Maailma ei pelastu toiveajattelulla

Moni meistä toivoo, että onnistumme pysäyttämään ilmastonmuutoksen ja lajituhon sekä sovittamaan elämämme muutoinkin kestävän kehityksen rajoihin. Haluamme jättää planeettamme ja sen luonnonrikkaudet mahdollisimman vahingoittumattomina myös seuraavien sukupolvien nautittaviksi.

En jaksa enää uskoa tuon toiveen toteutumiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutos on edennyt niin kriittisille rajoille, että todella paljon pitäisi tapahtua jo lähivuosien aikana suurten vahinkojen välttämiseksi. Huomattavasti enemmän muutoksia tarvitaan, jos haluamme myös oikeasti pysäyttää luontokadon, lopettaa resurssien liikakäytön ja pitää ekosysteemit elinkykyisinä.

Toki kansainvälisiä sopimuksia on tehty, valtiot ovat julkistaneet sitoumuksia, yritykset vakuuttavat vastuullisuuttaan ja moni kansalainen on jo muuttanut elintapojaan ekologisen jalanjälkensä pienentämiseksi. Muut asiat vaikuttavat kuitenkin nykyisin maailman kehitykseen paljon enemmän.

Vain vähän aikaa sitten päätehtäväksi otettiin talouksien vetäminen uuteen nousuun pandemian aiheuttaman pysähdystilan jäljiltä. Valtaisat elvytyspaketit ovatkin saaneet sekä taloudet että niiden aiheuttamat ympäristökuormat ainakin hetkeksi nopeaan kasvuun.

Nykyisin Putinin mafian johtama Venäjä käyttää joka päivä valtavasti tulivoimaa saadakseen aikaan maksimaalisesti vahinkoa uhriksi valitsemassaan Ukrainassa. Inhimillisten kärsimysten ja aineellisten vahinkojen ohella myös sodan luonnolle aiheuttamat tuhot ovat jättimäisiä. Sotaa seuraa jälkien raivaus ja jälleenrakennus, ja tässä työssä kuluu paljon betonia, terästä, energiaa ja kaikkea muuta. Ison maan uudelleenrakentaminen aiheuttaa väistämättä myös isot ympäristökuormat.

Sota on sotkenut Euroopan energiahuollon ja nostanut energian hinnat hyvin korkealle. Venäläisen kaasun ja öljyn ostojen lopettaminen toki pakottaa säästämään energiaa ja lisäämään uusiutuvan energian tuotantoa, mutta se ajaa myös moniin vähemmän ekologisiin ratkaisuihin. Samalla sodan aiheuttamat viljan ja lannoitteiden saantivaikeudet ajavat monet köyhät maat nälkäkriisin partaalle, eivätkä hätäratkaisuja etsittäessä ekologiset näkökohdat ole päällimmäisinä.

Venäjä joutuu lisäämään asetuotantoa korvatakseen Ukrainan puolustuksen sille aiheuttamat menetykset. Kreml uhkailemat länsimaat joutuvat suuntamaan aiemmin suunniteltua enemmän resursseja oman puolustuskykynsä vahvistamiseen. Tähän sidottavat varat ovat poissa niistä, jotka muutoin olisi voitu käyttää kestävää kehitystä tukeviin investointeihin.

Vaikka Ukrainan sota saataisiin loppumaan, Putinin mafian johtama Venäjä tuskin lopettaa kansainvälispoliittista häiriköintiään. Lisäksi maa pyörittää talouttaan yhtä vastuuttomasti kuin tähänkin saakka. Tällä on valtavan iso merkitys maailmanlaajuisten kestävyysponnistelujen kannalta, onhan kyse pinta-alaltaan maailman suurimmasta ja luonnonvaroiltaan rikkaimmasta maasta.

Venäjä on kuitenkin vain sivujuonne siinä jättiläisten kamppailussa, jota Yhdysvallat ja Kiina käyvät tulevien vuosien johtavan supervallan asemasta. Kummatkin pyrkivät voittamaan toisensa taloudellisessa kilpailussa, jota ekologisten näkökohtien ei anneta häiritä. Samaan aikaan globalisaation aikakaudella kehittyneitä maailmanlaajuisia taloudellisia siteitä ollaan järjestämässä uudelleen kahdeksi mahdollisimman erilliseksi blokiksi. Myös kahden maan ja niiden liittolaisten välinen sotilaallinen varustelukilpa on ankaraa molempien osapuolten pitäessä laajamittaiseen sotilaalliseen konfliktiin ajautumista täysin reaalisena tai jopa todennäköisenä mahdollisuutena.

Sekä USA että Kiina suhtautuvat ilmastonmuutoksen hillintään ja kestävän kehityksen vaatimuksiin vakavammin kuin Putinin mafia Venäjällä, mutta nykyoloissa niiden on vaikea rakentaa yhteistyötä keskenään tälläkin alueella. Kumpikaan ei ole valmis tekemään mitään sellaista, mikä saattaisi heikentää niiden asemia maiden keskinäisen hegemoniakamppailun pääulottuvuuksilla.

Kyse ei ole vain Venäjästä, USA:sta ja Kiinasta. Viime vuosina monissa merkittävissä maissa valtaan on noussut voimapolitiikkaan mieltyneitä johtajia, jotka ajavat häikäilemättä oman maansa etuja ja siinä sivussa myös henkilökohtaisia intressejään. Tällaiset johtajat eivät suostu vapaaehtoisesti mihinkään merkittäviin panostuksiin planeettamme pelastamiseksi, vaikka esimerkiksi ilmastonmuutokset riskit olisivat poikkeuksellisen suuria juuri heidän maansa kohdalla.

Tällaisten realiteettien valossa en odota mitään positiivisia käänteitä ainakaan lähimpien kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana, vaan esimerkiksi kasvihuoneilmiö ja lajituho tulevat vain kiihdyttämään vauhtiaan. Tämän ajan kuluessa mopomme ehtii karata käsistä jo sen verran pahasti, että seuraavat sukupolvet joutuvat kamppailemaan olemassaolostaan oleellisesti nykyistä heikommat elinmahdollisuudet tarjoavalla planeetalla. Tuossa kamppailussa käytettävän väkivallan määrä tulee todennäköisesti vain lisääntymään nykyisestä.

Näiden ajatusten julkituonnilla en halua levittää tappiomielialaa. Ennemmin haluan kannustaa tulevaisuudesta vastuuta kantavia ihmisiä tarkastelemaan nykytilannetta ja sen haasteita tähänastista realistisemmin. Se ehkä auttaa meitä suuntaamaan energiaamme sellaiseen toimintaan, jolla on todellista vaikuttavuutta.