Imperialismin paluu

19. vuosisadan jälkipuolisko ei ollut vain teollisen modernisaation, vaan myös kulttuurin henkisen vapautumisen ja kansainvälisen työväenliikkeen nousun aikaa. 20. vuosisadalle siirryttäessä etusijalle nousi kuitenkin suurten valtojen keskinäinen kilpailu vaikutusalueista, siihen liittyvä varustautuminen ja oman kansallisen erityislaadun korostus.

Tämä kehitys johti ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen. Yhtenä osana tuota myllerrystä oli venäläisen vallankumousaktivistin Vladimir Iljitsh Leninin juuttuminen pakolaiseksi Sveitsiin. Siellä Lenin analysoi toteutunutta kehitystä kirjoittamalla kirjan imperialismista kapitalismin kehityksen korkeimpana vaiheena.

Lenin ei keksinyt imperialismin käsitettä vuonna 1917 Pietarissa julkaistussa kirjassaan, vaan etenkin brittiläinen imperiumi oli nähty pitkään yhtenä tuon ajan kansainvälisen järjestyksen kulmakivistä. Muun muassa John Hobson ja Rudolf Hilferding olivat eritelleet teoreettisesti imperialismia jo paljon ennen Leniniä. Venäjän vallankumouksen ja Neuvostoliiton perustamisen myötä nimenomaan Leninin tulkinta saavutti kuitenkin kanonisen aseman.

Imperialismin käsitteelle löytyi paljon käyttöä toisen maailmansodan jälkeen, vaikka siirtomaajärjestelmä purkautui Afrikan ja Aasian maiden laajamittaisen itsenäistymisaallon myötä. Yhdysvallat halusi erottautua vanhoista siirtomaavalloista, mutta käytännössä se pyrki vaikuttamaan monin tavoin muiden maiden politiikkaan samaan aikaan kun amerikkalaiset suuryhtiöt hyödynsivät varsin tehokkaasti eri puolilta maailmaa löytämiään öljyä ja muita raaka-aineita. Neuvostoliitto pyrki puolestaan esiintymään imperialismin vastaisen taistelun tärkeimpänä tukijana samalla kun se itse käytti suorasukaisesti vaikutusvaltaansa kaikkialla, missä siihen tarjoutui tilaisuus.

Neuvostoliiton hajoaminen ja kylmän sodan päättyminen näytti synnyttävän ainakin hetkeksi tilanteen, jossa maailma ei ollut enää jakautunut vaikutusvaltaa itselleen hamuavien suurvaltojen johtamiin leireihin. Sen sijaan kehitys näytti olevan kulkemassa kohti kansainvälisten markkinoiden yhteen sitomaa maailmaa, jossa kaikki maat sitoutuisivat noudattamaan kansainvälisten järjestöjen valvomia yhteisiä pelisääntöjä. Tätä kehitystä tukivat tiedon, ihmisten ja pääomien entistä vapaampi liikkuminen maasta toiseen sekä aito kiinnostus toisia kulttuureja kohtaan.

Tasavertainen kansainvälinen yhteistyö ja valmius yhteiseen vastuunkantoon näyttivät tarjoavan parhaan pohjan myös sellaisten globaalien ongelmien kuin ilmastonmuutoksen, maailmanlaajuisten pandemioiden, lajien tuhoutumisen ja äärimmäisen köyhyyden hallintaan saattamiselle.

Nyt tuo vaihe on päättynyt. Maailma on jälleen jakautumassa kahden keskenään kilpailevan supervallan – Yhdysvaltojen ja Kiinan – johtamiin leireihin. Molemmat lisäävät määrätietoisesti sotilaallista valmiuttaan sekä purkavat keskinäisiä taloudellisia ja kulttuurisia siteitään. Maat myös käyttävät vahvemman oikeutta empimättä  hyväkseen pyrkiessään määräilemään muiden maiden tekemisiä.

Olemme siten edenneet uuteen imperialismin aikakauteen, jonka johtavia imperialistisen vallankäytön edustajia ovat Trumpin Yhdysvallat ja Xi:n Kiina. On myös voimavaroiltaan vähäisempiä valtoja ja niissä johtajia kuten Venäjän Putin ja Turkin Erdogan, jotka pyrkivät alistamaan omaan etupiiriinsä kuuluvia maita.

Minusta on korkea aika ryhtyä jälleen kutsumaan imperialismia ja imperialistisia regiimejä niiden oikeilla nimillä. Samalla Suomen kaltaisten pienten maiden on muistutettava isompia maita asemastamme oikeasti suvereeneina valtioina. Minkään muun maan oikeudellisilla päätöksillä ei voi olla sitovuutta rajojemme sisällä, ellei sellaisesta ole erikseen sovittu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu