Kuoleeko muu Suomi?

Synnyin ja kasvoin pienessä kylässä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan rajamailla. Muutin 21-vuotiaana opintojen vuoksi suureen kaupunkiin ja sittemmin työn perässä pääkaupunkiin. Asun alueella, jonka ydinpiirissä asuu saman verran ihmisiä kuin synnyinkunnassani.

Kuulun siihen verrattain isoon 1980-luvulla syntyneiden massaan, jolle muutto kaupunkiin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.

1990-luvun laman kasvateille urbaani elämä tarkoittaa poikkeuksellisen vaivatonta elämäntyyliä. Kaupat ja palvelut on lähellä, aamupuuron voi korvata trendikahvilan aamiaissetillä ja ruokalähetti tuo päivällisen ovelle, jos ajanpuute tai viitsiminen ei anna mahdollisuutta tehdä ruokaansa itse. Kulttuuri, liikennevälineet, uudet työmahdollisuudet ja ilmiöt tulvivat vastaan. Tarvitsee vain avata asunnon ovi ja kaikki löytyy edestäsi. Palvelutalous toimiin niin hyvin, että kantakaupunkiarki vertautuu helposti entisajan säätyläiselämään lämpimine kamareineen, palvelusväkineen ja viikonloppurientoineen.

Kaupungistuminen on iso bisnes. Kaupungistumisen vauhdittamista perustellaan muun muassa kansantaloudellisilla syillä. Mitä tiiviimpää ja suurempaa, sitä tuottoisampaa. Totta on, että suuruuden ekonomia kasvattaa kakkua nopeasti. Rakennusliikkeet, palvelutalous, luovien alojen yritykset ja materiaalisen kuluttamisen ympärillä toimivat yritykset kukoistavat tuoden veroeuroja. Yksi häntä tästä suuruuden ekonomian ajattelusta oli takavuosien keskustelu miniasunnoista. Viihtyvyyden ei tarvitsekaan syntyä neljän seinän sisällä, vaan sen ulkopuolella palveluiden ja kuluttamisen mahdollisuuksien äärellä. Asutaan tiiviisti, eletään leveästi.

Suuruuden ekonomian eli vaivattoman arjen ihanteella on myös raadollisempi puolensa. Unelma onnesta eli työstä ja toimeentulosta houkuttelee ihmisiä luokseen, mutta kuinka monelle unelma muuttuu todeksi? Urbaani elämä maksaa ja todellisuutta on, että harvalla on siihen aidosti varaa. Tämä unelman ja todellisuuden ristiriita saattaa osaltaan selittää sitä, miksi kaikki helsinkiläiset ei monien yllätykseksi elä ja ajattelekaan niin kuin yliopistossa ja konsulttitoimistoissa opetetaan.

Toistaiseksi Suomessa ei ole antauduttu suuruuden ekonomialle, vaan kasvua ja hyvinvointia halutaan rakentaa monisäikeisesti. Tälle on vahvat perusteensa, sillä Suomen kaltaisessa maassa tuotanto ja kansantaloutta vahvistava kasvu edellyttää hajautettua kokonaisrakennetta. Urbanismin ja suuruuden ekonomian ympärille rakentuneesta julkisuudesta huolimatta muutosta ajavat poliittiset voimat eivät ole koskaan saaneet määräänsä enempää kannatusta Suomessa.

Kun 33-vuotias pääministeri Sanna Marin kertoi hiljattain haaveistaan muuttaa maalle, hän sanoi ääneen sen, mitä yllättävän moni meidän ikäluokkaan kuuluva ajattelee. Väitän, että iso osa suuriin kaupunkiin muualta Suomesta muuttaneista haaveilee arjen jakamisesta nykyisen ja jonkin muun asuinpaikan välillä. Kyse ei ole vain koronan myötä syntyneestä monipaikkaisuuspöhinästä, vaan ilmiöstä, joka on kuplinut pinnan alla jo pidempään. Taustaselittäjiä on taatusti monia, mutta tarjoan yhden: ihmiset yksinkertaisesti haluaa elää elämää, jota siivittää aivan jokin muu kuin kuluttamiseen ja systematisaatioon perustuva keinotekoinen kulttuuri.

Monipaikkaisuuttahan ei tällä hetkellä tilastoida mihinkään, mutta todellisuudessa melkoinen määrä suomalaisia elää useammassa kuin yhdessä paikassa. Erilaisten kyselyjen mukaan monipaikkaisuudesta haaveilevia on paljon riippumatta siitä, kuinka moni noista haaveista realisoituisi lyhyellä aikavälillä.

Eräs maalaistaustainen tuttavani muutti joitain vuosia sitten Helsingistä Keski-Suomeen, mutta palasi pian lapsiensa ja puolisonsa kanssa takaisin. Elämä osoittautui liian hankalaksi. Hidas netti, ei vakituista työtä missään, omakotitaloasumisen kalleus, lasten päivähoito ja harrastuksiin kuskaamisen vaikeus ja autoilun hintavuus ratkaisivat. Tällä hetkellä todellisuus ei mahdollista sitä, että haaveet muuttuisivat todeksi. Mutta ehkä juuri siksi pitäisi tehdä politiikkaa, joka mahdollistaa. On todella hyvä, että esimerkiksi tiedeministeri Annika Saarikko on peräänkuuluttanut nopeaa nettiä kaikkialle Suomeen. Tälläiset arkea parantavat jutut ovat perusoikeuksiin rinnastettavia ja lisäävät ihmisten valinnanvapautta.

Kyyniköt muistuttavat, että tilastojen valossa kehityksen suunta on vääjäämätön: kaupungistuminen kiihtyy ja viimeistään 2050-luvulla 90 prosenttia suomalaisista asuu kaupungeissa. Kyynikkoja on helppo uskoa. Riittää kun katsoo ympärilleen. Mutta samalla kyynikot unohtavat, että tilastot eivät pureudu ihmismieleen. Taskulaskin ei ole psykologi. Kehityksen suuntaan vaikuttaa tasan tarkkaan se, millaisia poliittisia valintoja Suomessa tehdään. Tätä valintaa joudutaan tekemään lähivuosina ja ennen kaikkea koronan jälkeen monta monituista kertaa. Ihmisten tekemät asiat eivät ole luonnonvalintaa, vaan tietoisia valintoja.

Suuruuden ekonomistit ovat julistaneet muun Suomen kuolemaa. En usko, että niin tulee käymään. Ihmisten toiveet ja järjen käyttö ei tule antamaan sellaiselle kehityssuunnalle mahdollisuutta. Kuolemisen sijaan Suomesta voi parhaimmassa tapauksessa tulla yksi Euroopan johtavista aluetalouksiin pohjautuvista maista. Yksistään ilmastonmuutoksen torjuminen tarkoittaa sitä, että meidän pitää saada eri puolilla Suomea sijaitsevat rikkaat uusiutuvat luonnonvarat paremmin käyttöön. Aluetalous tarvitsee tuekseen teitä ja infraa, bittiä ja palveluja sekä tietysti tekeviä ihmisiä.

Minä tunnustan kuuluvani siihen runsaaseen laman kasvattien joukkoon, joka haaveilee monipaikkaisesta elämästä. Haaveidensa eteen pitää tehdä töitä, sillä mikään ei tule itsestään. Oma väyläni haaveen hyväksi on yhteiskunnallinen vaikuttaminen niiden asioiden hyväksi, joiden seurauksena minulle ja muille avautuu aidosti mahdollisuus tehdä työtä, elää ja tienata siellä missä mieli tekee.

AnttiJSiika-aho

Pienviljelijöiden ja ravimiesten jälkeläinen, Keskustan puoluehallituksen jäsen ja elinkeinoministerin renki.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu