Lastensuojelun epäonnistumisista, hatkailusta, huonosta tietopohjasta, palveluiden kehittämisestä ja muustakin

Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu valottaa lastensuojelun varjopuolia, jotka todennäköisesti selittävät myös lastensuojelun huonoja tuloksia.

Viime vuonna julkaistussa tutkimuksessamme totesimme lastensuojelun tekemien kodin ulkopuolisten sijoitusten pitkän aikavälin tulokset huonoiksi. Kodin ulkopuolelle lapsuus- ja nuoruusaikana sijoitettuna olleilla henkilöillä meni kaikilla tutkimillamme sosiaalisilla, terveydentilaa ja käyttäytymistä tarkastelevilla mittareilla ikätovereitaan heikommin varhaisaikuisuudessa.

Tulosten painoarvoa lisää se, että pystyimme vertailemaan sijoitettuna olleita lapsia myös heidän sisaruksiinsa, joita ei sijoitettu kodin ulkopuolelle lapsuudessa. Tällöin pystyimme sulkemaan pois tuloksiin vaikuttavien tekijöiden joukosta sisarusten jaetun perhetaustan ja geeniperimän vaikutukset. Esittelemme Heikki Hiilamon kanssa tuloksia tarkemmin juuri julkaistussa Yhteiskuntapolitiikan kirjoituksessamme.

Keskeinen haaste lastensuojelutoimien arvioinnissa on selvittää, mistä sijoitettuna olleiden lasten keskimääräistä heikompi varhaisaikuisuuden tilanne johtuu. Tutkimuksemme tulokset viittaavat siihen, että perhetausta ei yksin selitä tuloksia.

Tutkimuksessamme pyrimme huolellisesti kontrolloimaan myös lapsen yksilölliset tekijät, kuten mielenterveys- ja käytöshäiriöt. Tämäkään ei muuttanut tuloksia. Samoin ei muuttanut myöskään lasten koulumenestyksen kontrollointi.

Vaikuttaa siten todennäköiseltä, että myöskään yksilölliset tekijät eivät kokonaan selitä sitä, miksi sijoitettua olleilla lapsilla menee muuta väestöä ja jopa sisaruksiaan heikommin. On tosin sanottava, että tutkimuksen rajoitusten vuoksi tämä viimeisin päättely ei ole enää niin vahvaa kuin voisi toivoa.

Mistä tulokset sitten kertovat?

Todennäköistä on, että selitystä on haettava muualta eli perheen ja yksilön ulkopuolisista ympäristötekijöistä. Meidän tutkimuksemme ei mahdollista erityisen tarkasti sen arviointia, mistä voisi olla kyse, mutta joitain viitteitä siitäkin voi saada.

Tutkimuksemme mukaan erityisen huono tilanne oli lapsilla ja nuorilla, jotka olivat olleet sijoitettuna lastensuojelulaitoksiin ja jotka olivat kokeneet useita sijaishuoltopaikkojen vaihdoksia.

Tästä herää kysymys, ovatko lastensuojelulaitokset selitys saamiimme tutkimustuloksiin.

Erilaisten tutkimusten, viranomaisten selvitysten ja median juttujen perusteella lastensuojelulaitosten ongelmat eivät ole harvinaisia.

Voikin olla ihan mahdollista, että sijaishuoltopaikat epäonnistuvat keskeisessä lastensuojelutehtävässään ja ovat pahimmillaan jopa osasyynä sille, että heidän asiakkainaan olevat lapset saavat keskimääräistä huonommat eväät elämään. Painotan sanaa keskimäärin, sillä kaikilla lastensuojelulaitoksissa olleilla lapsilla ei missään nimessä mene laisinkaan huonosti.

Epätavallista ei ole kuulla myöskään esimerkiksi siitä, että laitoksissa olevat nuoret oppivat toisiltaan epäsosiaalista käyttäytymistä tai huumeiden käyttöä.

Tämänpäiväiset HS:n jutut kaltaiset tarinat kuitenkin muistuttavat myös sen mahdollisuudesta, että lastensuojelulaitosten huonot olot eivät ole ainoa selitys sijoitettuna olleiden lasten heikolle tilanteelle.

Sen sijaan ongelma voivat olla olosuhteet, joissa nuoret viettävät aikaansa, kun ovat karanneet näistä laitoksista eli ottaneet hatkat, kuten lastensuojeluslangilla tavataan sanoa.

HS:n juttu valottaa hyvin niitä vaarallisia olosuhteita ja riskikäyttäytymistä, joille hatkassa olevat nuoret altistuvat. He saattavat esimerkiksi joutua seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja joutua ympäristöihin, joissa tehdään rikoksia ja käytetään huumeita.

Pidän varsin todennäköisenä, että tämänkaltaiset haitalliset kokemukset ovat yksi merkittävä selitys myös sille, miksi lastensuojelulaitoksiin sijoitettuna olleiden nuorten elämänkulku on keskimäärin muita selvästi kuoppaisempi pitkälle aikuisikään saakka.

En myöskään yhtään ihmettele nuoria, jotka hatkailevat. Ainakin minun olisi ollut vaikea viettää nuorena pitkiä aikoja lastensuojelulaitoksen kaltaisessa paikassa ilman, että pääsisin joskus ulos ja tekemään muitakin kuin laitoksen tarjoamia asioita.

Lastensuojelun kammottavan huono tietopohja

HS:n jutusta selviää myös ohimennen se, että hatkailusta ei ole olemassa kovin luotettavaa tietoa siitä syystä, että lastensuojelulaitoksista karkaamisista ei pidetä systemaattisesti minkäänlaista kirjaa.

Tämä kertoo suoraan sanottuna rakenteellisesta välinpitämättömyydestä, jonka uhreja vaikeimmassa tilanteessa olevat lapset ja nuoret ovat olleet Suomessa jo pitkään.

Vertailun vuoksi mainitsen tässäkin yhteydessä jo joissain aiemmissa kirjoituksissa mainitsemani faktan, että lastensuojelun sijaishuoltoon käytetään Suomessa suunnilleen yhtä paljon rahaa kuin syövän hoitoon.

Tuntuisi aika absurdilta, jos syöpähoidoissa käyneiden ihmisten tilanteesta ei pidettäisi kirjaa, joka mahdollistaisi hoitojen laadun kontrolloinnin ja kehittämisen. Juuri näin toimitaan kuitenkin lastensuojelussa.

Syynä tähän on varmaankin se, että lastensuojelun kuten muidenkin sosiaalihuollon palveluiden asiakkaat tulevat keskimäärin sen verran marginalisoituneista taustoista, että heidän ongelmansa ja heille suunnattujen palveluiden laatu ei kiinnosta keskiluokkaista enemmistöä. Tällöin palveluiden kehittäminen ei myöskään saa sitä huomiota ja niitä resursseja, joita korkeatasoisen palvelujärjestelmän rakentaminen vaatisi.

Oli miten oli, lastensuojelun tietopohja vaatii joka tapauksessa määrätietoista ja systemaattista vahvistamista. Tässä on uusilla hyvinvointialueilla paljon tekemistä. Jotain valoa tunnelin päässä kuitenkin on, sillä sosiaalihuollon rekistereitä ollaan valtakunnallisesti kehittämässä.

Saa nähdä, milloin saamme myös hatkailun kaltaisesta lastensuojelun asiakkaiden hyvinvoinnin ja terveyden kannalta merkittävästä ilmiöstä systemaattisemmin tietoa. Hyvä sinänsä, että HS:n jutussa esitellyn selvityksen kaltaisia tarkasteluja tehdään.

Selviytymisharha vääristää ajatuksiamme

Selviytymisharhalla tarkoitetaan virheellistä päättelyä, joka johtuu siitä, että tarkastelemme tapauksia, jotka ovat selvinneet jostain tapahtumasta tai prosessista. Ongelma siinä syntyy siitä, että emme tarkastele niitä tapauksia, jotka eivät selviytyneet. Tämä johtaa virheelliseen käsitykseen siitä, minkälaista onnistuneen toiminnan tulisi olla.

Klassinen esimerkki selviytymisharhasta tulee toisesta maailmasodasta. Usein kuullun tarinan mukaan liittoutuneiden armeija analysoi taistelussa selviytyneitä lentokoneita ja ehdotti lisäpanssarointeja kohtiin, joihin oli osunut eniten luoteja.

Oikea ratkaisu oli kuitenkin asentaa lisäpanssaroinnit niihin paikkoihin, joihin osumia ei ollut tullut. Näihin paikkoihin iskuja saaneet lentokoneet eivät olleet koskaan palanneet tukikohtaan analysoitavaksi.

Miten selviytymisharha näkyy tarinoissa ja tutkimuksissa lastensuojelusta?

Median jutuissa haastatellaan usein henkilöitä, jotka ovat olleet nuorempina lastensuojelun asiakkaita, mutta ovat päässeet tavalla tai toisella vaikeimpien aikojen yli. Näin oli HS:nkin tämänpäiväisessä jutussa.

Sama koskee helposti myös tutkimuksia, joissa haastatellaan jälkikäteen entisiä lastensuojelun asiakkaita. Henkilöt, jotka ovat päässeet parhaiten jaloilleen hankalan teini-iän jälkeen, on helpompi saada mukaan tutkimuksiin.

Näistä jutuista jää tällöin melko systemaattisesti puuttumaan henkilöt, joilla menee edelleen huonosti tai jotka ovat saattaneet jopa kuolla.

Vaikeuksistaan selviytyneiden tarinoista saamme usein kuulla, että he olisivat tarvinneet nuorempana vain jotakuta, joka olisi kysynyt heiltä, miten heillä menee ja miten heitä voisi auttaa.

Tästä syntyy meille käsitys, jonka mukaan tarvitsemme lisää nimenomaan sellaisia palveluita, joissa nuorilta kysytään näitä kysymyksiä ja tarjotaan heille heidän tarvitsemaansa apua.

Onko tämä kuitenkaan oikea kuva siitä, miten palvelujärjestelmää tulisi kehittää vai onko tämä meille näistä selviytymistarinoista syntynyt harhakuva palvelujärjestelmän ongelmista?

Sikäli kuin tunnen tällaisten nuorten kanssa työskenteleviä ammattilaisia, he nimenomaan kysyvät nuorilta tai heidän vanhemmiltaan, miten heillä menee ja miten heitä voisi auttaa. Aika usein kuulen ammattilaisilta kuitenkin myös, että nuori tai heidän vanhempansa ei erityisemmin halua apua eikä ole motivoitunut osallistumaan tukitoimiin, koulutukseen tai hoitoihin, joita heille tarjotaan.

Monia nuoria on kuunneltu useita kertoja, on kutsuttu erilaisiin tilaisuuksiin ja on tarjottu erilaisia ratkaisuita ja palveluita, mutta kun omaa motivaatiota ei ole, niin näistä ei ole apua.

Ongelma voi toki olla, että nuorella voi olla syvempi luottamuspula ammattilaisiin, joita he kohtaavat. Yhtä hyvin mahdollista on, että heillä on myös yksinkertaisesti parempaa tekemistä, koska mielenkiinnon kohteet ja ajankohtaiset kysymykset ovat jossain aivan muualla kuin siinä, mikä palvelujärjestelmän mielestä nuorelle on parhaaksi.

Toinen tuttu tarina on se, että tarjolla ei ole sellaista palvelua, jota nuori tarvitsee, vaan sellaista, jota saatavilla sattuu olemaan. Lääkäriaikaa tai ADHD-lääkityistä voi joutua odottamaan kuukausikaupalla, mutta nuorelle tarjotaan jotain keskusteluapua, joka ei häntä kiinnosta eikä auta.

Lisäksi on varmasti tietty määrä myös niitä nuoria, joille ratkaisevia kysymyksiä siitä, miten heillä menee ja millaista apua he tarvitsisivat, ole kerta kaikkiaan kysytty.

Kuitenkin jos uskoisimme mediassa ja erilaisissa selvityksissä meille tarjottavaa kuvaa, vaikuttavat nämä tapaukset olevan enemmistössä niistä nuorista, joilla on erilaisia vaikeuksia elämässään.

Median tarinoissa esiintyvät nuoret saattavat kuitenkin olla vähemmistössä niistä nuorista, jotka näitä palveluita enimmäkseen käyttävät ja tarvitsevat. He ovat niitä, jotka ovat jossain kohtaa löytäneet halun muuttaa elämänsä suuntaan.

Tällöin voi riittää, että joku vastaantuleva ihminen kysyy, miten menee ja miten voin auttaa. Tällaisen henkilön ei tarvitse olla edes minkään alan ammattilainen. Usein näissä tarinoissa nuoresta kiinnostunut ihminenkin onkin saattanut olla vaikkapa kirjastonhoitaja, naapuri tai joku vastaava.

Kun nuorelle on syntynyt motivaatio kertoa kuulumisistaan ja ottaa apua vastaan, muutos parempaan on mahdollinen ja jopa todennäköinen, kunhan tällöin on saatavilla joku, joka kuuntelee ja tarjoaa apua ja tukea.

Mitä tämä tarkoittaa palveluiden suunnittelemisen kannalta?

Minusta tulkinta siitä, miten nuorten palvelujärjestelmää tulee kehittää, on aika erilainen, jos kuuntelemme näitä selviytymistarinoita, kuin jos mietimme koko sitä nuorten joukkoa, joka näiden palveluiden piirissä on.

Tarvitsemme tietenkin myös sitä, että vaikeuksissa olevilta nuorilta kysytään, miten heillä menee ja miten heitä voidaan auttaa. Tämä on kuitenkin yksin aika riittämätön ja naiivi käsitys niistä asioista, jotka kaipaavat kehittämistä. Pahimmillaan tämän ottaminen palveluiden kehittämisen ohjenuoraksi voisi johtaa siihen, että keskitymme aivan vääriin asioihin.

Tietenkään tilanne ei ole onneksi tällainen, sillä oikeasti on varsin hyvin tiedossa, että nuorten palveluiden kehittäminen on kokonaisvaltaista työtä. Tärkeää on tietenkin tarjota apua nuorille, jotka osoittavat pienintäkin valmiutta ja motivaatiota avun vastaanottamiseen.

Lisäksi niille, jotka eivät ole tähän valmiita, tarvitaan pitkäjänteistä luottamuksen rakentamista ja turvallisia oloja.

Tämän kanssa tekemistä riittää. Osoittihan myös meidän tutkimuksemme, että nimenomaan ne nuoret, jotka kokevat useita sijoituspaikkojen vaihdoksia, ovat suurimassa riskissä kohdata erilaisia vastoinkäymisiä. Heillä on todennäköisesti kaikkein huonoimmat kokemukset myös ihmissuhteiden pysyvyydestä ja luottamuksesta toisiin ihmisiin. Nämäkin nuoret tarvitsevat sitä, että heidän hyvinvoinnistaan huolehditaan.

Antti Kääriälä
Sosialidemokraatit Helsinki

Kirjoitan yhteiskunnasta ja politiikasta sekä lukemistani kirjoista. Ehkä jostain muustakin, katsotaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu