Auschwitzin etiikkaa

Auschwitzin vapautuksen 75-vuotispäivä on saanut meidät muistelemaan aikoja, jolloin leirille suljetuilta oli riistetty kaikki toivo tulevaisuudesta. Ihmiset tiesivät tukehtuvansa kuoliaiksi natsien kaasukammioissa riippumatta siitä, mitä he tekivät tai jättivät tekemättä jäljellä olevina elinpäivinään.

Keskitysleirikuvaukset kertovat siitä, ettei monilla ollut tuossa tilanteessa enää voimia mihinkään erityisiin sankaritekoihin, vaan useimmat keskittyivät kamppailemaan viimeisistä leivänmuruista. Mutta ne kertovat myös niistä myötäelämisen kyvyistä, joita joillakin vangeilla oli silloinkin, kun heillä itsellään ei ollut enää toivoa. Useat muistojuhlassa mukana olleet entiset keskitysleirivangit jäivät pikkulapsina henkiin nimenomaan heidän tekojensa ansiosta. Tuota perintöä ja sen mukanaan tuomaa kiitollisuutta elämälle he kantavat haastattelujen perusteella tänäkin päivänä.

Auschwitz on ollut pitkään vain museo, mutta me olemme muuttamassa planeettaamme isoksi kaasukammioksi puskemalla ilmakehään vuosi vuodelta isommat määrät hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja. Ylipäätään ihmiskunnan taloudelliset toiminnot ovat laajentuneet monin verroin yli maapallon ekologisen kantokyvyn rajojen, ja epäsuhta pahenee jatkossa. Kun keskitysleirivangit keskittyivät kamppailemaan leivänmuruista, me valitsemme valtiojohtajia, jotka lupaavat tehdä maamme suureksi jälleen muun maapallon kohtaloista välittämättä. Jos tämä edellyttää joukkotuhoaseiden hankkimista, puuhaan ryhdytään muiden vastustuksesta huolimatta.

Se vaihe alkaa olla jo ohi, jolloin olisimme voineet toivoa nykysivilisaation pelastavan itsensä sovittautumalla edes jollakin tavoin järjestäytyneesti kestävän kehityksen rajoihin. Tältä osin toivomme on katoamassa samaan tapaan kuin Auschwitzin vangit aikanaan menettivät omansa.

Tämä asettaa meidät uudenlaisten eettisten valintojen eteen. Jos sivilisaatiomme on tuhoutumassa, keskitymmekö huolehtimaan parhaalla mahdollisella tavalla omista tarpeistamme muista välittämättä? Vai yritämmekö löytää itsestämme kyvyn toisten elämän arvostamiseen ja heikompien auttamiseen silloinkin, kun meillä itsellämme ja muilla ei ole enää pidemmän päälle toivoa pelastumisesta?

Haluaisin kovasti eettisten valintojen kirjon olevan tätä laajempi tulevaisuudessakin. Jossakin vaiheessa realiteetit on kuitenkin tunnustettava, enkä näe nykymaailmassa merkkejä riittävän nopeista ja tehokkaista toimista tuhoon johtavan kehityksen katkaisemiseksi. Jos joku muu kykenee sellaisia osoittamaan, olen ikuisesti kiitollinen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu