Onko nuorten rikokset lastensuojelun sijoitusten lisääntymisen taustalla?
Nuorison hyvinvoinnin eriytymisestä tai polarisaatiosta on keskusteltu pitkään, ja sitä on pidetty yhtenä mahdollisena selityksenä lastensuojelun sijoittamien nuorten määrän voimakkaalle kasvulle. Tuore tutkimus toi esiin tarpeellista tietoa nuorten rikoskäyttäytymisen ja lastensuojelun ajallisista muutoksista. Lopullisia totuuksia emme kuitenkaan vielä saaneet.
Tuoreessa laajaa väestöaineistoa hyödyntävässä tutkimuksessa tutkijat tarkastelivat rikoksista epäiltyjen nuorten sijoittamista kodin ulkopuolelle. Olen kaivannut tällaista tutkimusta, sillä meillä on ollut vain epämääräisiä käsityksiä siitä, miksi Suomessa sijoitetaan nykyisin kaksi kertaa enemmän nuoria kodin ulkopuolelle kuin 1990-luvulla.
Yhtenä selityksenä on usein tarjottu nuorten hyvinvoinnin polarisaatiota: suurimmalla osalla nuorista menee paremmin kuin ennen, mutta pienellä osalla jopa aiempaa huonommin. Huomasin joitain vuosia sitten, että tämä polarisaatioteesi oli alkanut ärsyttää minua. Tutkijana minua häiritsi se, että en ollut löytänyt väitteelle riittävää tutkimuksellista tukea.
Usein väitteellä perusteltiin jopa varsin laajamittaisia yhteiskuntapoliittisia toimenpiteitä. Tämä oli omiaan lisäämään ärsytystä, sillä siinä tieteellistä auktoriteettia tulee helposti käytettyä jopa kyseenalaisilla tavoilla. Edes hyviä tarkoitusperiä ei tulisi perustella hataralla tai puuttuvalla tutkimustiedolla.
Muutama vuosi on kulunut, ja ärtymykseni on laantunut, mutta kysymys on yhä avoin: miksi Suomessa on nähty tarpeelliseksi käyttää yhä voimakkaampia keinoja nuorten olojen turvaamiseksi? Kertooko tämä todella nuorten hyvinvoinnin polarisaatiosta?
Polarisaatioteesin kaksi versiota
Nuorten hyvinvoinnin eriytymisestä voidaan esittää ainakin kaksi eri skenaariota (ks. kuvio 1). Ne on tärkeä tuoda esiin, sillä ne kuvaavat keskenään mahdollisesti hyvinkin erilaisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja saattavat edellyttää myös toisistaan poikkeavia ratkaisuja.
Ensimmäisessä skenaariossa hyvinvoivan väestönosan hyvinvointi kasvaa ajan myötä. Taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien hyvinvointi sen sijaan ei parane samalla tavoin vaan saattaa polkea paikallaan. Sikäli kuin nuorison polarisaatioteesi pitää paikkansa, olen pitänyt tätä skenaariota todennäköisempänä. Vastaavaa kehitystä on havaittu viime vuosikymmeninä aikuisväestön sosioekonomisissa terveyseroissa.
Tämä skenaario on uskottavampi myös siksi, että se on sovussa ihmisten elämään tavallisesti kuuluvien tavoitteiden kanssa. Ihmiset pyrkivät hyvinvointinsa parantamiseen, ei heikentämiseen. Ihmiset onnistuvat tässä kuitenkin eri todennäköisyydellä, ja onnistumisen todennäköisyys on yhteydessä yhteiskunnalliseen asemaan. Tämän vuoksi hyvinvointi kasaantuu, huono-osaisuus ei niinkään.
Polarisaatioteesin toinen skenaario kertoo huolestuttavammasta kehityskulusta. Tässä versiossa väestöryhmien hyvinvointi erkaantuu, koska hyväosaisten hyvinvointi lisääntyy samalla, kun sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevissa ihmisryhmissä hyvinvointi heikkenee ja ongelmat vaikeutuvat. Tällaiseen kehitykseen voi viitata myös joidenkin tutkimuksien ja tilastojen havainto siitä, että vaikka rikoksia tekeviä nuoria on aiempaa vähemmän, rikoksia tekevät nuoret tekevät aiempaa enemmän rikoksia.
Nämä eri skenaariot edellyttävät erilaisia reaktioita. Erityisesti jälkimmäisessä skenaariossa ei välttämättä riitä, että kaikki pyritään saamaan mukaan samaan myönteiseen kehitykseen. Voi olla tarpeen käyttää enemmän kohdennettuja toimia kuten lastensuojelun palveluita, joilla tuetaan vaikeassa asemassa olevia ihmisryhmiä.
Sen sijaan skenaariossa 1 ongelmiin erikoistuneiden viimesijaisten palveluiden kuten lastensuojelun sijoituksien lisääminen ei ole todennäköisesti tarkoituksenmukaista, etenkin kun huomioidaan huostaanottojen mahdollisesti haitalliset vaikutukset sijoituksen marginaalilla oleville nuorille. Tätä kantaa lähelle tulevat ne toisinaan esitetyt tulkinnat, joiden mukaan sijoitusten voimakas lisääntyminen Suomessa on nähtävä palvelujärjestelmän epäonnistumisena.
Rikoksia tekevien nuorten toimintaan puututaan aiempaa useammin lastensuojelun sijoituksilla
Lastensuojelun sijoitukset ovat siis lisääntyneet dramaattisesti, vaikka nuorten hyvinvointi on keskimäärin parantunut. Tämän kehityksen myötä moni on pitänyt mahdollisena, että polarisaatioteesin jälkimmäinen huolestuttavampi skenaario on toteutunut.
Alussa mainitsemani tuore tutkimus toi hiljattain lisää valoa siihen, miten rikollisen käyttäytymisen ja lastensuojelun sijoitusten välinen yhteys on muuttunut viime vuosina.
Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että ”rikoksista epäillyt nuoret ovat nuoremmissa syntymäkohorteissa vanhempia kohortteja useammin sijoitettuna kodin ulkopuolelle 0–17-vuotiaana, ja sijoitusten yleistyminen rikoksista epäillyillä on ollut muuta väestöä voimakkaampaa” (ks. kuvio 2).
Tutkijat pohtivat polarisaatioteesiä yhtenä mahdollisena selityksenä tälle havainnolle: ”kun rikoksista epäiltyjen nuorten osuus vähentyy sekä väestötasolla että sijoitettujen nuorten keskuudessa, herää kysymys, ovatko rikoksista epäillyt ja erityisesti useammista rikoksista epäillyt nuoret keskimäärin aiempaa huono-osaisemmista perhetaustoista ja onko heillä aiempaa enemmän esimerkiksi päihteiden käyttöä, mielenterveyden häiriöitä tai koulunkäynnin ongelmia.”
Toisena selityksenä tutkijat pohtivat sitä mahdollisuutta, että lastensuojelun sijoitukset kohdistuvat yhä voimakkaammin rikoksia tekeviin nuoriin, kuten lain mukaan on tarkoituskin. Tämä voi heijastaa aiempaa tiukempaa yhteiskunnallista suhtautumista nuorten rikoksiin. Kolmatta vaihtoehtoa eli sitä, että tulokset johtuvat ennaltaehkäisevien palveluiden ja lastensuojelun avohuollon tuloksellisuuden heikentymisestä, tutkijat eivät mainitse.
Tutkimus ei lopulta anna vastausta siihen, miksi rikoksia tekevien nuorten sijoitukset ovat lisääntyneet.
Se ei kuitenkaan sulje pois polarisaatioteesin huolestuttavamman version mahdollisuutta. Jos sijoitukset olisivat lisääntyneet yhtä lailla sekä rikoksia runsaasti että vähän tekevien ja rikoksia kokonaan tekemättömien nuorten kohdalla, olisin pitänyt polarisaatioteesiä epätodennäköisempänä selityksenä.
Tulosten valossa on siis täysin mahdollista, että osa rikoksia tekevistä nuorista voi aiempaa huonommin. Siksi myös lastensuojelutoimien kohdentaminen aiempaa enemmän juuri tähän ryhmään voi olla perusteltua.
Tarkastellaan kuitenkin vielä tarkemmin erään toisen tutkimuksen valossa sitä, miten nuorten perheen sosioekonominen asema on viime vuosina ollut yhteydessä nuorten ongelmakäyttäytymiseen.
Rikekäyttäytymisen lisääntyminen koskee vain hyvin pientä osaa nuorista
Yksi harvoja polarisaatioteesiä empiirisesti tarkastelevia tutkimuksia on Noora Knaappilan väitöskirja (2021), jossa hän tarkasteli aihetta monille tutun kouluterveyskyselyn aineistolla. Väitöskirjassaan Knaappila tutki nuorten ongelmakäyttäytymisen sosioekonomisten erojen kehitystä 2000-luvulla.
Tutkimuksessa sosioekonomisilla ongelmilla tarkoitetaan vanhempien yksinhuoltajuutta, matalaa koulutusta ja työttömyyttä. Sosioekonomisesti heikoimmassa asemassa olevien nuorten perheissä nämä kaikki olivat läsnä (ks. kuvio 3 vaaleansininen viiva 4).
Yhdessä väitöskirjan artikkeleista tarkastellaan rikekäyttäytymistä (delinquency), joka kattaa paitsi rikollisuuden myös muun normien vastaisen toiminnan.
Vinkit muista rikoskäyttäytymisen eriytymistä koskevista tutkimuksista ovat tervetulleita, itse en tähän hätään muita onnistunut löytämään. Erään toisen kattavan väestöpohjaisen tutkimuksen mukaan rikoskäyttäytyminen on viime vuosina kasaantunut jossain määrin aiempaa enemmän rikosaktiivisimmille nuorille, mutta tässä tutkimuksessa ei tarkasteltu nuorten sosioekonomisia taustoja.
Knaappilan tulokset viittaavat siihen, että totta tosiaan, suomalaisten nuorten sosioekonomiset erot rikekäyttäytymisessä kasvoivat vuosien 2000–2015 välillä (ks. kuvio).
Kun katsotaan tarkemmin, nähdään kuitenkin, että erot kasvoivat ainoastaan sosioekonomisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien nuorten ja muiden ryhmien välillä. Tutkitun aikajakson alussa, vuosina 2000–2001, rikekäyttäytymistä esiintyi 46 prosentilla heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa olevista pojista. Viimeisinä tutkimusvuosina, 2014–2015, vastaava luku oli noussut 73 prosenttiin, mikä osoittaa selkeää kasvua. Muilla sosioekonomisilla ryhmillä rikekäyttäytyminen väheni.
Tulosten tulkinnassa on tärkeää huomioida, että sosioekonomisesti heikoimmassa asemassa olevaan ryhmään kuului vain hyvin pieni osa nuorista. Koko aineistossa tähän ryhmään kuului pojista noin 0,3 prosenttia. Vuosien 2014–2015 otoksessa tämä tarkoitti 197 poikaa yli 23 000:sta.
Tutkimus tarjoaa jonkinlaista tukea polarisaatioteesin huolestuttavammalle skenaariolle. On kuitenkin siis huomattava, että vaikeuksien kasautuminen koskee vain hyvin pientä osaa nuorista. Sosioekonomisista ryhmistä ryhmässä 3, johon kuului vain 0,5 prosenttia otoksesta, oli toiseksi eniten rikekäyttäytymistä, mutta myös tässä ryhmässä rikekäyttäytyminen oli vähentynyt.
Tutkimuksen perusteella nuorten ongelmakäyttäytymisen polarisaatiosta ja polarisaatioteesin huolestuttavammasta versiosta ei tulisi siten puhua laajasti yleistäen. Sen sijaan voidaan todeta, että ainoastaan varsin pienessä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien sosioekonomisessa ryhmässä rikekäyttäytyminen oli lisääntynyt samalla, kun muulla väestöllä se oli vähentynyt.
Tämäkin on tietenkin epätoivottavaa, mutta ongelma ei ole kovin laajamittainen. Siihen voidaan mahdollisesti vaikuttaa riskiryhmille kohdennetuilla toimilla, vaikka ennaltaehkäisyn onnistumiseksi laajemmalle väestölle suunnatut keinot ovat myös tarpeellisia.
Nuorten tilanteen heikkeneminen saattaa selittää sijoitusten lisääntymistä – mutta todennäköisesti vain osin
Yllä tarkasteltujen tutkimusten valossa polarisaatioteesin huolestuttavampaa vaihtoehtoa ei voida sulkea pois: sijoitusten yleistyminen rikoksia tekevien nuorten keskuudessa saattaa johtua osittain heidän vaikeutuneista olosuhteistaan 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
Knaappilan tulosten perustella on kuitenkin mahdollista, että rikoskäyttäytymisen polarisaatioteesi koskee pahimmillaankin vain hyvin pientä osaa nuorista. Tämän vuoksi pidän todennäköisenä, että lastensuojelun sijoitusten voimakasta kasvua selittävät muutkin tekijät kuin vain vaikeimmassa asemassa olevien nuorten tilanteen heikkeneminen – tärkeä ehdokas selitykseksi on muun muassa sijoitusten kynnyksen madaltuminen sen vuoksi, että nuorten normien vastaista käyttäytymistä siedetään aiempaa huonommin. Tämä tulkinta saa lisää vahvistusta siitä, että sijoitusten määrä on kasvanut merkittävästi myös muissa kuin rikoksia tekevien nuorten joukossa.
Asiaa on syytä selvittää jatkotutkimuksissa. Kuten Helsingin yliopiston tutkijat kirjoittavat: ”jatkotutkimuksena olisikin syytä selvittää, onko rikosaktiivisten nuorten perhetausta muuttunut, ja miten tämä mahdollinen muutos mahdollisesti liittyy rikoskäyttäytymisen ja sijoitusten väliseen yhteyteen.”
Lopuksi
Tämä kirjoitus ei tarjoa lopullisia vastauksia siihen, voiko lastensuojelun sijaishuollon voimakas yleistyminen olla osittain tarkoituksenmukainen reaktio nuorten ongelmakäyttäytymiseen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Asiaa on syytä selvittää tulevissa tutkimuksissa – toivottavasti tekijöitä löytyy.
Kirjoituksen pohdinnat eivät kuitenkaan kyseenalaista sitä arviota, että sijaishuollon voimakas yleistyminen on ollut yksi suurimpia epäonnistumisia siinä, miten lapsiperheiden tilanteisiin Suomessa on viime vuosikymmeninä vastattu.
Lopuksi haluan huomauttaa, että tässä kirjoituksessa en ole tarkastellut nuorten rikoskäyttäytymisen kehitystä aivan viime vuosina. Tarkastellut tutkimukset katsovat kauemmas menneisyyteen kuin mitä nykyhetkeen liittyvät tiedontarpeemme edellyttävät. Viime vuosina nuorten rikollisuuden trendit ovat ainakin joiltain osin kääntyneet selvästi huonompaan suuntaan, eikä tämän kirjoituksen pohdintoja tule yleistää tähän viime vuosien kehitykseen.
Kommentit (0)