Paska, paskempi, Suomi

Heikki Pursiainen. Paska Suomi. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2017.

Eduskuntavaalit tuli, oli ja meni. Hallitusta pukkaa.

Eräs uusi ehdokas näissä vaaleissa oli Ellun kanojen pääekonomistina työskentelevä Heikki Pursiainen, joka on tunnettu liberaalina talousajattelijana ja taloustieteellisen tutkimuksen kansantajuistajana. Aiemmin hän on toiminut muun muassa tutkijana, ajatuspaja Liberan vetäjänä ja digitaalisessa mediapalvelu MustReadissa.

Eduskuntavaalien jälkeen kirjastossa silmiini osui Pursiaisen kirjoittama kirja Paska Suomi. Kirjan kantavana aiheena on nimensä mukaisesti se, kuinka paska maa Suomi on. Rakentavasti ajatellen tämä kääntyy tietenkin teeseiksi siitä, mitä kaikkea Suomessa tulisi tehdä, jotta maa kukoistaisi.

Liberaalia aatemaailmaa ja talousajattelua tuntevalle kirja ei tarjoa juurikaan uutta. Pursiainen onnistuu kuitenkin kokoamaan yksiin kansiin monia keskeisiä suomalaisen yhteiskunnan kestokysymyksiä, joita ainakaan kaltaiseni ruuhkavuosia viettävä perheenisä ei ehdi pysähtyä ajattelemaan kovinkaan usein. 

Kirja on kirjoitettu helposti luettavalla ja ymmärrettävällä tavalla, eivätkä siinä käsiteltävät asiat ole vanhentuneet, vaikka kirjan julkaisusta vuonna 2017 on kulunut jo puolen vuosikymmentä tätä tekstiä kirjoittaessa.

Ennen kuin menen varsinaisesti asiaan, teen tunnustuksen: pidän itseäni aatteellisesti varsin liberaalina. Toisin sanoen äänestän vaaleissa henkilöitä, jotka ovat konservatiivi-liberaali-jakauman liberaalissa päässä. 

Toki jos Pursiaista on uskominen, tämä ei tarkoita Suomessa välttämättä kovinkaan liberaalia ajattelua, mutta asia on hyvä todeta jo ihan siksi, että oma ajatusmaailmani näkyy varmasti suhtautumisessani kirjan sisältöön. Olen uskoakseni näin ollen myös kirjan tarkoitettua kohdeyleisöä.

Kirjan keskeisiä aiheita eli Suomen paskuuden syitä on useita. Vasemmisto ja oikeisto ovat paskoja. Hyvinvointivaltio toimii paskasti. Työmarkkinat ovat paskat. Valtionyhtiöt sekä yritys- ja maataloustuet ovat paskoja. Yle on paska. Valtiollinen kulttuurin tuki on paskaa. Kansalaisyhteiskunta on paska. Pakkomielle eriarvoisuuteen on paskaa. 

Vähän kuin South Park -animaatiosarjassa silloin, kun huumori ei ollut vielä kiellettyä, kaikki saavat kuulla kunniansa, ainakin kaikki epäliberaalit käytännöt. 

Muutama sana liberalismista

Mitä Pursiainen tarkoittaa, kun hän kirjoittaa olevansa liberaali?

Tarkkaan ottaen Pursiainen kirjoittaa kannattavansa sosiaaliliberalismia. Tämä eroaa klassisesta yksilönvapauksia ja omistusoikeuksia korostavasta liberalismista siten, että sosiaaliliberalismissa tärkeää on myös valtion rooli hyvinvointivaltiona. Tällöin julkisen sektorin tehtäviin sisältyvät esimerkiksi tietyt koulutuspalvelut ja terveydenhuolto.

Pursiaisen kirjassa esitetyt näkemykset asettuvat sosiaaliliberalismin janalla ennemmin yksilönvapauksia ja vastuuta painottavaan kuin hyvinvointivaltion roolia korostavaan päähän. Tällaisessa ajattelussa on minusta vahvuutena selkeä aatteellinen linja, eräänlaiset filosofiset premissit, jotka tarjoavat erilaisten toimien arviointiin yksinkertaisen happotestin tai vertailukohdan. Tarkoitan tällä ajatusta nyrkkisäännöistä, joiden mukaan valtion interventiot ovat oikeutettuja. 

Yhteiskunnallisena oletusasetuksena tässä ajattelussa voidaan pitää sitä, että valtio tai laajemmin julkinen sektori ei puutu yksilöiden toimintaan, jos toiminta ei ole muille vahingollista. Sikäli kuin toimintaan puututaan, sääntelyn tulisi perustua sille, että asiat muuttuvat sen myötä paremmiksi. Näytöntaakka sääntelyn puolesta on niillä, jotka sitä kannattavat. 

Käytännössä tämä tarkoittaa, että julkisen sektorin ei tulisi tehdä muita kuin sellaisia asioita, joita sen on pakko hoitaa. Pursiainen kirjoittaa, että valtion tulee “tehdä vain sellaisia asioita, jotka ovat 1) tarpeellisia ja 2) joita ei synny ilman valtion puuttumista asiaan.” 

Näillä rajauksilla valtiolle jää vielä paljon tehtävää, joskin selvästi vähemmän kuin Pohjoismaissa on katsottu 1900-luvun jälkipuoliskolla vakiintuneen hyvinvointivaltion tehtäviksi. Käytännössä Pursiaisen kannattaman liberalismin soveltaminen tarkoittaisikin tietyiltä osin merkittävää hyvinvointivaltion supistamista. Tästä lisää myöhemmin.

Kuten liberalismia tuntevat tietävät, nämä eivät ole Pursiaisen keksimiä ajatuksia, vaan hyvinvointivaltion tehtävien supistamisesta huolimatta edelleen melko maltillisia länsimaisia hyvinvointivaltiota kannattavia ajatuksia. 

Kirjassa peräänkuulutetaan aatteellista keskustelua siitä, mitä tehtäviä julkiselle sektorille kuuluu ja mitä ei. Tällaista keskustelua ei Pursiaisen mukaan Suomessa juuri käydä, mistä voi olla helposti samaa mieltä. Tästä pitävät huolen etenkin edunvalvontaa harjoittavat tahot, jotka tukien vähentämistä pelätessään alkavat pitää sen verran kovaa meteliä, että aatteellisempi keskustelu väistämättä jää sen alle. 

Muutama sana liberaalin keskustelun rasittavuudesta

Liberaalin keskustelun ongelma Suomessa on ylimielinen besserwisseröinti, jolla liberaalit keskustelijat tuovat omia ajatuksiaan esille. En usko, että olen ainoa, jota tämä keskustelun sävy ärsyttää. Mietin, mahtaako sama taipumus koskea liberaalia keskustelua myös ulkomailla.

Pursiaisen kirjaa lukiessani olen tunnistavinani joitain syitä sille, mistä vaikutelma ylimielisyydestä johtuu. 

Yhtenä taustavaikuttimena on se, että liberaalissa yhteiskuntafilosofiassa yksilön vapaudet ovat kaiken keskiössä. Sellaiset asiat kuin traditio, kulttuuri, kansakunta, yhteisö, paikallisuus tai ihmisten kokemus omista juuristaan ansaitsevat yksilön vapauksien rinnalla hädin tuskin minkäänlaista yhteiskunnallista huomiota. 

Ongelma ei ole tietenkään sitoutuminen yksilön oikeuksiin, vaan se tapa, jolla muut arvot kuin yksilön oikeudet mitätöidään jonkinlaisena subjektiivisena humbuukina, joiden esiin ottaminen ei ole oikeastaan edes mainitsemisen arvoista uskottavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Pursiaisen kirjassa tämä tulee esiin esimerkiksi siinä, miten hän kirjoittaa keskustapuolueen kannattaman suomalaisen ruoantuotannon olevan “älytön periaate”, tai siinä, miten perussuomalaisia arvostellessaan hän kirjoittaa, että “kulttuureilla ei ole mitään itseisarvoa.” 

Tiukkaa tekstiä.

Yleisin nettikeskusteluissa tavattava muoto tästä liberaalista raivosta on tuohtunut kysymys, “miksi muiden pitäisi maksaa tuo sinun X:si”, jossa X:n paikalle voi asettaa keskustelun aiheena olevan asian.

Liberaaleja arvoja kannattavana mietin, edistääkö aatteen asiaa paremmin muita näkemyksiä esittävien keskustelijoiden pilkkaaminen vai heitä arvostava keskustelu. 

Mene ja tiedä.

Hyvinvointivaltion tehtävät

Kuten kirjoitin, kirjassa tarkastellaan useita aiheita: poliittisia puolueita, työmarkkinoita, valtionyhtiöitä sekä valtion tukia yrityksille, maataloudelle, Ylelle, kulttuurille ja kansalaisyhteiskunnalle. 

Lisäksi aiheisiin kuuluu hyvinvointivaltio ja eriarvoisuus. 

Tarkastelen seuraavaksi pikkaisen tarkemmin näitä kahta aihetta, joista olen kiinnostunut jo ihan työni puolesta. Väittelin muutama vuosi sitten yhteiskuntapolitiikan alalta. Viime vuosina työni ovat liittyneet eri tavoin vaikeassa tilanteessa eläviin ihmisiin, muun muassa lastensuojelun asiakkaisiin ja vankeihin. 

Pursiainen asettaa hyvinvointivaltion tehtäväksi vakuuttamisen elämän vastoinkäymisiä kohtaan. Siis ihan perinteistä sosiaaliliberaalia hyvinvointivaltioajattelua. 

Vastoinkäymisiä voi olla hänen mukaansa kahdenlaisia: 1) elinikäisiä tai pitkäkestoisia sekä 2) väliaikaisia. 

Hyvinvointivaltion keskeisimmäksi tehtäväksi Pursiainen näkee vakuuttamisen ykköskohdan pitkäkestoisia vaikeuksia vastaan. Tällöin puhutaan pitkään jatkuvasta köyhyydestä, huono-osaisuudesta tai sairaudesta. Edelleen perinteistä hyvinvointivaltiollista ajattelua.

Kakkoskohdan väliaikaiset hankaluudet sen sijaan ovat Pursiaisen mukaan hankalampi tapaus. Tässä kohtaa näkemykset hyvinvointivaltiolle kuuluvista tehtävistä alkavat jakautua laajemman ja suppeamman hyvinvointivaltion kannattajien välillä, Pursiainen on suppeamman kannalla.

Kakkoskohdan vastoinkäymisissä on kyse esimerkiksi lyhytkestoisemmasta työttömyydestä tai sairaudesta, joita vastaan Suomessa vakuutetaan ansiosidonnaisilla etuuksilla. Ne ovat hankalia hyvinvointivaltion kannalta siksi, että ihmisillä on itsellään mahdollisuudet suojautua näitä vastaan. 

Kun Pursiainen puhuu ihmisistä, jotka voivat suojautua vastoinkäymisiltä itse, hän tarkoittaa hyvinvoivaa keskiluokka. Ansiosidonnaiset etuudet ovat lähinnä heitä varten. Keskiluokalla olisi Pursiaisen mukaan mahdollisuus käyttää kollektiivisten keinojen sijaan myös säästöjä, ottaa lainaa tai hankkia vakuutuksia suojautuakseen riskeiltä.

Se, että hyvinvointivaltio tarjoaa suojaa lyhytkestoisempia ongelmia tai väliaikaista, usein vapaaehtoista pienituloisuutta kohtaan, tarkoittaa käytännössä sitä, että keskiluokka maksaa paljon veroja, jotta se saa kustannettua itselleen erilaisia etuuksia ja palveluita. 

Tyypillisesti veroja maksetaan eri elämänvaiheessa kuin etuuksia ja palveluita saadaan. Kaltaiseni korkeakoulutettu perheellinen ihminen muuttuu nettomaksajaksi vasta tukevasti keski-iässä (sitä kohti!). 

Bye, bye universalismi!

Pursiaisen mukaan suurin ongelma tässä kuviossa ovat hyvinvointivaltion aiheuttamat kannustinongelmat. Tarjotut etuudet ja palvelut poistavat kannustimet toimia järkevästi. Työttömänä voi hyvin viettää pidemmänkin aikaa, kun sitä ei tarvitse maksaa itse. 

Pursiainen käsittelee pitkästi erityisesti maksuttoman koulutuksen ongelmia. En käsittele asiaa tässä perusteellisesti, mutta keskeinen ongelma tässäkin on hänen mukaansa ilmaisen koulutuksen vaikutukset kannustimiin. Maksuton koulutus ei kannusta valitsemaan sellaista alaa, jolla työllistyy hyvin ja jolla palkkataso on kunnossa. Pursiaisen ehdotus on rahoittaa koulutus lainarahalla ja stipendijärjestelmällä. 

Eräänä toisena esimerkkinä Pursiainen tarkastelee vanhempainetuuksia. Näitä hyvätuloisimmat voivat saa saada jopa 5000 euroa kuukaudessa. On helppo olla samaa mieltä siitä, että tällaisissa summissa ei ole mitään järkeä. Pursiainen esittääkin, että “keskiluokkaisilla perheillä on aivan hyvin varaa hankkia lapsensa omilla rahoillaan.”

Näistä esimerkeistä näkee, että Pursiaisen ajattelun soveltaminen nykyiseen hyvinvointivaltioon tarkoittaisi käytännössä sen dramaattista supistamista. Julkisen sektorin tehtäväksi jää lähinnä köyhäinavun, terveyspalveluiden ja peruskoulutuksen järjestäminen. 

Vaikka olen samoilla linjoilla kirjan kanssa siitä, että on tärkeä arvioida, mitkä tehtävät kuuluvat hyvinvointivaltion tehtäviin, kiivas retoriikka siitä, että keskiluokka ei tarvitse suojelua omilta valinnoiltaan, johtaa helposti myös liian pitkälle meneviin johtopäätöksiin. Retoriikkaa tulisi täydentää asioiden huolellisella punninnalla useista näkökulmista.

Kokonaisuutena Pursiaisen esittämä hyvinvointivaltion malli tarkoittaisi pohjoismaisesta universalistisesta hyvinvointiajattelusta luopumista. Universalistisella hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan siis sellaista mallia, jossa etuudet ja palvelut tarjotaan kaikille tulotasosta ja elämäntilanteesta riippumatta. 

Usein esitettyjä argumentteja universalismin puolesta on, että se edistää yhteenkuuluvuutta ja tasa-arvoa sekä ehkäisee ongelmia ennalta. Sen väitetään myös lisäävän sosiaalista ja taloudellista liikkuvuutta, joiden myötä huono-osaisuus ei pääse pitkittymään tai periytymään.

Monet pitävät keskeisenä myös sitä, että universalismi tekee erilaisista etuuksista ja palveluista hyväksytympiä keskiluokan silmissä. Kun keskiluokka on etuus- ja palvelujärjestelmässä niin maksajana kuin saajanakin, se on motivoituneempi huolehtimaan siitä, että järjestelmä myös toimii. 

Perusterveydenhuollon kehno tila Suomessa ja sosiaalipalveluiden köyhiä alistavat käytännöt Yhdysvalloissa ovat usein käytettyjä esimerkkejä siitä, miten palveluille käy, kun keskiluokka ei niitä käytä.

Pursiainen ei käsittele kirjassaan oikein mitenkään universalistista ajattelua ja sen puolesta mainitsemiani argumentteja. Se hänelle sallittakoon, sillä kirjan tehtävä on ensisijassa liberaalin aatemaailman edistäminen. 

Tästä kuitenkin seuraa, että kirjan hyvinvointivaltiota koskevia argumentteja on vaikea ottaa täysin vakavasti. Jos esittää jonkin järjestelmän romuttamista tai vähintäänkin radikaalia muuttamista, asiaa olisi on syytä käsitellä kokonaisvaltaisemmin aiheen laajuuden ja vakavuuden vaatimalla huolellisuudella. 

Täsmennän vielä, en puolusta hyvinvointivaltion universalismia ideologisista syistä. Kyse on ensi sijassa kuvaileva sateenvarjotermi sellaisille ratkaisuille, joita Pohjoismaissa on ollut pitkään laajalti käytössä. Universalististen käytäntöjen säilyttäminen on arvokasta vain, jos se on tarkoituksenmukaisin tapa edistää ihmisten hyvinvointia. 

Tässä kohtaa olen myös sillä kannalla, että liberaali ajatus näytöntaakan vastuutahosta ei ole ihan ongelmaton. Kuten yllä kirjoitin, perusajatus liberaalissa ajattelussa on, että näytöntaakka yhteiskuntapoliittisten toimien ja sääntelyn puolesta on näiden toimien kannattajilla. 

Toimien arviointi ei kuitenkaan ole helppo tehtävä. Syynä on paljolti se, että harvoista monimutkaisista asioista on saatavilla vahvaa tutkimustietoa. 

Ainakaan minua ei ole ihan helppo vakuuttaa esimerkiksi siitä, että vain ilmaisen korkeakoulutuksen puolustajien tulisi kerätä näyttöä maksuttomuuden puolesta. Aika paljon näyttöä joutuvat keräämään myös maksullisuuden kannattajat. Pursiaisen kirja näyttää tässä mielessä hyvää esimerkkiä, vaikka ei vielä riittävää siinä mielessä, että ainakin minä suhtaudun korkeakoulun maksullisuuteen edelleen epäilevästi.

Yleisesti ottaen ajattelen, että näytöntaakka hyvistä käytännöistä on aina sillä, joka haluaa esittää vakavasti otettavia esityksiä julkisessa keskustelussa.

Suomen suurin uhka on: eriarvoisuus, eriarvoisuus, eriarvoisuus

Suomessa jauhetaan eriarvoisuudesta Pursiaisen mukaan aivan liikaa. Siitä puhuvat poliitikot niin vasemmalla kuin oikeallakin sekä Pursiaisen eriarvoisuushaukoiksi nimeämät tutkijat ja asiantuntijat. 

Eriarvoisuuskeskusteluun liittyy hänen mukaansa kahdenlaisia ongelmia. 

Ensimmäinen on se, että kun puhumme eriarvoisuudesta, puhumme väärästä asiasta. Oikea keskustelu koskee ihmisten hyvinvoinnin todellista kehitystä. Nyt paljon huomiota saa sen sijaan esimerkiksi tuloeroja mittaavan gini-kertoimen vähäiset muutokset.

Ongelma on, että eriarvoisuuteen keskittyminen johtaa ajatuksemme aivan kummallisille urille. Jos esimerkiksi kaikkien tulot kasvavat, mutta suurituloisimpien tulot kasvavat muita nopeammin, eriarvoisuus lisääntyy. Tämän ei tulisi olla Pursiaisen mukaan ongelma Suomen kaltaisessa vähäisten tuloerojen maassa, jossa talous ei ollut kirjan kirjoitushetkellä kasvanut kymmeneen vuoteen.

Jos kaikki köyhtyvät, mutta suurituloiset köyhtyvät muita nopeammin, eriarvoisuus vähenee. Tämä tuskin on kenenkään mukaan tavoiteltavaa, vaikka eriarvioisuus kehittyykin toivottavaan suuntaan. 

Politiikalla voi ylipäätään vaikuttaa eriarvoisuuteen vain rajatussa määrin. Kukaan ei lopulta oikeasti edes kannata sellaista yhteiskuntaa, jossa eriarvioisuus olisi kokonaan tai lähes kokonaan poistettu, koska sen poistaminen vaatisi keinoja, joita emme hyväksy.

Hyvinvointierojen sijaan meidän tulisi Pursiaisen mukaan kiinnittää huomiomme hyvinvoinnin tasoon. Oikeita ongelmia ovat esimerkiksi köyhyys, sairaudet, koulutuksen puute sekä huonolaatuiset koulut ja epäviihtyisät asuinalueet. Ongelmia eivät ole erot näiden asioiden välillä. Lääkäriin ei hakeuduta terveyserojen takia, vaan siksi, että ollaan sairaana.

Pursiainen on minusta tässä asiassa osin oikeassa. Hänen argumentaatiossa on minusta kuitenkin pikkaisen varjonyrkkeilyn makua. Niin kuin Pursiainenkin toteaa, myös ne, jotka kannattavat eriarvoisuuden vähentämistä, tajuavat, että suurimmat ongelmat eivät liity eriarvoisuuteen vaan huono-osaisuuteen, sairauteen ja muihin vastaaviin ongelmiin. 

Ajattelen, että eriarvoisuus on Suomessa iskusana, jota kannattaa toistella, jos haluaa saada kannatusta ja rahoitusta tavoittelemilleen kohteille. Tätä hyödyntävät niin poliitikot kuin asiantuntijatkin, ja se sopii ihan hyvin hyvinvointivaltioon. Ihan hyvä, jos asioista puhuttaisi niiden oikeilla nimillä, mutta Suomessa nyt menetellään näin. Asia ei ole kovin iso ongelma, koska kaikki tietävät, mistä oikeasti on kyse.

Lisäksi jos katsotaan keskustelun sijaan käytäntöä, niin varsinaiset sosiaalipoliittiset toimenpiteet ovat kohdistuneet viime vuosikymmeninä nimenomaan köyhyyden ja huono-osaisuuden, eivät eriarvoisuuden vähentämiseen.

Eriarvoisuuskeskustelulle on minusta olemassa kuitenkin ihan oikeitakin syitä, joista Pursiainen ei oikeastaan kirjoita. 

Talous, terveys, koulutus ja ylipäätään melkein kaikki hyvä ja tavoiteltava on kehittynyt Suomessa todella myönteisesti 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Tutkimus toisensa perään kuitenkin toteaa, että tämä kehitys ei koske kaikkia ihmisryhmiä yhtäläisesti. Tätä Pursiainen ei tuo lainkaan esiin.

Olisi outoa, jos tähän kehitykseen ei kiinnitettäisi huomiota, vaan puhuisimme lähes yksinomaan vain kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten hyvinvoinnin tasosta. Pursiaisen kommentit “eriarvoisuusfetissistä” osuvat ehkä oikeaan siinä, että eriarvoisuus on saattanut saada joiltain osin liikaa huomiota tai ainakin epä-älyllisin perustein, mikä tietenkin saa tutkijan sieluni kavahtamaan. Samalla kuitenkin nämä mainitsemani erot eri ihmisryhmien hyvinvoinnin kehityksessä ovat aivan järkevä perusta yhteiskuntapolitiikan onnistumisten arvioinnissa. 

Kyse on syvälle käyvällä tavalla merkittävistä yhteiskunnallisista asioista, sillä juuri eriarvoisuuden kaltainen käsite voi kytkeä havainnot yhteiskunnallisista eroista kysymyksiin oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. 

Voi lisäksi huomauttaa, että eriarvoisuuden käsite tekee hyvinvointierojen lisäksi myös köyhyyden ja huono-osaisuuden matalan tason tarkastelusta eettisesti merkityksellistä. Hyvinvointieroissa ja hyvinvoinnin (matalassa) tasossa on siis joiltain osin kyse eettisesti samanlaisista kysymyksistä, jotka koskevat esimerkiksi voimavarojen ja hyvinvoinnin oikeudenmukaista jakautumista.

Sosiaalipolitiikan pragmaatikko voi lisäksi nähdä eriarvoisuuden käsitteen yhtenä mielekkäänä tapana hahmottaa hyvinvointipoliittisia toimenpiteitä osana hyvinvointivaltion toimintaa. “Köyhyyspolitiikka” tai vastaava kaikkein heikko-osaisimpien asioiden parantamiseen suuntautuvat ajattelu ei tarjoa oikein mielekästä tapaa näiden käsittelyyn, sillä sen fokus jää nykyistä hyvinvointivaltion orientaatiota ajatellen kapeaksi. 

Runsas keskustelu eriarvoisuudesta kumpuaa siis myös tässä mielessä käytännöllisistä syistä. Vaikka supistaisimme hyvinvointivaltiota Pursiaisen ehdottamilla tavoilla, olisi todennäköisesti edelleen tarpeellista ja ehkä jopa entistäkin tarpeellisempaa seurata huono-osaisimpien hyvinvoinnin tason lisäksi hyvinvointierojen kehittymistä.

Lisää korkeatasoista keskustelua eriarvoisuudesta

Toinen Pursiaisen esiin nostama ongelma eriarvoisuuskeskustelussa liittyy siihen, että eriarvoisuutta yritetään pelastaa oikeasti haitallisten asioiden listalle väittämällä sen aiheuttavan ihan oikeita ongelmia. Tämän näkemyksen mukaan eriarvoisuus ei ole siis vain ongelma itsessään, vaan sen väitetään olevan jopa haitallista ihmisille. 

Uskottavin tapa esittää tämä argumentti on se, että eriarvoisuus tai tarkemmin ottaen kokemus suhteellisesti heikommasta sosiaalisesta asemasta aiheuttaa ihmisille stressiä, jolla on haitallisia vaikutuksia esimerkiksi terveyteen, itsetuntoon tai sosiaalisiin suhteisiin.

En mene tähän kysymykseen tarkemmin, totean vain, että kyse on vaikeasti tutkittavasta kysymyksestä, jossa oma arkijärkeni ja tutkijan logiikkani ovat Pursiaisen skeptisen kannan puolella. Näkemykseni on kuitenkin muutettavissa korkealaatuisella tutkimusnäytöllä.

Pursiainen esittää, että eriarvoisuuden vähentämisen kannalla olevia asiantuntijoita tulisi haastaa julkisessa keskustelussa siitä, millainen eriarvoisuuden taso olisi hyväksyttävä tai optimaalinen ja millä keinoilla siihen tulisi päästä.

Minusta tämä on hieman hassu vaatimus, koska kukaan ei pysty määrittelemään eriarvoisuuden “optimaalista tasoa.” Niille, jotka ovat eriarvoisuuden vähentämisen kannalla, optimaalinen taso on tietenkin matalampi kuin nykyinen taso. Pursiaisen kaipaama penääminen ei siis johda oikeastaan mihinkään kiinnostavaan keskusteluun tai lopputulemaan. 

Kysymys eriarvoisuuden vähentämisen keinoista on sen sijaan kiinnostavampi, mutta hankala sekin on. Vasemman laidan poliitikot saattavat toki antaa tähän vastauksia esimerkiksi esittämällä veronkorotuksia suurituloisille. 

Asiantuntijoilta tällaisia vastauksia ei kuitenkaan tyypillisesti saa. Yksi syy tälle on, että asiantuntijat eivät arvioi yhteiskuntaa kokonaisuutena, vaan he arvioivat asioita useimmiten jonkin yksittäisen, heidän asiantuntemuksensa alaan kuuluvan kysymyksen kuten koulutus- tai terveyserojen kautta. Siksi heidän on helppo vaatia satsauksia huono-osaisimpien perheiden lasten koulutukselle tai parempia palveluita sairaille. 

Asiantuntijoiden työtä ei ole priorisoida eri asioihin tehtäviä satsauksia, minkä vuoksi heillä ei ole lopulta oikeastaan mitään kiinnostavaa sanottavaa siitä, miten toivottuihin tavoitteisiin voisi päästä. Raha ei riitä kaikkeen hyvään. 

Eri asia on se, jos onnistuu löytämään asiantuntijoita, joiden ratkaisut eriarvoisuuteen eivät koske lisärahoituksen saamista siihen tai tähän asiaan, vaan sitä, miten asioita tulisi tehdä. Näitä löytyy julkisuuteen asti harvemmin.

Asiantuntijat eivät tietenkään esitä priorisointeja myöskään siksi, että heillä on itsesuojeluvaistoa. Jos joku esittäisi, että laitetaan rahat lapsille ja otetaan pois sairailta vanhuksilta, hänet kivitettäisiin välittömästi. Töiden saantikin saattaisi vaikeutua. Jokainen asiantuntijatyötä tehnyt tietää, että julkisessa keskustelussa on piirteitä, jotka eivät kannusta rehelliseen keskusteluun. 

Ken uskaltaa, saa parempaa keskustelua eriarvoisuudesta käymällä sellaista itse. Tässä mielessä Pursiaisen kirja näyttää hyvää esimerkkiä.

Muut talousliberaalin nyrkkipyykin aiheet 

Kirjoitin edellä vain pienestä osasta kirjassa käsiteltävistä aiheista. Tarkastelematta ovat jääneet työmarkkinat, valtionyhtiöt sekä valtion tuet yrityksille, maataloudelle, Ylelle, kulttuurille ja kansalaisyhteiskunnalle.

Yhdistävänä tekijänä näissä aiheissa on Pursiaisen kritiikki sitä kohtaan, että valtio osallistuu Suomessa laajasti näiden toimintaan. Seurauksena on hänen mukaansa taloudellista tehottomuutta sekä suomalaisen yritys- ja kulttuurielämän, median ja kansalaisyhteiskunnan epäilyttävä riippuvuus valtiosta.

En mene näihin tässä kirjoituksessa tarkemmin, koska teksti on jo nyt venähtänyt liian pitkäksi. Täytyy näemmä opetella tiivistämään. Suosittelen joka tapauksessa kaikkia aiheista kiinnostuneita tutustumaan näihin keskusteluihin kirjasta. 

Lopuksi: onko Suomessa kannatusta Pursiaisen liberalismille?

Suomen puolueet niin oikeistossa kuin vasemmistossakin ovat Pursiaisen mukaan hukassa sen suhteen, miten ongelmat saadaan korjattua. Pursiaisen ehdokkuus kevään eduskuntavaaleissa viittaa kyllä siihen, että kaikki puolueet eivät ole hänen mielestään aivan yhtä pahasti hakoteillä. 

Oikeiston tulisi Pursiaisen mukaan ajaa entistä selvemmin valtion roolin pienentämistä, vapaata taloutta ja ihmisten vastuunottoa itsestään. Oikeiston tulisi siis keskittyä edistämään julkisen sektorin keskittymistä ydintehtäviinsä sekä puolustaa markkinataloutta valtion tukien sijaan. 

Vasemmisto puolestaan on Pursiaisen mukaan hukassa monin tavoin. Sen katse on menneisyydessä eikä tulevaisuudessa; se keskittyy keskiluokan edunvalvontaan ja unohtaa köyhät ja sairaat; se ajaa mieluummin palveluntuottajien asiaa eikä palveluita käyttävien ihmisten hyvinvointia; sen talousajattelu ei ole asiantuntevaa vaan lapsellista.

Kun katsoo, mitä näiden puolueiden ongelmien väliin jää, esiin piirtyy kutakuinkin se liberaali talousajattelua ymmärtävä politiikka, jota Pursiainen kirjassaan peräänkuuluttaa. Niin kuin Pursiaisen kirjasta sekä kevään eduskuntavaalien tuloksesta voi päätellä, tämänkaltaisella liberalismilla ei mene Suomessa erityisen vahvasti.

Syitä tähän on varmasti monia. 

Ajattelen, että yksi selitys on se, että suomalaiset eivät ensinnäkään ole kovin liberaaleja aatteen englantilaisesta traditiosta juontuvassa yksilönvapautta korostavassa merkityksessä. 

Harrastelijapolitologi minussa sanoo, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on ehkä enemmän vaikutteita Saksasta aikanaan maahantuodusta poliittisen filosofian hegeliläisestä perinteestä kuin J.S. Milliin yhdistetystä englantilaisesta liberalismin traditiosta. 

Suomessa on hyväksyttävää, että valtio tekee sitä, mitä sen tehtävistä keskustelevat kansalaiset haluavat. Fokuksessa ei ole se, kuinka pahasti normit yksilön vapautta kulloinkin rajoittavat, vaan vapautta on se, että niiden säätämiseen on kaikilla periaatteessa mahdollisuus osallistua.

Poliittisen kulttuurin piirteitä ilmeisempi selitys on ehkä se, että Suomessa pohjoismaisen hyvinvointivaltion kannatus on todella vahvaa. Hyvinvointivaltion palvelu- ja etuusjärjestelmän rinnalla liberalismin tarjoilema vapaus saattaa näyttää lähinnä uhkaavalta ja epävarmalta muille kuin taloudellisesti erittäin hyvässä asemassa olevalle väestölle, joka on lopulta aika pieni. 

Toinen pikaisesti keksimäni selitys liittyy siihen, että suomalainen puoluejärjestelmä on rakentunut pitkälti historiallisesti vahvojen eturyhmien pohjalta. Eri eturyhmät ovat tiukasti kytkeytyneet valtioon ja julkiseen sektoriin, eikä niillä siten ole intressejä muuttaa tilannetta. 

Pursiaisen edustaman liberalismin onkin ollut perinteisesti aika hankala asettua tähän rakenteeseen. Samalla tavalla ajattelevia löytyy eniten ehkä kokoomuksesta, rkp:stä ja vihreistä, mutta näissäkin puolueissa Pursiaisen edustaman liberalismin haastajia löytyy varmaankin enemmän kuin kannattajia. 

Vuosikymmenestä toiseen löytyy myös niitä, jotka uskovat, että suomalaisesta puoluekentästä puuttuu nimenomaan liberaali puolue. Kerta toisensa jälkeen äänestäjät ovat toista mieltä, niin myös tämän kevään eduskuntavaaleissa. 

Pursiaisen edustaman liberalismin ydinkannattajia ovat perinteisen politiikan intressiajattelun mukaisesti korkeasti koulutetut, hyväpalkkaiset johtajat ja asiantuntijat sekä hyvin toimeentulevat yrittäjät, joilla ei ole huolta huomisesta. Siis ylempi keskiluokka. Varakkaan kaupunkilaisen joukon kasvaessa tällä porukalla voi olla aiempaa parempi mahdollisuus saada omia näkemyksiään esille.

Koska tilaa puoluekentällä ei ole kovin helppo löytää, eri puolueiden liberaalit tulevat varmasti tarvitsemaan toisiaan ja yhteistyötä muiden kanssa, jos haluavat saada tavoittelemiaan uudistuksia aikaiseksi. 

Aika paljon tekemistä on myös houkuttelevan vision sekä perusteltujen näkemysten esittämisessä siitä, miksi tällaiset uudistukset voisivat parantaa ihmisten hyvinvointia sekä turvata taloudellisen ja ekologisen kestävyyden. Pursiaisen ärhäkkä liberalismi ei välttämättä puhuttele lopulta kovinkaan monia.

Kiinnostavaa on myös nähdä, liukuvatko Pursiaisen omat näkemykset ajan kanssa kohti laajemman hyvinvointivaltion kannatusta. Näin tuppaa käymään niille, jotka viettävät politiikassa pidemmän aikaa. Onko kyse sitten laajempien joukkojen miellyttämisestä vai näkemysten jalostumisesta, sen jätän lukijan arvioitavaksi.

Jälkikirjoitus

Olen lukenut Pursiaisen kirjan kanssa yhtäaikaisesti toisenkin porvarin kirjoittamaa teosta, Friedrich Engelsin kirjaa Työväenluokan asema Englannissa. Ajattelin aluksi kirjoittaa näistä kirjoista samalla kertaa, mutta se olisi johtanut aivan liian pitkään kirjoitukseen. Niinpä palaan Engelsin kirjaan myöhemmin. 

Myös Engelsin kirjassa puhutaan liberalismista. Siinä liberalismilla ei tosin tarkoiteta nykyistä pehmoilevaa sosiaaliliberalismia. Sen sijaan kyse on alkuperäisestä vakavaraisen teollisuusporvariston ideologiasta, jossa yksilönvapaus ja omistusoikeus ovat kaikki kaikessa. 

Seesteistä harkintaa harjoittavalta englantilaisporvaristolta ei herunut ainakaan laajemmin sympatiaa aivan hirveissä oloissa elävää kansan enemmistöä kohtaan, olihan kansalla täysi vapaus tehdä elämästään parempaa ihan itse. Tästä lisää myöhemmin.