Espanja normalisoi äärioikeiston Voxin

Espanjan puolueiden ja valtamedian enemmistö on kohdellut jo hyvän tovin umpirasistista ja äärioikeistolaista Vox-puoluetta aivan kuin se olisi täysin normaali politiikan vaihtoehto. Se on yksi syy siihen, että myös iso joukko äänestäjiä piti sitä sellaisena äskeisissä vaaleissa. Vox yli kaksinkertaisti paikkansa parlamentin alahuoneessa.

Espanjan puolueista vain Podemos sekä baskien ja katalonialaisten puolueet ovat rohjenneet eritellä Voxin johtajan Santiago Abascalin, entisen PP:läisen, ja hänen johtoryhmänsä myrkyllistä ja harhaanjohtavaa julistusta, jossa on suoria lainauksia Francon diktatuurin fasistisista perusperiaatteista.

Valtakunnallisten puolueiden lisäksi hyvin hiljaista on ollut myös Madridin talous-ja yrityseliitin piirissä. Kukaan ei ole ollut huolestunut Voxin kansanedustajien määrän kasvusta tai puolueen rasistisista julistuksista. Tuo eliitti tuli hyvin toimeen Francon diktatuurin kanssa, niin miksipä ei myös Voxin kanssa. Sen sijaan tämä eliitti ehti jo huolestua mahdollisesta demarien PSOE:n ja Podemosin hallitusyhteistyöstä.

Voxin ydinryhmässä on tunnettujen sukujen ja korkean sosiaalisen aseman omaavia henkilöitä, jotka  muodostavat osan pääkaupungin vallan ja vaikutusvallan piiristä. He olivat ennen oikeistopuolue PP:n jäseniä tai sen liepeillä, . mutta ovat nyt pukeutuneet uusfasismin kaapuihin. Heidän ei ole tarvinnut hylätä näitä vallan salonkeja, joissa heidät on otettu vastaan täysin entiseen tapaan.

Muukalais-ja naisvihamielisen Voxin normalisoinnissa ovat kunnostautuneet myös jotkut intellektuellit. Heidän sanomansa mukaan Vox ei ole francolainen eikä fasistinen, vaan vain matkii Italian äärioikeiston Matteo Salvinia ja Euroopan muita äärioikeistolaisia puolueita.

Tutkimalla edes vähän Francon diktatuurin ja sen Falanginstipuolueen kiihkokansalliskatolista julistusta näiden väitteiden esittäjät voisivat todeta, miten paljon Vox siitä ammentaa. Vaikka Voxin mielikuvamestarit matkisivatkin italialaisia, unkarilaisia ja puolalaisia, se ei vie heitä yhtään kauemmaksi sosiaalisen ja kulttuurisen francolaisuuden jäänteistä, joita löytyy ympäri Espanjaa.

Kaikki Voxia äänestäneet eivät tietenkään ole francolaisia tai eivät ainakaan miellä itseään sellaiseksi, mutta Vox etsii nimenomaan tukea niistä, jotka Espanjassa yhä valkopesevät ja puolustavat Francon diktatuuria. Siksi Espanjan äärioikeisto ei voi olla olematta francolainen. Francolaisuus on Espanjan oikeiston DNA:ssa. Joka muuta väittää, valehtelee, julisti Francon viimeisen hallituksen ministeri ei kovinkaan kauan sitten.

Francolaisuus on Espanjan äärioikeiston traditio, sen jäsenistö. Sitä se on ollut Francon kuoleman jälkeisestä fasistipuolueesta Fuerza Nuevasta Voxiin asti. Sen tunnuslauseena on yhä Francon ajan iskulause España una, grande y libre(Yhtenäinen, suuri ja vapaa). Suuri ja vapaa Francon diktatuuri ei koskaan ollut ja yhtenäinenkin vain pakosta ja väkivallan avulla.

Tuosta yhtenäisyyden vaatimuksesta kumpuaa myös Voxin pakkomielle katalonialaisista ja baskeista pyhän Espanjan vastaisina pesäkkeinä, mistä on tullut sen poliittisen projektin olennainen osa. Vox on lisännyt kaikkien eurooppalaisten uusfasistien ulkoisen vihollisen, maahanmuuton joukkoon myös sisäisen vihollisen, baskien ja katalonialaisten itsenäisyysmieliset ja jatkeeksi vielä baskinkielen ja katalaanin. Ne ovat poikkeavia ja epäilyttäviä, siksi ne on tuhottava.

Katalonian kriisin lisäksi Voxin nousua edesauttoi hyvin voimakkaasti  kaksi oikeiston puoluejohtajaa Ciudadanos-puolueen Albert Rivera ja Partido Popularin Pablo Casado. He ottivat Voxin mukaan Andalucían aluehallintaan, he valmistivat maaperää Voxille kiihkoespanjalaisella keskitetyn vallan kaikki erimieliset poissulkevalla puheellaan ja päivittäisellä propagandalla ja baskien ja katalonialaisten panettelulla, jolla loattiin kaikin keinoin noiden alueiden johtajia, puolueita ja instituutioita. Se satoi suoraan Voxin laariin.

Rivera romahdutti puolueensa paikat alahuoneessa 57:stä kymmeneen, Casado pärjäsi paremmin saamalla 20 lisäpaikkaa ja Vox nosti paikat 24:stä 52:een.

Ei tarvita mitään fiksuja akateemisia tutkimuksia sen toteamiseen, että jos fasismi normalisoidaan, niin siitä myös tulee normaali, sanoo tunnnettu toimittaja Francesc-Marc Álvaro  barcelonalaisen La Vanguardia-lehden kirjoituksessaan, jota olen tässä blogissa siteerannut.

 

 

anttihalinen

toimittaja, eläkkeellä Yleisradiosta vuodesta 2005, entinen YLE:n radiouutisten ulkomaantoimittaja ja Tallinnan kirjeenvaihtaja, mutta erikoistunut espanjan-ja portugalinkieliseen maailmaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu