Onttoa hyvinvointia

Yksittäisistä harmituksen aiheista huolimatta yksikään aiempi sukupolvi ei ole ihmiskunnan historiassa yltänyt lähimainkaan niin korkeaan aineellisen hyvinvoinnin tasoon kuin mistä me vauraiden teollisuusmaiden kansalaiset voimme nykyisin nauttia. Mutta kuinka kestävällä pohjalla hyvinvointimme on? Ja kuinka itsekkäästi kasvatamme sitä muiden – sekä aikalaistemme että jälkeemme tulevien – kustannuksella?

Ajatus nousee väistämättä mieleen YK:n ympäristöohjelman julkistettua äskettäin tuoreen raporttinsa. Sen mukaan nyky-yhteiskunnat eivät ole hidastamassa ilmastonmuutoksen etenemistä läheskään siten kuin pahempien seurausten välttämiseksi pitäisi. Eri maat suunnittelevat päinvastoin lisäävänsä fossiilisten polttoaineiden tuotantoa vuoteen 2030 mennessä noin puolta enemmän kuin kahden asteen lämpenemisrajan alapuolella pysyminen edellyttäisi. Puolentoista asteen tasoon verrattuna ylitys on noin 120-prosenttinen.

Keskeisin syy tähän vastuuttomuuteen on se, että pelkäämme tehokkaiden päästöjen vähennykseen tähtäävien toimien haittaavaan talouskasvua. Muutoinkin pyrimme kasvattamaan tuotantoamme ja kulutustamme hinnalla millä hyvänsä. Varsinkin kymmenen vuoden takaisen suuren taantuman jälkeen valtiot ovat kasvattaneet reippaasti velkaantumistahtiaan samalla kun keskuspankit ovat pumpanneet valtavasti lisää rahaa markkinoille. Näin maailmantalous on saatu toimimaan pyramidihuijauksen tavoin: rakennelma pysyy koossa niin kauan kun riittävän moni toimija uskoo kasvutarinaan ja ohjaa sen tueksi lisää rahaa. Mutta kun luottamus alkaa horjua, kaikki yrittävät vetää rahansa pois mahdollisimman nopeasti ja pienin menetyksin, ja romahduksen jälkien korjaaminen jää perässätulijoiden huoleksi.

Maailmantaloudessa viime vuosikymmeninä tuotettu vauraus on jäänyt suureksi osaksi kehittyneiden teollisuusmaiden rajojen sisälle ja niissäkin harvalukuisille eliittiryhmille. Samaan aikaan toimintojemme aiheuttamat ympäristöhaitat tuntuvat pahimmin köyhissä maissa. Etenkin Afrikan nopean väestönkasvun pelästyttäminä kieltäydymme päästämästä muun maailman asukkaita maihimme edes turvan saamiseksi – paremman elämisen mahdollisuuksien tarjoamisesta puhumattakaan. Vielä haluttomampia olemme kaikista solidaarisuuspuheista huolimatta sellaiseen tulojen uudelleenjakoon, joka tarjoaisi köyhien maiden asukkaille reaaliset mahdollisuudet tavoitella parempaa elämää omilla kotiseuduillaan. Tämä nuivuus verottaa kaipaamamme talouskasvua paljon enemmän kuin kammoamamme ilmastopoliittiset toimet. Siitä emme kuitenkaan välitä, koska huomiomme keskittyy vain omiin lyhyen ajan tarpeisiimme.

Aika kauas olemme siis edenneet valistuksen aikana omaksutuista järjen kunnoittamisen, yleisinhimillisen edistyksen ja universaalien ihmisoikeuksien periaatteista. Itsekkyytemme synnyttää kasvavan määrän katkeruutta ja vihaa niiden ihmisten keskuudessa, joilta viemme toivon paremmasta tulevaisuudesta. Puolustaudumme aggressiolta nostamalla valtaan vahvoja johtajia, jotka hankkivat valtioidemme käyttöön teknisesti entistä kehittyneempiä valvonnan, kurinpidon ja sodankäynnin välineitä.

Onko vastavalistus saanut jo lopullisen yliotteen meidän mielistämme? Vai löytyykö meiltä vielä voimavaroja pahan kierteen purkamiseksi?

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu