Déja vu?

Lukiessani vähän aikaa sitten tarinoita ihmisten sopeutumisesta koronaviruksen synnyttämään poikkeustilanteeseen alkoi tuntua siltä, että samankaltaisista asioista on puhuttu aikaisemminkin. Aika pian muistini kaivoi esiin keskustelut, joita 1980-luvulla käytiin silloin kohua herättäneen mikroelektroniikkakumouksen seurausten pohdinnan yhteydessä työn ja nyky-yhteiskuntien tulevaisuudesta.

Yhtenä vaihtoehtona etenkin ranskalaisessa ja saksalaisessa keskustelussa nousi tuolloin esiin ajatus etenemisestä kohti duaaliyhteiskuntaa. Skenaariolla tarkoitettiin sitä, että ihmiset eivät enää pyrkisi kasvattamaan hyvinvointiaan pelkästään tekemällä mahdollisimman paljon ansiotyötä ja ostamalla näin saaduilla tuloilla koko ajan enemmän tuotteita ja palveluja markkinoilta. Sen sijaan ihmiset vähentäisivät tekemänsä ansiotyön määrää ja tyydyttäisivät kasvavan määrän tarpeistaan omaehtoisen toiminnan sektorilla – esimerkiksi osallistumalla lähiruoan tuotantoon, valmistamalla ruoat itse perheen tai ystävien kesken ravintolaan menon sijasta, hoivaamalla toisiaan sekä vaihtamalla keskenään tuotteita ja palveluja virallisen talouden ulkopuolella.

Eräs duaalitalouden idean taustalettamuksista oli mikroelektroniikkakumouksen aikaansaama työn tuottavuuden voimakas kasvu ansiotyön varassa pyörivällä ”heteronomisella” sektorilla. Se mahdollistaisi aineellisen elintasomme kohtuullisen hyvän kehityksen palkkatyön määrän vähenemisestä huolimatta. Samalla saataisiin lisää välineitä toimintojen kehittämiseen ”autonomisella” sektorilla, jonka erilaiset puuhat kohottaisivat ihmisten elämisen laatua paremmin kuin puurtaminen ansiotöissä.

Koimme duaalitalouden ideat aikanaan sen verran kiinnostavina, että teimme 1980-luvulla aihetta käsittelevän kirjankin (Timo Kyntäjä toim.: Mykät pakot ja vapauden visiot. Tutkijaliitto 1985). Senkaltainen pehmoajattelu jäi kuitenkin vuosikymmenen lopun kasinotalouden nousun ja 1990-luvun tietotekniikkakumouksen synnyttämän uuden talouden kasvuhuuman jalkoihin. Duaalitalouden tosiasiallisesta etenemisestä ei näkynyt juurikaan merkkejä esimerkiksi ihmisten ajankäytön muutoksia tutkittaessa.

Mutta entä nyt? Koronakriisi on ajanut nyky-yhteiskunnat ilman ennakkovaroitusta lähes totaaliseen pysähdystilaan. Ihmiset joutuvat varomaan kontakteja muihin, työskentelemään ja käymään koulua etänä, valmistamaan ruokia kotona sekä viihdyttämään itseään voimatta lähteä shoppailemaan, ravintolaan, kuntosalille, elokuviin tai erilaisiin massatilaisuuksiin.

Tämä pakottaa ihmiset opettelemaan erilaisia autonomisen sfäärin toimintoja. Monet työpaikat ehtivät kadota alta pois ennen kuin poikkeustilan aikaisia rajoituksia ryhdytään jälleen purkamaan. Sen jälkeenkään ihmiset tuskin uskaltavat lähteä toistensa seuraan yhtä estottomasti kuin ennen koronakriisin aikaa. Organisaatioiden kiinnostus toimintojen automatisoinnin mahdollisuuksia kohtaan nousee uudelle tasolle sekä tartuntavaarojen vähentämistarpeiden vuoksi että myös yhtenä keskeisenä kustannusten alentamisen keinona.

Oman tulkintani mukaan olemmekin itse asiassa parhaillaan tekemässä kvanttihyppyä kohti duaalitaloutta, jossa palkkatyön ulkopuolinen autonomisen toiminnan sfääri kasvattaa merkittävästi osuuttaan ihmisten ajankäytöstä ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisestä. Samalla markkinaehtoisen heteronomisen sektorin ja sen piirissä tehtävän ansiotyön ominaispainot nyky-yhteiskuntien toimintojen kokonaisuudessa supistuvat selvästi.

Pääministerimme voi joutua havaitsemaan, että hänen SDP:n juhlaseminaarissa esittämänsä ajatus nelipäiväiseen työviikkoon siirtymisestä ei ehkä olekaan enää mikään kaukainen tulevaisuuden visio. Siitä voi tulla monissa organisaatioissa elävää todellisuutta jo ennen hänen nykyisen virkakautensa päättymistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu