheen parissa liiankin suuren osan yliopisto-opinnoistani. 

Muun muassa tutkintoihin kuuluvat tutkielmat tein luokkasosiologiaan liittyen. Kandidaatintutkielmani tein ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun kulttuuripääoman käsitteestä, ja jatkoin aiheen tutkimista gradussani. Tarpeettoman vaikeaselkoisesti ilmaistut ajatukset ja suomalaisten makumieltymykset tulivat tutuiksi.

Vaikka saatankin välillä pohdiskella näihin hankkeisiin kymmenen–viisitoista vuotta sitten käyttämäni ajan mielekkyyttä, on tietenkin hyvä muistaa, että luokkasosiologiassa käsitellään suuria ja tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Millaisia ovat taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen voimavarojen jakautumisen mekanismit? Kuinka suuria eroja näiden voimavarojen jakautumisessa ihmisten välillä voidaan havaita?

Tai kuten Kontulan yksi keskeisistä kriittisistä kysymyksistä kuuluu, minkälaiseen vallankäyttöön nämä mekanismit ja erot perustuvat ja minkälaista vallankäyttöä ne tuottavat? 

Kontulan kirjan nimi on Pikkuporvarit, mutta hän täsmentää heti kirjansa johdannossa, että ei tarkoita termillä mitään yksittäistä ihmisryhmää. Sen sijaan kirja käsittelee pikkuporvarillisuutta ajattelutapana ja mielenmaisemana, eritoten tämän ajattelutavan huonoja ja haitallisia puolia. Jos lukee kirjan herättämää keskustelua, huomaa, että tämä jäi etenkin sosiaalisessa mediassa suurimmalta osalta keskustelijoista ymmärtämättä. Kannattaa siis lukea kirja, ennen kuin esittää vahvoja näkemyksiä sen sisällöstä.

Johdannon lisäksi kirja jakautuu seitsemään sisällölliseen lukuun. Ensimmäisessä luodataan pikkuporvarillisuuden kritiikin historiaa. Toisessa luvussa tarkastellaan niitä sosiaalisia ja taloudellisia olosuhteita, jotka tekevät keskiluokasta ja ehkä tarkemmin ottaen alemmasta keskiluokasta kaikkein altteimman yhteiskunnallisen ryhmän pikkuporvarilliselle ajattelulle. 

Seuraavat kolme lukua, joista suurin osa kirjan sisällöstä muodostuu, kuvaavat pikkuporvarillisen mielenmaiseman sisältöjä. Viimeiset kaksi lukua tarkastelevat sitä, miksi pikkuporvarillisuus on Kontulan mukaan jopa vaarallista. Tämä johtuu siitä, että ajattelutapa ei ohjaa ainoastaan pikkuporvarin omaa elämää, vaan hän pyrkii alistamaan muutkin ihmiset elämään omien arvojensa ja ihanteidensa mukaan.

Pikkuporvarillisuuden kritiikin porvarillisuus

Kontula asemoi pamflettinsa samalle jatkumolle 1800-luvulla alkaneen pikkuporvarillisuuden kritiikin kanssa. Pikkuporvarillisuuden kritiikin keinoihin kuuluu pamfletin tyylilajille ominaisesti liioittelu ja poleemisuus. Kontulan kirja ei ole siis tieteellinen teos, vaikka hänen tutkijataustansa näkyykin kohtalaisen runsaassa lähdekirjallisuuden käytössä. 

Pikkuporvarillisuuden kritiikin pioneereja 1800-luvulla olivat taiteilijat, joiden esittämiä näkemyksiä Kontula esittelee runsaasti kirjan eri osissa. Taiteilijoiden esittämä kritiikki jatkui pitkälle 1900-luvulle asti.

Näissä taiteilijoiden esittämissä arvioissa pikkuporvarillisuutta luonnehtii muun muassa tavoitteiden keskinkertaisuus, kyvyttömyys ottaa rennosti, ihmisten arvottaminen rahan kautta, ahdasmielinen suhde seksiin ja moukkamaisuus suhteessa taiteeseen. Tunnettuja kriitikoita olivat kirjallisuuden suuret nimet kuten Marcel Proust, Émile Zola, Victor Hugo, Gustave Flaubert, Henrik Ibsen, Thomas Mann ja Hermann Hesse. 

Eräs seikka, jonka Kontula tuo kyllä esiin mutta jättää lopulta liian vähälle huomiolle, on pikkuporvarillisuuden kriitikoiden suhde aikansa sosiaalisiin ja kulttuurisiin olosuhteisiin. 

Pikkuporvarillisuutta arvostelleet taiteilijat olivat useimmiten itsekin taustoiltaan porvarillisia ja oikeastaan jopa hyvinkin hyväosaisia. Wikipediasta selviää, että esimerkiksi Marcel Proust oli kuuluisan lääkärin ja epidemiologin poika. Porvarissukuun syntyneen Thomas Mannin isä puolestaan toimi muun muassa konsulina ja senaattorina. Lähes kaikilla edellä listatuista kirjailijoista perhetausta on vastaavan kaltaisella tavalla varsin hyväosainen.

Tässä mielessä pikkuporvarillisuuden kritiikki oli nähdäkseni oikeastaan myös itsekritiikkiä ja taiteilijoiden omaa identiteettityötä. Pikkuporvarillisuuden kritiikin juuret ovat siten alkujaan porvarillisessa ajattelussa, ja sen voi nähdä 1700-luvun aikana vakiintuneen uuden yhteiskuntaluokan kypsymisen tuottamana itsereflektiona. Näin kritiikin voi ajatella raivanneen tilaa sellaisille ajatuksille, joita lattea pikkuporvarillinen mielenmaisema kriitikoidensa kokemuksen mukaan hylkii.

Pikkuporvarillisuuden kriitikoiden voi olettaa kuitenkin olleen lopulta hyvinkin riippuvaisia niistä kirjoitus- ja ajatustyötä tukevista taloudellisista ja sosiaalisista olosuhteista, joita riskien  kaihtamista painottava, taloudelliseen vakauteen pyrkivä mutta tylsäksi luonnehdittu porvarillinen elämäntapa heille lapsuudestaan lähtien tarjosi. Tämän kirjoittelun pioneerit ja kenties myös monet tradition myöhemmätkin edustajat ovat nauttineet porvarillisuuden materiaalisista eduista ennen kuin ovat nostaneet keskisormensa porvarilliselle mielenmaisemalle.

Yhteiskunnallisesti tällaisen kirjoittelun voi nähdä osallistumisena erottautumiskamppailuun, joka rakentaa taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa keskiluokasta erillisenä sosiaalisena ryhmänä tai omana luokkafraktionaan. Osa näin muotoutuvasta kulttuurieliitistä voi päästä hyötymään merkittävästikin itse tuottamansa polemiikin myötä kehkeytyvästä kulttuurisesta jännitteestä, joka herättää kiinnostusta heidän epäsovinnaisempina markkinoimiaan ajatuksia kohtaan.

Tätä puolta pikkuporvarillisuuden kritiikistä Kontula ei juuri käsittele. Sen sijaan kirjan suhde pikkuporvarillisuuden kritiikkiin jää jokseenkin kritiikittömäksi, mutta sitä voi kenties pitää julistuksenomaisille pamfleteille lajityypillisenä piirteenä.

Tai sitten kyse on siitä, että Kontulan kirjan edustama traditio ei viime kädessä tavoittele pikkuporvarillisen mielenmaiseman radikaalia hylkäämistä. Pikkuporvarillisuuden kritiikki on ennemminkin osa samaa mielenmaisemaa ja sitä mekanismia, joka ajoittain kutsuu tylsäksi käyvää arkeaan viettävän pikkuporvarin yöelämään.

Pikkuporvarillinen ajattelu muodostuu hyvistä puolista (taloudellisen turvallisuuden ja vakauden korostaminen jne.) ja huonoista puolista (tylsistyminen, latteus, moralismi, jne.). Pikkuporvarillisuuden kritiikin traditio ja Kontulan kirja sen osana korostavat jälkimmäisiä. Ne muodostavat peilin, jota vasten tehdyt havainnot voivat ehkäistä mielenmaiseman hyveitä kääntymästä paheiksi. Kuten kaikki vakiintuneet ajattelutavat, myös pikkuporvarillisuus tarvitsee itseään elävöittävän kritiikkinsä.

Natsikortti

Taiteilijoiden esittämän kritiikin ensimmäisen aallon jälkeen seurasi vielä kaksi muutakin pikkuporvarillisuuden kritiikin vaihetta. 

Ensinnäkin seuraavassa vaiheessa kritiikki politisoitui. Tunnetuimpana tämän vaiheen edustajana voi pitää Karl Marxia, jonka ajattelulle tyypillisesti pikkuporvaristo muotoutui suhteessa kapitalistisiin tuotantovoimiin, työhön ja pääomaan, jotka asemoivat pikkuporvariston kahden keskeisimmän yhteiskuntaluokan, työväenluokan ja varsinaisen porvariston, väliseksi yhteiskunnallisesti vähemmän merkitykselliseksi ryhmäksi. Nämä poliittiset näkemykset ovat vahvasti läsnä myös pikkuporvarillisuutta koskevassa sosiologisessa kirjallisuudessa, jonka historiassa marxilaisella teoretisoinnilla on ollut keskeinen asema. 

Kolmas kritiikin aalto tuli toisen maailmansodan jälkeen. Tässä vaiheessa pikkuporvarillisuus ei merkitse enää pelkästään taantumuksellista ajattelua, vaan pikkuporvaristo kytketään yhteen ihmiskunnan karmivimmista virheistä: fasismiin ja sen aiheuttamiin kansanmurhiin. 

Fasismin ja pikkuporvarillisuuden välinen yhteys on kieltämättä aika helppo nähdä. Joidenkin analyysien mukaan Hitler hyödynsi pikkuporvariston pelkoja oman asemansa heikkenemisestä kerätessään kannatusta natsipuolueelle. Filosofi Hannah Arendtin analyysit puolestaan kytkivät natsisaksan virkamieskoneiston toimeenpanokyvyn keskiluokkaiseen mielenmaisemaan.

Tässä kohtaa jään kuitenkin miettimään, missä määrin pikkuporvarillisuus tuomitaan synneistä, joita sen lukuun ei tulisi laskea. On ensinnäkin aiheellista huomauttaa, kuten Kontulakin tekee, että fasismin nousua selittivät muutkin tekijät, eikä pikkuporvarillisuutta voi siksi pitää kuin korkeintaan osasyyllisenä fasismin rikoksiin. Natsismi oli ehkä pikkuporvarillista, mutta natsismin pikkuporvarillisuus ei ainakaan suoraan tai yksittäisenä selityksenä aiheuttanut tapahtuneita kansanmurhia.

Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa rikoksista vaan ihmiskunnan karmeimmista tapahtumista. Siksi jo osasyyllisyyskin on aivan sietämätöntä. Natsikortti on isketty pöytään, eikä tämän jälkeen yhdenkään vähänkään moraalisesti ajattelevan ihmisen pitäisi voida päätyä enää miltään osin myötämieliseen johtopäätökseen pikkuporvarillisuuden hirviömäisyyksiin kykenevästä luonteesta. 

Vaikeaksi kysymyksen pikkuporvarillisuuden yhteydestä fasismiin tekee minusta kuitenkin se, missä määrin kytkös kertoo lopulta pikkuporvarillisuuden ja fasismin välisestä syy-seuraussuhteesta ja missä määrin kyseessä on itse asiassa vain yhteenkuuluvuudesta tai korrelaatiosta, josta esitetyt tulkinnat menevät pitemmälle kuin käytetyt tutkimusaineistot ja -menetelmät tarkkaan ottaen mahdollistavat. 

Liian pitkälle menevien tulkintojen esittäminen on yleisesti ottaen melko tavallista yhteiskunta- ja ihmistieteissä, ja yllättyisin, jos pikkuporvarillisuuden ja fasismin yhteyttä koskeva kirjoittelu, josta iso osa on peräisi ajalta ennen nykytasolle kehittynyttä tutkimusosaamista ja joka on luonteeltaan poliittisesti motivoitunutta, olisi tässä suhteessa poikkeus.

Toinen, joiltain osin filosofisempi kysymys koskee sitä, missä määrin tällaisen syy-seuraussuhteen kuvaaminen fasismin monimutkaisesta historiallisesta kehityksestä on ylipäätään mahdollista. Jotta olisi mielekästä argumentoida pikkuporvarillisuuden osallisuuden puolesta natsismin rikoksiin, tällaisen yhteyden kuvaamisen pitäisi minusta olla kuitenkin edes teorian tasolla mahdollista.

Minulla ei ole kuitenkaan tähän hätään asiantuntemusta asian huolellisempaan arviontiin, mutta syytösten äärimmäisen vakavuuden takia, ja toki ihan jo asian tosiasialuonteen huolellisen arvioinnin vuoksi, Kontulan olisi voinut olla ihan paikallaan pohtia tätä kysymystä tarkemmin. Nyt pikkuporvarillisuus saa täystyrmäyksen jo ennen kuin kirja pääsee kunnolla edes vauhtiin.

Elämää ala- ja yläluokan välissä

Pikkuporvarillisuutta Kontula tarkastelee siis kulttuurina ja mielenmaisemana. Näitä ei voi täysin ymmärtää, jos ei ymmärrä (alemman) keskiluokan asemaa yhteiskunnan taloudellisessa ja sosiaalisessa järjestyksessä.

Tutkimuskirjallisuudessa yhteiskuntaluokan käsitteellä kuvataan ihmisryhmien asettumista toisiinsa nähden hierarkkisiin asemiin. Toisilla ryhmillä on enemmän taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia voimavaroja kuin toisilla. Näiden voimavarojen jakautuminen perustuu keskeisellä tavalla ihmisten asemaan taloudellisen tuotannon ja kulutuksen rakenteissa. 

Luokkarakenteet eivät ole selkeitä, ja ne määrittyvät useiden muuttujien perusteella, mikä tekee myös pikkuporvariston tarkasta määrittelystä hankalaa. Keskeisiä sosioekonomisen aseman mittareita ovat tulot, ammattiasema ja koulutus. Näiden ohella myös sosiaalisilla ja kulttuurisilla mekanismeilla on keskeinen osansa. Tärkeitä ovat niin sosiaaliset verkostot kuin symbolinen valta eli kyky ymmärtää ja määritellä sitä, mitä pidetään arvostettavana, hyvänä tai kauniina. 

Pikkuporvariston paikka luokkarakenteessa on karkeasti ottaen rahvaan alaluokan tai työväenluokan ja vakaammissa taloudellisessa asemassa olevan ylemmän keskiluokan välissä. Leimallista pikkuporvaristolle on, että sillä on “omaisuutta ja statusta – – menetettäväksi, mutta ei niin paljon, että se suojaisi menetyksiltä.”

Pelko statuksen ja taloudellisen turvan menettämisestä kytkee pikkuporvariston sosioekonomisena ryhmänä Kontulan käsittelemään pikkuporvarilliseen mielenmaisemaan. Tarvitaan tietty taloudellinen asema, jotta pikkuporvarillinen elämäntyyli käy mahdolliseksi, mutta talous ei ole niin turvattu, että se tarjoaisi mielenrauhaa. 

Pikkuporvarilliseen elämäntyyliin kuuluvat muun muassa vaaleat sohvat, viininjuonti bulkkilagerin sijaan, ravintolassa käyminen, kuntoilu ja tietyt urheilulajit (juoksu, pyöräily, kävely), sopivan vaikea kirjallisuus ja oikeanlaiset tv-ohjelmat (laatusarjat muttei visailut). 

Keskeistä on myös moraalinen erottautuminen. Yläluokka on saanut kaiken liian helposti, ja rahvas työväenluokka puolestaan on taipuvainen arveluttavaan tuhlailuun, mässäilyyn ja säädyttömyyteen. Keskiluokkaa sen sijaan luonnehtii kunniallisuus. Kaiken ytimessä on usko yksilön kykyyn hallita omaa elämäänsä ja hallinnan tuoma turvallisuuden tunne. Yksilön tulee huolehtia omasta terveydestään, työkunnostaan, siisteydestään, lastensa moitteettomasta kasvatuksesta ja niin edelleen. 

Suurin osa Kontulan kirjasta käsittelee tarkkanäköisesti ja oivaltavasti edellä mainittuihin ja muihin elämänalueisiin liittyviä keskiluokan tapoja ja kulttuuria. Elämäntyyliä, jolle on ominaista muun muassa turvallisuuden, järjestyksen ja hallinnan tuottaminen, ruumiin muokkaaminen, materialismi, mukavuudenhalu, häiriöttömyys ja ulkokultaisuus. 

Kontula korostaa kirjansa keskittyvän ajattelutavan huonoihin puoliin. Hänen mukaansa pikkuporvarillisuus nousee keskiluokasta, mutta se ei ole yhtä kuin keskiluokka eikä keskiluokkaiselle ihmiselle ainoa mahdollinen tapa olla maailmassa. Samoin pikkuporvarillisuuteen sortuminen on mahdollista kaikille yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. 

Suurelle osalle lukijoista kirja tarjoaa varmasti paljon samaistumispintaa mutta myös erottautumisen paikkoja. Tuo kuulostaa niin tutulta, ja tuo. Mutta tuo on kyllä aivan naurettavaa. Kirjaa vasten voi siis halutessaan hyvin peilata omaa keskiluokkaista identiteettiään. Tässä mielessä kirja on, kuten yllä kirjoitin, osa pikkuporvarillista ajattelua ylläpitävää ja ravitsevaa mekanismia.

Ongelmaksi pikkuporvarillinen ajattelu voi muodostua, jos hyvää elämää ja onnellisuutta tuottavat asiat löytyvätkin lopulta muualta kuin siitä pikkuporvarillisesta projektista, joka alituisesti uhkaa vallata koko elämän, tai ainakin liian suuren osan siitä. 

Pikkuporvarillisuuden vaihtoehtona Kontula näkee asiat, joita ei tehdä niiden välinearvon takia vaan tekemisen itsensä tuottaman nautinnon tai itseisarvon vuoksi. Vastakohdiksi asettuvat myös muun muassa vaistonvaraisuus, spontaanisuus ja anarkistisuus. 

Esimerkkeinä Kontula mainitsee menneiden vuosikymmenten Porin jazz -tapahtuman, joka oli musiikinystävien toistensa iloksi tuottama festivaali, ei nykyisenkaltainen kädenlämpöinen verkostoitumistilaisuus porvareille. Toinen esimerkki on argentiinalainen tango, alkujaan hikinen ja kiihkeä työläiskaupunginosien tanssilaji, joka on valtameren ylitettyään laimentunut keskiluokan kansoittamiksi tangomarkkinoiksi Pohjanmaalla. 

Jazzin ja hikisten tanssien ystävänä ymmärrän hyvin, mistä Kontula puhuu. En ole kuitenkaan aivan varma siitä, missä määrin nämä ovat menneet pilalle pikkuporvarillisen ajattelun mädättävän voiman takia ja missä määrin kyse on ennemminkin jostain muista mekanismeista, esimerkiksi markkinavoimista, jotka tuppaavat tekemään kaikista laajemmille joukoille tarkoitetuista tuotteista helpommin pureksittavia, siis keskinkertaisia ja laimeita – siis sellaisia, että pikkuporvaritkin tykkää – niinpä. 

Mutta pointti ei siis ole se, että nämä kulttuuritapahtumat ovat menneet pilalle juuri pikkuporvarillisen mielenmaiseman vaikutuksesta, vaan siitä syystä, että ne on suunniteltu pienimmän yhteisen nimittäjän mukaisesti yleisölle, jolla on monenlaisia mieltymyksiä, mutta ei mitään selkeästi yhtä yhteistä intohimon kohdetta, kuten esimerkiksi vaihtoehtoväen punk-festareilla voi olla.

Kuten aikanaan suomalaisten makua tarkastelleessa gradussanikin totesin, tyypillisin makuprofiili Suomessa on kaikkiruokainen. Useimmat tykkäävät ainakin jossain määrin monenlaisista kulttuurituotteista ja genreistä, mutta vain harvoista asioista täysillä. Jos haluaa miellyttää massoja, makkarassa ei saa olla liikaa makua.

Pikkuporvarillisuuden vaarat

Kontulan mukaan pikkuporvarillisuuden suurin uhka ei ole sen aiheuttama haitta pikkuporvarin itsensä hyvinvoinnille. Vaarallista pikkuporvarillisuudessa on sen aiheuttama uhka toisille ihmisille. 

Taloudellisesti vaikeina aikoina vaarana on pikkuporvariston radikalisoituminen ja alttius fasismiin, joista 1930-luvun tapahtumat ovat hirvein esimerkki. Ei kuitenkaan tarvitse pelätä tätä kauhuskenaariota, sillä pikkuporvaristo voi olla vaarallista myös silloin, kun se ei taannu kohti uskoa totalitaristiseen yhteiskuntajärjestykseen.

Tavallisemmin pikkuporvaristo uhkaa muita ihmisiä edellyttämällä heitä omaksumaan omat arvonsa ja elämäntapansa. Kontrollin kohteena on erityisesti työväenluokka ja muut alemmat yhteiskunnalliset ryhmät, jotka eivät noudata keskiluokkaista kunnollisuuden koodistoa ja tapakulttuuria. Pikkuporvaristo “pyrkii määrätietoisesti ulottamaan omat käsityksensä ja arvostuksena yleiseksi säännöksi, jota myös kaikkien muiden pitää noudattaa – rangaistuksen uhalla.”

Esimerkkinä Kontula mainitsee muun muassa tupakoinnin vastaisen taistelun ja sen, miten se sai uusia piirteitä sitä mukaa kuin tupakointi vähentyi ja muuttui leimallisemmin työväenluokkaiseksi tavaksi. Terveysperusteisen argumentaation rinnalle nousi esteettisiä ja moraalisia perusteluita kuten makutupakoiden kielto, joita ei ollut käytössä silloin, kun “kaikki tupakoivat.”

Merkittävä yhteiskunnallisen vallan ja kontrollin muoto ovat yhteiskunnalliset instituutiot, jotka toimivat pitkälti keskiluokkaisen tapakoodiston mukaisesti. Työväenluokka on auttamatta takamatkalla esimerkiksi koulutusinstituutioissa ja työmarkkinoilla. Keskiluokkaiset käyttäytymiskoodit ovat niin itsestään selvästi osa näiden instituutioiden toimintaa, että sitä on edes vaikea huomata.

Luokkasosiologiaa käsitteleviä esityksiä lukiessa minua mietityttää kuitenkin toisinaan se, millä tavoilla esimerkiksi koulutusinstituutioiden tulisi olla erilaisia, jotta ne eivät luokkasosiologissa tutkimuksissa usein väitetyillä tavoilla suosisi keskiluokkaa työväenluokan tai eri vähemmistöjen kustannuksella. Menemättä tähän kysymykseen sen tarkemmin koulutussosiologeilla on toisinaan erikoinen tapa puhua yhteiskuntaluokkien koulutuseroista ikään kuin ongelma olisi helppo ratkaista, ellei kouluissa tiedostamatta tai jopa suoranaisesti tietoisesti alistettaisi työväenluokkaa ja eri vähemmistöjä keskiluokkaisilla käytännöillä. Millaisia olisivat koulut ja oppilaitokset, joka nykyistä paremmin auttaisivat useampia työväenluokkaisia lapsia ja nuoria menestymään akateemisesti? Tuskin sielläkään toimittaisi vain hävyttömän spontaanisti, vaistonvaraisesti ja anarkistisesti, kuten vielä -70-luvun Porin jazzeilla saatettiin tehdä.

Lopuksi

Kontulan kirja sisältää kuvauksen pikkuporvarillisuuden kritiikin historiasta, analyysiä pikkuporvarillisuuden piirteistä ja seurauksista sekä erittelyä mekanismeista, jotka sitä tuottavat. Kirjassa ei kuitenkaan liiemmin pohdita yhteiskunnallisia tavoitteita tai muutoksen edellytyksiä. Tämä tuntuu puutteelta kirjassa, jossa kuvataan yhteiskunnallista ilmiötä, joka saattaa aiheuttaa vakaviakin ongelmia yksilölle ja yhteiskunnalle. 

Tämä jättää minut myös miettimään, kuinka suuri ongelma yhteiskunnan pikkuporvarillisuus Kontulan mielestä lopulta on. Ilmiö on kuvattu ja sen ongelmallisuuden puolesta argumentoitu, mutta ratkaisuehdotuksia ei koettu tarpeelliseksi esittää. Jos pikkuporvarillisuutta voi kuitenkin pitää ihan oikeanakin ongelmana, kirjan kapitalismikriittiset loppusanat antanevat viitteitä siitä, mistä suunnasta pikkuporvarillisuuden aiheuttamiin ongelmiin tulisi Kontulan mukaan etsiä korjausehdotuksia.

Kenelle Pikkuporvarit-kirjaa voi suositella? Kirjan ensisijainen yleisö koostuu uskoakseni muista pikkuporvarillisuuden kriitikoista, joita löytyy ehkä eniten yliopistokirjastojen yhteydessä toimivista kahviloista ja yliopistojen lähikuppiloista. Kirja voi antaa ajattelemisen aihetta myös niille, joita ajoittain mietityttää tai ahdistaa oma “keskiluokkaisuus” ja pikkuporvarillistuminen. Kaiken kaikkiaan kirja on minusta monin kohdin oivaltavasti ja tarkkanäköisesti kirjoitettua sosiologista kahvipöytäkeskustelua, juuri sellaista kuin mitä odotinkin sen tarjoavan.

Entä alkupuolella esittämä huoleni siitä, olenko taantumassa oman elämäni pikkuporvariksi? Kirjan luettuani en oikein jaksa murehtia asiasta, enkä ole aivan varma, missä määrin olin asiasta vakavasti huolissani edes ennen kirjan lukemista.

Tietyt pikkuporvarilliset huolet, jotka tulevat osaksi elämää erityisesti lasten myötä, ovat tietyssä mielessä väistämättömiä sellaisella ihmisellä, joka elää minua vastaavassa taloudellisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa asemassa. Olen sisäistänyt nämä ihan luontevaksi osaksi omaa ajatteluani ja toimintaani, enkä koe niiden ottaneen elämääni haltuunsa jotenkin väärällä, kaiken merkityksellisen alleen hautaavalla tavalla.

Muiden tehtävä on arvioida sitä Kontulan esittämää vaaraa, missä määrin pikkuporvarillisuuteni on uhka toisille ihmisille. Itse en osaa olla pikkuporvarillisuudestani huolissani.