Onko Talvivaaran aika koittanut?

Olimmeko viime vuosikymmenen puolessa välissä väärässä vastustaessamme Sipilän hallituksen päätöstä Talvivaaran konkurssiin päätyneen kaivostoiminnan uudelleenaloittamisesta?

Kaivosyhtiön liiketoiminnalliset tulokset eivät ole olleet kaksisia edes uuden tuotannon ylösajovaiheen päättymisen jälkeen, vaan tähän asti kertyneiden raportointikausien liiketulos on yhteenlaskien yli neljännesmiljardin verran miinuksen puolella. Tämän vuoden toisella neljänneksellä tappiosaldo syveni 3,6 miljoonalla. Tappiollisen toiminnan aikana louhos on ennättänyt tehdä jo valtavan avohaavan kainuulaiseen luontoon. Maakunnan vesistöihin kertyy joka päivä suuret määrät purkuvesien mukana tulevia osin hyvin haitallisia aineksia.

Tämän prosessin kääntöpuolena on kuitenkin syvenevä huoli ilmastonmuutoksen etenemisestä, jonka yhtenä seurauksena on ollut autoliikenteen nopeaan vauhtiin kiihtynyt sähköistyminen. Sähkön tuotannossa yritetään päästä eroon fossiilisista polttoaineista korvaamalla sitä muun muassa ydin-, tuuli- ja aurinkoenergialla. Tämä lisää tehokkaan sähkön siirron ja varastoinnin tarvetta.

Tämä puolestaan on tehnyt akkujen valmistuksesta ja siinä tarvittavien metallien tuotannosta yhden aikamme kasvubisneksistä. Etenkin koboltin, litiumin ja nikkelin kysyntä lisääntyy vauhdilla, mikä on heijastunut myös näiden metallien hintoihin. Nikkeliä tarvitaan myös teräksen valmistuksessa, joka on lisääntynyt etenkin Kiinassa merkittävästi maailmantalouden elpyessä koronan aiheuttamasta notkahduksesta.

Suomalaisessa elinkeinopolitiikassa on asetettu suuria odotuksia kotimaisen akkuteknologiaklusterin kehittymiseen. Eihän Suomeen ole saatu houkuteltua yhtään jättimäisen akkutehtaan rakentajaa, mutta pienemmässä mittakaavassa tuotantoa on käynnistelty muun muassa Uudessakaupungissa, Salossa ja Vaasassa. Nornickel on ryhtynyt kasvattamaan Harjavallassa sijaitsevalla tehtaallaan nikkelikemikaalien ja kobolttisulfaatin valmistusta ja Terrafame on käynnistämässä omaa akkukemikaalituotantoaan. Tähän kokonaisuuteen Talvivaarasta löytyvien nikkelivarantojen hyödyntäminen näyttää ainakin teoriassa sopivan oikein hyvin.

Eri asia kuitenkin on, kuinka hyvin Talvivaarassa harjoitettava kaivostoiminta istuu käytännössä tähän kokonaisuuteen. Yksi kaivoksen ongelma on se, että malmio on köyhempi kuin useimmat muut maailmalla tuotantokäytössä olevat nikkeliesiintymät. Siksi siellä joudutaan louhimaan valtavat määrät kiveä jokaista käyttöön saatua nikkelitonnia kohti ja määrät lisääntyvät louhintatyön edetessä esiintymän rikkaimmista osista kohti köyhempiä.

Toinen ongelma on se, että saadakseen houkuteltua kansainvälisen raaka-ainejätti Trafiguran mukaan kaivoshankkeeseen valtio joutui luovuttamaan sille yksinoikeuden kaivoksen tuottaman nikkelin myyntiin. Jo tähän saakka kertyneet kokemukset kertovat siitä, että Trafiguralla ei ole mitään aikeita jakaa hyvässä markkinatilanteessa sille nikkelistä kertyneitä myyntivoittoja meidän suomalaisten kanssa. Mahdollisen suomalaisen akkuteknologiaklusterin kehittyminenkään ei ole sidoksissa Talvivaaran kaivostoimintaan, sillä akkujen valmistajat hankkivat tarvitsemansa kemikaalit sieltä mistä ne ovat edullisimmin saatavissa.

Talvivaaran kaivoksen tulevaisuudennäkymänä on siis se, että kaivostoiminta jatkuu todennäköisesti vielä niin kauan kuin irti saatavien metallien myynnillä saadaan edes jollakin tavoin katettua sen louhinnasta ja liotuksesta aiheutuvat kustannukset. Varsinaista kannattavaa liiketoimintaa kaivoksesta ei todennäköisesti enää tule eikä valtio tule koskaan saamaan takaisin niitä satoja miljoonia, joita hankkeeseen on aikojen kuluessa upotettu. Tulkintaa tukee se, että esimerkiksi Maailmanpankki ei odota mitään merkittävää nousua nikkelin maailmanmarkkinahinnoissa lähivuosina, vaan tämänvuotinen hintataso ylitetään seuraavan kerran ehkä vasta 2030-luvulla. Mutta mitä pidempään toiminta Talvivaarassa jatkuu, sitä suuremmiksi kasvavat toiminnan lopettamisesta ja kaivosalueen luonnon ennallistamisesta aikanaan aiheutuvat kustannukset. Kaikkia toiminnan aiheuttamia vaurioita ei tietenkään pystytä korjaamaan, vaan monet menetykset tulevat jäämään pysyviksi.

Tämä ei tarkoita sitä, että Talvivaarassa esiintyvät nikkelivarannot olisi ylipäätään pitänyt jättää rauhaan ja koskemattomiksi hamaan tulevaisuuteen saakka. Pelkästään Kainuun luonnon näkökulmasta se olisi tietysti ollut paras ratkaisu, mutta ihmiskunta tulee tarvitsemaan vielä paljon nikkeliä myös pyrkiessään kohti kestävämpää tulevaisuutta. Siksi Talvivaaran esiintymän hyödyntäminenkin olisi varmasti tullut ajankohtaiseksi jossakin vaiheessa.

On kuitenkin eri asia käynnistää kaivos väkisin hinnalla millä hyvänsä ja lähinnä vain yhden poliitikkosukupolven nahkojen pelastamiseksi kuin olisi ollut jättää esiintymä kuusi vuotta sitten rauhaan ja odottaa, kunnes sen hyödyntämismahdollisuuksista oltaisiin alettu oikeasti kilpailla maailmalla. Tuolloin Suomi olisi voinut sanella omat ehtonsa kaivostoiminnalle, huolehtia paremmin ympäristövaikutuksista, varmistaa omat osuutensa toiminnan tuottamista tuloista ja velvoittaa toiminnan harjoittajat huolehtimaan myös jälkiensä korjaamisesta malmion aikanaan ehtyessä. Tulokset olisivat olleet todennäköisesti paljon parempia kuin nyt todistamassamme kustannusten sosialisoinnin ja voittojen yksityistämisen strategiassa.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu