Suomi etääntyy Pohjoismaista hallituksen viitoittamalla polulla

Kevään kiinnostavin tietopaketti työmarkkinakysymyksistä on taloushistorian tutkija Ilkka Kärrylän selvitys Pohjoismainen malli ja sen neljä poikkeusta. Työmarkkinoiden instituutiot Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa.

Raportti on kiinnostavaa luettavaa ylipäätään kenelle tahansa, joka haluaa tutustua työmarkkinapolitiikan ajankohtaisiin asioihin. 

Raportin erityinen ansio on sen selvittäminen, missä määrin pitää paikkansa se hallituksen väite, että suunnitellut uudistukset vievät Suomen työmarkkinoita kohti muita Pohjoismaita. Hallituspuolueiden riveistä usein kuultu teesi on, että vastaavat uudistukset on tehty muissa Pohjoismaissa jo ajat sitten. Sen vuoksi niiden talous väitetysti porskuttaa ja Suomen mataa. 

Tässä kirjoituksessa on muutamia poimintoja raportista ja omia ajatuksiani eräistä uudistuksista.

Pari sanaa työstä

Ennen kuin menen raportin sisältöön, muutama huomio työstä. 

Kysymys työstä on sosiologian klassikkoaiheita. 

Se on sitä jopa siinä määrin, että koko tieteenala on syntynyt osin juuri tuon kysymyksen pohtimisen ympärille. Työnjako on määritellyt yksilön asemaa yhteiskunnassa ja ihmisryhmien välisiä suhteita korostetusti aina teollisesta vallankumouksesta lähtien.

Sosiologian klassikon Émile Durkheimin ensimmäinen pääteos Sosiaalisesta työnjaosta oli nimeään myöten omistettu aiheelle. Aihe oli tärkeä myös muille klassikoille Max Weberille, Karl Marxille, Georg Simmelille ja Adam Smithille. – Kyllä, myös Adam Smithiä luettiin Helsingin yliopistossa opiskeluaikanani yhtenä sosiologian klassikkona, paljolti professori Pekka Sulkusen ansiosta, vaikka hänet usein mielletään ennemminkin taloustieteilijäksi.

Moderni yhteiskunta perustuu työnjaon eriytymiseen, eikä yhteiskuntaa voi oikein ymmärtää työnjakoa tarkastelematta. Työnjaon eriytymisen ansiosta kaikkien ei tarvitse tehdä ja osata kaikkea. Yksi voi toimia parturina, toinen journalistina ja kolmas maanviljelijänä. 

Yksi parhaista argumenteista sille, että tuloerojen tulee pysyä kohtuullisina tulee juuri siitä, että me kaikki hyödymme työnjaon eriytymisestä ja sen tuomasta tehokkuudesta. Suurituloisimpien vaurauden edellytys on se, että osa työskentelee tehtävissä, joissa rikastuminen ei tule koskaan olemaan mahdollista.

Mediaa seuratessa yhteiskunnan muutos korostuu ehkä jopa liiankin kanssa. Tulee vaikutelma, että juuri me olemme ensimmäinen sukupolvi monen mullistuksen silmässä. Viestintäteknologian, somen, tekoälyn ja muiden vastaavien tuomat uutuudet saavat paljon palstatilaa. Jatkuvuus jää vähemmälle huomiolle.

Kuuma työmarkkinakevät on muistuttanut siitä, että ikuinen kysymys työnjaosta ja työn hedelmien jakautumisesta ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Työnantajien etua ajavan hallituksen ja työntekijöiden etua ajavan palkansaajaliikkeen vastakkainasettelu on tuonut mieleen suorastaan marxilaisen kysymyksen työn ja pääoman ristiriidasta.

Pohjoismaisesta mallista

Suomessa erityisesti hallituspuolueet ovat viime aikoina viitannet usein “Pohjoismaiseen työmarkkinamalliin.” Ongelma on, että keskustelu perustuu paljolti yleistyksiin ja mielikuviin. Siksi Kärrylän raportti tulee enemmän kuin tarpeeseen. 

Raportissa tarkastellaan muun muassa työehtosopimusjärjestelmien yleispiirteitä, työlainsäädännön valmistelukäytäntöjä, palkanmuodostusta, työtaisteluoikeutta ja työttömyysturvaa.

Raportin keskeistä ja samalla parasta antia on Orpon hallituksen työmarkkinauudistusten vertailu muihin Pohjoismaihin. 

Tuloksena selvisi, että missään Pohjoismaassa kaikki Orpon hallituksen kaavailemat joustoelementit eivät ole samaan aikaan voimassa. Sen vuoksi on Kärrylän mukaan kyseenalaista väittää, että uudistukset veisivät Suomea kohti sellaista pohjoismaista mallia, joka olisi toteutettu muualla jo aiemmin.

Merkittävin ero muihin Pohjoismaihin on kuitenkin muutosten toteutustavassa: yhdessäkään muussa Pohjoismaassa näin laajoja muutoksia ei ole aiemmin tehty ilman neuvottelua ja kompromisseja työmarkkinaosapuolten kanssa. Työmarkkinareformien toteuttaminen jatkossakin ilman molempien työmarkkinaosapuolten osallistumista neuvotteluun ja päätöksentekoon irrottaisi Suomen selvästi muista Pohjoismaista.

Aika näyttää, lähteekö Suomi muista Pohjoismaista omille teilleen

Hallituksen uudistukset eivät siis erityisesti vie Suomea kohti muita Pohjoismaita. Ne eivät kuitenkaan vielä myöskään lakkauta pohjoismaista mallia, sikäli kuin sellaisesta on mielekästä puhua.

Niiden seurauksena työntekijän asema kuitenkin heikkenee merkittävästi verrattuna muihin Pohjoismaihin. Uudistuksissa on usein haettu tasapainoa työelämän joustojen ja turvan välillä, mutta Orpon hallituksen uudistuksista se puuttuu. 

Aika näyttää, miten työmarkkinapolitiikka tulee Suomessa kehittymään jatkossa. Tullaanko jatkossa näkemään lisää vastaavia hallitusvetoisia ratkaisuja vai palataanko pohjoismaiseen neuvottelun malliin?

Epävakaus ja lakot työmarkkinoilla todennäköisesti nyt ainakin lisääntyvät.

Eteenpäin hallituksen päätöksillä vai kolmikantaneuvotteluilla?

Vaikka hallituksen uudistusten sisällöt ovat tärkeitä, Kärrylä nostaa keskeiseksi kysymykseksi siis prosessin, jolla tuloksiin päästiin. Nyt ei neuvoteltu, vaan hallitus päätti. Tätä ovat monet oikeistossa pitäneet demokratian voittona. Demokratiaa on tietenkin helppo juhlia, kun päätöksen ovat itselle mieleisiä.

Raportissa eräs kiinnostava havainto liittyi siihen, että vaikka Pohjoismaissa keskeinen piirre on nimenomaan työntekijä- ja työnantajajärjestöjen vahva asema työmarkkinapolitiikassa, tästä on nähty useimmissa Pohjoismaissa monia poikkeuksia. Jos sopuun ei ole päästy, hallitus on tehnyt uudistukset.

Suomesta “tuoreena esimerkkinä kolmikannan ohittamisesta toimii myös Sanna Marinin hallitus, joka poisti jäljellä olleen ”eläkeputken” vastoin työntekijäpuolen ja toisaalta teki perhevapaauudistuksen ilman työnantajapuolen hyväksyntää.”

Minusta tämä nosto on hyvä esimerkki siitä, että kysymys kolmikantaisesta valmistelusta ja sen asemasta ei ole ollenkaan mustavalkoinen. Pyrittäköön kolmikantaiseen valmisteluun jatkossakin, mutta jos tuloksia ei synny, hallituksen on syytä tehdä parhaakseen katsomat ratkaisut.

Pari muuta nostoa

Raportin lopussa on hyvä koontitaulukko siitä, miltä Orpon hallituksen uudistukset näyttävät verrattuna muihin Pohjoismaihin. Tässä muutama oma nostoni niistä. 

Hallituksen esitys poliittisten lakkojen rajoittamisesta on ollut yksi pahimmista kiistan aiheuttajista. Raportista selviää, että muissa Pohjoismaissa ei ole käytössä Suomen kaltaista rajoittamatonta oikeutta poliittisiin lakkoihin.

Poliittiset lakot ovat olleet Suomessa varsin harvinaisia viime vuosikymmeninä. Siksi on väitetty, että niitä on turha rajoittaa. 

Voi myös väittää, että niiden puute ei vielä kerro lakko-oikeuden tuomasta vaikutusvallasta. Kyse on nimenomaan ennaltaehkäisevästä vaikutuksesta. Se, että työntekijäpuolella on tällainen ase käytettävissään, ehkäisee haluja tehdä ay-liikkeen vastustamia uudistuksia.

Nyt poliittisten lakkojen voima nähtiin. Niiden kustannukset olivat huomattavia.

Myös tukilakot ovat muissa Pohjoismaissa olleet Suomen nykykäytäntöä rajoitetumpia. On edellytetty jonkinlaista suhteellisuuden arviointia.

Oikeus poliittisiin lakkoihin ja tukilakkoihin on Suomessa hallituksen uudistuksen jälkeen suunnilleen samanlainen kuin muissa Pohjoismaissa.

Suomessa tulee jatkossa olemaan selvästi Pohjoismaiden surkein ansiosidonnainen työttömyysturva, sen erikoisuutena on lisäksi voimakas porrastus. 

On tärkeä seurata, missä määrin muutoksella on työllisyyttä lisäävä vaikutus. 

Yhdessä muiden etuuksien leikkausten kanssa pienituloisen asema heikkenee merkittävästi. Yllättävää olisi, jos seuraava hallitus ei palauttaisi tukia ainakin osittain, etenkin, jos sen värissä on vähänkään punaista. 

Suomessa tulee olemaan selvästi Pohjoismaiden surkein ansiosidonnainen työttömyysturva.

Ehkä selkein no-brainer, siis uudistus, jota hallituksen ei tulisi toteuttaa, on ensimmäisen sairauspäivärahan muuttaminen palkattomaksi (ellei tessissä toisin sovita). Näin ei tehty ole muissakaan Pohjoismaissa. Ruotsissa on tosin 20 prosentin leikkaus sairausajan palkkaan, joka sekin tuntuu jotenkin inhimillisemmältä ja järkevämmältä ratkaisulta kuin kokonaan palkaton ensimmäinen saikkupäivä.

Muualla ei sakoteta sairastumisesta kuten Suomessa jatkossa.

Miten tästä eteenpäin?

Oma ehdotukseni tiivisti on seuraava:

  1. Hallitus peruu hulluimmat uudistuksensa, etenkin ne, joilla ei edes tutkimusten mukaan ole vaikutusta talouteen ja työllisyyteen. Näitä on monia.
  2. Palataan neuvottelupöytään ja etsitään kompromissia tutkimustieton mukaan parhaista keinoista työmarkkinoiden uudistamiseksi.
  3. Jos sopua ei synny, hallitus toteuttakoon jonkinlaisen fiksun uudistuspaketin, jossa haetaan tasapainoa työnantajien ja työntekijöiden välillä.

Näillä eteenpäin. Suomen parhaaksi.

Antti Kääriälä
Sosialidemokraatit Helsinki

Kirjoitan yhteiskunnasta ja politiikasta sekä lukemistani kirjoista. Ehkä jostain muustakin, katsotaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu