Herääkö länsi?

Maailma näyttää käytännössä jo ajautuneen Yhdysvaltojen johtaman liberaalin lännen ja Kiinan johtaman autoritaaristen maiden leirin syvenevään yhteentörmäykseen. Sen verisin osa on Venäjän vuosi sitten aloittama hyökkäyssota Ukrainaa vastaan.

On vaikea olla ihailematta sitä rohkeutta ja sinnikkyyttä, jolla ukrainalaiset ovat pysäyttäneet ylivoimaisilla resursseilla varustetun Venäjän armeijan etenemisen. Haluamme uskoa, että läntistä aseapua saadessaan ukrainalaiset onnistuvat ennemmin tai myöhemmin ajamaan venäläiset joukot pois maastaan. Haluamme uskoa Venäjän johdon ajautuvan tämän kehityksen myötä yhä pahemmin eristyksiin ja maailman maiden enemmistön tuomitsevan sen toimet. Toivomme illiberaalien voimien kannatuksen heikentyvän maailmalla yleisemminkin.

Putinin Venäjällä tuskin on todellisuudessakaan edellytyksiä voittaa tätä sotaa. En myöskään usko asenteiltaan patavanhoillisten ja kohta jo yli seitsemänkymppisten Xi Jinpingin ja Vladimir Putinin saavan enemmistöltään yli puolta nuorempaa ja aivan toisenlaisissa oloissa kasvanutta maailman väestöä taipumaan heidän tarjoamiinsa muotteihin. Se ei onnistu edes Kiinan ja Venäjän omien kansalaisten keskuudessa, eikä siksi Putinin valtakausi jatkune enää pitkään eikä Xistäkään tulle elinikäistä hallitsijaa.

Tästä ei kuitenkaan seuraa automaattisesti, että liberaali länsi päätyisi meneillään olevan hegemoniakamppailun voittajaksi. Vaikka ukrainalaiset ovat peräänantamattomalla taistelullaan ylittäneet kaikki odotukset, hekään eivät pysty mahdottomuuksiin. Länsimaiden Ukrainalle toimittama aseapu tulee sodan voittoa ajatellen liian hitaasti ja toimitusmäärät jäävät liian pieniksi. Siten vaikka Venäjä ei kykenisikään miehittämään Ukrainaa ja eliminoimaan maan johtoa, Ukrainakaan ei pysty työntämään hyökkäysjoukkoja pois maasta. Todennäköisin vaihtoehto nykyisten reunaehtojen vallitessa on sopimus taistelujen lopettamisesta niin, että osa Ukrainan alueesta jää edelleen venäläisten hallintaan ja konflikti jäätyy paikoilleen. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että konflikti voi leimahtaa milloin hyvänsä uudelleen.

Länsi ei kykene myöskään välttämättä torjumaan illiberaalien voimien nousua omassa keskuudessaan eikä länteen kriittisesti suhtautuvien mielialojen vahvistumista kehittyvissä maissa. Hyvin monet kehittyvien maiden asukkaat kokevat länsimaiden toimivan itsekkäästi ja epäreilusti niiden sulkiessa rajansa muualta lähtöisin olevilta ihmisiltä. Länsimaiden koetaan myös kieltäytyvän kantamasta todellista vastuuta globaalikehityksen ongelmista, joiden seuraukset jäävät ennen kaikkea köyhien kehitysmaiden asukkaiden kannettaviksi. Monet kehittyvien maiden valtiojohtajat syyttävät länsimaita kaksoisstandardien noudattamisesta niiden vaatiessa kehitysmailta enemmän toimia muun muassa korruption torjumiseksi, hyvän hallinnon periaatteiden noudattamiseksi, ääriliikkeiden kurissapitämiseksi, ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja luontokadon pysäyttämiseksi samalla kun länsimaat luistavat itse omista velvoitteistaan. Huonoimmassa tapauksessa Kiina ja Venäjä saavat taakseen kehittyvien maiden rintaman, joka jättää lännen vähemmistöön niin YK:ssa kuin monilla muillakin kansainvälisillä foorumeilla.

Länsimaat – Suomi mukaanluettuna – voivat joutua maksamaan kalliin hinnan kieltäytyessään näkemästä, millaiseen nurkkaan ne ovat nykyisellä politiikalla ajamassa itsensä. Tällaisesta sokeudesta kärsisivät sekä länsimaat että muu maailma, kun taas vastuullisemman linjan omaksuminen hyödyttäisi sekä länttä itseään että kaikkia muita. Toivottavasti länsimaista löytyy jatkossa tähänastista enemmän johtavia poliitikkoja, joiden toimintaa ei ohjaa vain lyhytnäköinen opportunismi, vaan jotka osaavat ottaa realistisesti huomioon myös nykymaailman kehityksen suuret linjat.