Länsi heikkenevillä jäillä

Kiina ja Venäjä ovat omaksuneet viime aikoina päästrategiakseen lännen heikentämisen kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Lännen ja sen potentiaalisten yhteistyökumppanien välille yritetään lyödä kiilaa syyttämällä länttä kaksinaismoraalista. Länsimaat pyrkivät syytösten mukaan esiintymään yleismaailmallisen edistyksen, demokratian, ihmisoikeuksien, kansojen välisen tasa-arvon ja sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen puolustajina. Samalla länsimaat kuitenkin puolustavat itsekkäästi omia etuoikeuksiaan ja painostavat muita maita noudattamaan niiden tahtoa. Ne myös suhtautuvat välinpitämättömästi muiden maiden kansalaisten kohtaamiin kärsimyksiin.

Syytösten avulla Kiina ja Venäjä pyrkivät kasvattamaan omaa vaikutusvaltaansa ja ajamaan länsimaat vähemmistöön YK:ssa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla. Viesti on uponnut erityisen hyvin niihin ei-läntisten maiden itsevaltaisiin johtajiin, joiden kanssa Kiina ja Venäjä ovat valmiit yhteistyöhön ilman mitään ihmisoikeuksiin tai demokratian pelisääntöjen kunnioittamiseen liittyviä ehtoja.

Omia strategioita pohtiessaan monet ei-läntisten maiden johtajat ottavat huomioon myös lännen ja muun maailman tosiasiallisissa voimasuhteissa tapahtuvat muutokset. Vaikka länsimaat ovat edelleen paljon muuta maailmaa vauraampia ja Yhdysvallat on maailman johtava sotilasvalta, niiden asema suhteessa muuhun maailmaan on heikkenemässä. Länsimaissa asui esimerkiksi vielä vuonna 1990 yli viidesosa maailman työikäisistä, mutta osuuden ennakoidaan putoavan runsaaseen 12 prosenttiin vuosisadan puoliväliin mennessä. Länsimaiden osuus ostovoimatasoitetuin luvuin mitatusta maailmantaloudesta oli vuonna 1990 noin 60%, mutta tuon osuuden ennakoidaan jäävän jo vuoteen 2028 mennessä alle 40%:in. Kiina modernisoi vauhdilla asevoimiaan ja pyrkii hankkimaan itselleen USA:n ja Venäjän veroisen ydinpelotteen.

Länsimaiden johtajat ovat tietoisia meneillään olevasta muutoskehityksestä ja länteen kohdistuvista eristämispyrkimyksistä. Tämä ei silti tarkoita sitä, että tilanteeseen kyettäisiin reagoimaan asianmukaisesti.  Länsimaat ovat esimerkiksi sisäpoliittisten paineiden vuoksi ryhtyneet sulkemaan rajojaan entistä tiukemmin muualta maailmasta tulevilta maahanmuuttajilta – turvapaikkaa hakevat mukaan lukien. Muun maailman silmissä näyttää siltä, että ihmisten annetaan ennemmin hukkua Välimereen kuin päästää heidät eurooppalaisten rasitteeksi. Yhdysvalloissa Bidenin hallinto on ryhtynyt jatkamaan Trumpin aikana aloitettua Meksikon vastaisen rajamuurin rakentamista.

Kauppapolitiikassa länsimaat ovat vapaan kaupan edistämisen sijasta ryhtyneet suojaamaan omia työpaikkojaan muualta tulevalta kilpailulta. USA pyrkii teknologiarajoituksillaan vaikeuttamaan Kiinan talouskehitystä. Koronapandemian puhjetessa länsimaat varmistivat oman rokotteiden saantinsa ennen niiden antamista myös muiden maiden käyttöön. Lupaukset köyhimpien maiden auttamiseksi tarkoitetusta ilmastorahastosta eivät ole toteutuneet.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan länsimaat riensivät ukrainalaisten avuksi ja ottivat pakolaiset huolehtiakseen aivan eri tavalla kuin on tapahtunut länsimaiden ulkopuolisissa sodissa. Länsimaat ulkoistivat aikanaan juutalaisongelmansa auttamalla sionisteja perustamaan valtion palestiinalaisten perinteisesti asuttamille alueille. Uusimman Lähi-idän kriisin puhjettua länsi on kiirehtinyt Israelin tueksi kantamatta samanlaista huolta palestiinalaissiviilien kohtaloista kuin se kantaa israelilaisten kokemista kärsimyksistä. Toki länsimaat pyrkivät varjelemaan suhteitaan myös arabimaihin ja laajemmin islamilaiseen maailmaan kehottamalla Israelia malttiin reaktioissaan, mutta enemmän omien etujensa vuoksi kuin inhimillisen myötätunnon ajamana.

Kaikki tämä palvelee Kiinan ja Venäjän maailmanlaajuisia hegemoniapyrkimyksiä. Aika harvassa ovat kuitenkin ne läntiset johtajat, joilla on riittävästi strategista silmää ja rohkeutta sellaisten politiikkamuutosten toteuttamiseksi, jotka todella auttaisivat länttä korjaamaan kuvaansa muun maailman silmissä ja hankkimaan ystäviä ei-läntisesten maiden joukosta. Se edellyttäisi uudenlaista avautumista ja vastuunottoa maailman kehitysongelmista. Samalla lännen pitäisi osoittaa olevansa sanojensa mittaisia arvojensa puolustamisessa ja muiden maiden auttamisessa puolustamaan omaa suvereniteettiaan. Siinä tarvitaan oikeanlaista periaatteellisuuden ja lujuuden yhdistelmää.

Euroopalla olisi mahdollisuus myötävaikuttaa olennaisesti tähän kehitykseen ja samalla voittaa itse todella paljon uudistamalla Afrikka-politiikkansa näiden linjausten mukaisesti. Muutosta voidaan kuitenkin joutua odottamaan aika pitkään.