Apua self-helpistä – vai apua, self-helpiä!

Olen tilastollisesti tyypillinen mies siinä mielessä, että en juurikaan kuluta self-help-kirjallisuutta tai vastaavia itsensä kehittämiseen, voimaantumiseen ja tsemppaamiseen tarkoitettuja kulttuurituotteita. 

Tein poikkeuksen vaimoni kehotuksesta. Olen kuunnellut muutamia jaksoja Anna Perhon Elämänkoulu-podcastia. Vaimoni mukaan minulla on taipumusta sabotoida omia tavoitteitani ja jättää kesken hankkeita juuri ennen kuin menestys koittaa. 

En itse tällaista ongelmaa tietenkään tunnista, saati myönnä, mutta useat kehotukset tekivät tehtävänsä. Niinpä olen kuunnellut muutamia jaksoja Perhon podcastia.

* * * *

Elämänkoulu on uskoakseni aika tyypillistä self-help-materiaalia. Se koostuu alle tunnin mittaisista jaksoista, joissa Perho pitää monologia tai keskustelee vieraidensa kanssa kulloisestakin aiheesta. 

Perho puhuu olevansa valmentaja, coach. Tavoitteena on tukea kuuntelijaa tekemään tavoittelemiaan elämänmuutoksia, oli kyse sitten työelämästä, ihmissuhteista tai muista elämänalueista.

Olen kuunnellut podcastiä ihan uteliaasti, mutta samalla todennut, että en selvästikään ole kohdeyleisöä. Elämänkoulu on enimmäkseen ihan harmitonta viihteellistä materiaalia, mutta puhutut asiat tuntuvat useimmiten aika itsestään selviltä eikä podcastissä ole esimerkiksi erityisen oivaltavia näkökulmia, jotka kannustaisivat jatkamaan kuuntelemista.

On todettava, että Perhon siteeraman lukijapalautteen perusteella monet ovat kyllä kokeneet Elämänkoulun jopa erittäin hyödylliseksi. Todennäköistä toki on, että kriittisemmät kuuntelijat ovat jättäneet palautteen antamatta tai Perho sen kertomatta. 

Uskon itsekin, että materiaali voi olla ihan sopivaa esimerkiksi sellaiselle, joka haluaa muutosta, mutta on henkilökohtaisen tilanteensa kanssa sen verran pahassa solmussa, että vastauksia on vaikea hahmottaa itse. Vaikeassa tai kuormittavassa elämäntilanteessa ei ole useinkaan hyvä jäädä ongelmiensa kanssa yksin, tällöin apu voi löytyä esimerkiksi podcastistä.

* * * *

Jos ajatellaan, että Elämänkoululla on jotain muutakin tällaista arvoa kuin viihdearvoa, niin tutkijana en voi kuitenkaan olla kritiikitön tällaista materiaalia kohtaan.

Perho kyllä siteeraa jonkin verran lukemiaan lähteitä, joihin hänen mielipiteensä tai ohjeensa perustuvat. Monet neuvot tuntuvat olevan tavallaan myös ihan perusjärkeilyä siitä, miten muutoksen aikaansaamiseksi kannattaisi toimia. Tavoitteellinen, suunnitelmallinen ja strukturoitu toiminta kannattaa, noin esimerkiksi.

Silti minun on mahdotonta välttää kysymästä sitä, onko tutkimusnäyttö Perhon mielipiteiden ja ohjeiden pohjalla niin vankkaa, että niiden perusteella on viisasta alkaa suunnitella omaa elämänmuutostaan.

Elämänmuutokseen tähtäävien valmennusten kehittäminen ei ole vaadittavan tietopohjan puolesta välttämättä kovinkaan erilainen hanke psyko-sosiaalisten interventioiden kehittämiseen verrattuna. 

Olen jonkin verran seurannut tällaista työtä ja osallistunut siihen tutkijan ja asiantuntijan töissäni. Tutkimustyössäni olen muun muassa etsinyt vastauksia siihen, onnistutaanko lasten ja nuorten elämää muuttamaan toivotulla tavalla lastensuojelun interventioiden avulla.

Tämän kokemuksen pohjalta tiedän, että toimivien menetelmien kehittäminen ihmisen elämänmuutoksen tueksi on tutkimus- ja kehittämistehtävänä mittava. Interventioita ja menetelmiä voidaan kehittää isoissa tutkimusryhmissä vuosikausia ja niiden vaikutuksista debatoidaan tieteellisissä lehdissä, seminaareissa ja konferensseissa.

Jos hyvin käy, voidaan saada kehitettyä palvelu, jolla tutkimuksissa todetaan olevan toivottuja vaikutuksia. Tällöinkään intervention toteutus ei tapahdu tuosta vain, vaan sen tuottaminen vaadittujen kriteerien mukaisesti vuodesta toiseen vaatii omaa erityisosaamistaan. Muutoin tulokset voivat valua hukkaan tai pahimmillaan kääntyä tavoitteiden vastaisiksi.

* * * *

Perinteinen sosiologinen self-help kritiikki lähtee siitä, että ihmisten ongelmat johtuvat yhteiskunnan rakenteista eikä niitä kannattaisi hoitaa yksilöihin keskittymällä. Self-help voidaan nähdä jopa uhkana demokratialle, kun ihmiset kääntyvät yhteisöllisten ongelmien ratkaisusta itseään kohti. Marxilaisen version mukaan väärän tietoisuuden vallassa olevat self-helpin kuluttajat pelaavat kapitalismin ja omistavan luokan pussiin.

En itse kannata näiden teesien radikaalia versiota, jossa kaikenlaisesta yksilön hoitamisesta tulisi pidättäytyä ja keskittyä yhteisöllisiin ratkaisuihin. 

On realismia lähteä siitä, että elämme historiallisesti erittäin pitkälle yksilöllistyneessä yhteiskunnassa, jossa yksilöt ovat merkittävässä määrin itse vastuussa elämänkulustaan ja paikastaan yhteiskunnasta. 

Kun traditiot ja yhteisöt eivät määritä yksilöä, kysyntä erilaisille psyk-alkuisille ammattilaisille ja self-helpille on laajaa. Liki loputtomalta tuntuva itsereflektio on tullut jäädäkseen eikä se ole ainakaan vähenemään päin. 

Kriittisesti voi toki huomauttaa, että kyse ei ole vain siitä, että olosuhteet luovat kysyntää. Kyse on monille alan toimijoille jopa hyvinkin kannattavasta bisneksestä. Tarjonta luo kysyntää.

Jotta tällainen apu olisi eettisesti kestävällä pohjalla, minun on vaikea nähdä, että se voisi perustua mihinkään muuhun kuin parhaaseen käytettävissä olevaan tutkimusnäyttöön. Voi olla, että Perholla se perustuukin, mutta tämä tieto ei hänen ohjelmastaan oikein välity.

* * * *

Asia ei ole ihan mustavalkoinen. 

Self-help keikkuu jossain määrin selvästikin viihteen ja itsehoidon rajamailla. Yhtäältä sitä kulutetaan samalla tavoin rentoutumiseen kuin tv-sarjoja, romaaneja tai aikakauslehtiä. Toisaalta siitä saatetaan hakea ratkaisuja merkittäviinkin elämän kysymyksiin. 

Jos olisi selvää, että self-helpin tuottamiseen liittyy merkittävää vastuuta ja sen kuluttamiseen vastaavasti riskejä, siihen kohdistuisi samanlaista sääntelypainetta kuin esimerkiksi terveyspalveluiden tuottamiseen. 

Tähän asti valtavirran self-help on enimmäkseen kuitenkin pysynyt tällaisen keskustelun ulottumattomissa. Sikäli kuin bisnekseen liittyy riskejä, ne eivät ole toteutuneet niin laajalti, että asia olisi herättänyt suurempaa kuohuntaa.

Joitain räikeitä tapauksia toki pulpahtelee pintaan aika ajoin. Etsimättä mieleeni tulee Maria Nordinin nimi ja syöpäpotilaille tarjottavat enkelihoidot, jotka ehkä jossain väljässä mielessä voi lukea self-helpin kanssa samaan ihmisille tarjottavan sääntelemättömän avun kategoriaan.

Ollakseen eettisesti kestävää self-helpin tuottajien on vähintäänkin suositeltava asiakkaitaan hakeutumaan hoitoon, jos heillä on vaikeampia ongelmia tai sairauksia. Näin Anna Perhokin on joissain kuuntelemissani jaksoissaan kehottanut toimimaan. 

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vastuu konseptin toimivuudesta siirretään ehkä turhan suureksi osaksi kuluttajalle. Kuuntelijalle on vaivatonta todeta, että kannattaa lopettaa, jos kuultu ei miellytä.

Tämä tekee tuotannosta helppoa, kun päätä ei tarvitse vaivata hankalilla kysymyksillä siitä, mitkä metodit tutkitusti toimivat, kenelle ja missä tilanteessa. 

Asiallisesti ottaen kysymys self-helpin vaikuttavuudesta ei ratkea antamalla kuluttajan kokemuksen ratkaista.

* * * *

Tämä oli varmaankin aika tyypillinen tutkijan vuodatus self-helpistä. Mutta minkäs teet. 

I just couldn’t help myself.

Antti Kääriälä
Sosialidemokraatit Helsinki

Kirjoitan yhteiskunnasta ja politiikasta sekä lukemistani kirjoista. Ehkä jostain muustakin, katsotaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu