Ovatko Turkki ja Venäjä matkalla sotaan?

Tätä moni on pelännyt: Naton jäsenmaa ajautuu mukaan konflikteihin, joissa Venäjä tukee vastapuolta ja jotka johtavat ajoittain myös suoraan laukaustenvaihtoon ja henkilömenetyksiin Nato-maan ja Venäjän joukkojen välillä.

Juuri tuollainen asetelma on syntynyt Erdogánin Turkin ja Putinin Venäjän välisissä suhteissa.

Tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että Venäjä ja Turkki ovat olleet vuosisatojen ajan geopoliittisia kilpailijoita keskenään Kaakkois-Euroopan ja Kaukasian alueella. Me suomalaiset muistanemme parhaiten 1850-luvulla käydyn Krimin sodan ja sen yhtenä sivujuonteena Oolannin sodan. Kahden valtakunnan välisiä reviirikamppailuja on täydentänyt ajoittain jännitteinen jakolinja ortodoksikristillisten ja islaminuskoisten väestöryhmien välillä.

Sekä Vladimir Putin että Recep Tayib Erdogán ovat pyrkineet pönkittämään vaikutusvaltaansa lupaamalla palauttaa maansa vanhaan imperiaaliseen suuruuteen. Tuota tavoitetta ei voi toteuttaa samanaikaisesti molemmilla puolilla ajautumatta yhteentörmäyksiin perinteisten kiistojen kohteena olleilla alueilla. Kansallisten laajentumispyrkimysten lisäksi Putin haluaa profiloitua ortodoksisen kulttuurin maailmanlaajuisena esitaistelijana siinä missä Erdogán pyrkii samaan rooliin islamilaisen kulttuurin puolustajana.

Pahimmin Turkki ja Venäjä ovat ajautuneet vastakkain Syyrian sisällissodassa Venäjän tultua pelastamaan Bashar al-Assadin tyrannihallinnon ja Turkin tukiessa islamistikapinallisia. Jo viitisen vuotta sitten tilanne muodostui hyvin jännittyneeksi Turkin ammuttua alas Syyrian raja-alueella islamistikapinallisia jahdanneen venäläisen taistelukoneen. Tuossa vaiheessa Venäjä tyytyi kuitenkin siihen, että Turkki suostui lisäämään taloudellista ja muuta yhteistyötään Venäjän kanssa. Turkki teki muun muassa ison ydinvoimalatilauksen Venäjältä ja lupautui hankkimaan venäläisen ohjustorjuntajärjestelmän. Näillä toimilla Erdogán halusi myös näpäyttää läntisiä yhteistyökumppaneitaan, joiden kanssa hänellä oli kiistoja esimerkiksi pakolais- ja oikeusvaltiokysymyksiin liittyen. Mistään varsinaisesta Turkin ja Venäjän välien lämpenemisestä ei voida kuitenkaan puhua presidenttien johtamistyylien samankaltaisuuksista huolimatta. Molempien näkökulmasta kyse oli ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuuden sanelemista ratkaisuista.

Syyrian ohella Turkki ja Venäjä ovat olleet törmäyskurssilla Libyassa, missä Venäjä on antanut aktiivisesti tukea kenraali Haftarin joukoille, kun taas Turkki on rientänyt YK:n tunnustaman hallituksen avuksi.

Nyt Turkki on kannustanut Azerbaidzhania aloitteellisuuteen armenialaisten ajamiseksi kiistellyltä vuoristo-Karabahin alueelta. Sekä Armenian että Azerbaidzhanin kanssa taloudellista yhteistyötä harjoittava ja niitä aseistava Venäjä on pyrkinyt esiintymään puolueettomana maiden välisessä konfliktissa. Tosiasiassa Venäjälle on kuitenkin tärkeintä, ettei Turkki pääse lisäämään vaikutusvaltaansa sen kustannuksella tuolla hyvin herkällä alueella. Siksi Venäjä pyrkinee varmistamaan kristitylle Armenialle vähintään samantasoisen aseistuksen kuin Turkki antaa islaminuskoiselle ja turkinsukuiselle Azerbaidzhanille.

Maiden välisten suhteiden uusi kärjistyminen tulee huonoon aikaan sikäli, että kummankin maan taloudet ovat tällä hetkellä pahasti kuralla. Siksi niillä ei oikeastaan olisi varaa lähettää suuria raha-, kalusto- ja henkilömääriä vielä uusiin kansainvälisiin konflikteihin aiempien jatkoksi. Huono taloustilanne on alkanut myös kuormittaa pitkään vallassa olleiden valtionpäämiesten kotimaista poliittista kannatusta. Uusien ruumispussien ja haavoittuneiden paluu ulkomaisilta rintamilta kotimaahan tuskin parantaisi tilannetta.

Toisaalta sekä Putinin että Erdogánin ajautuminen puolustusasemiin merkitsee sitä, ettei kumpikaan halua  joutua häviäjän asemaan meneillään olevissa kansainvälisissä konflikteissa. Siksi niihin sisältyy vakava eskaloitumisen vaara. Esimerkiksi Libyassa kenraali Haftarin joukot olivat jo vähällä tunkeutua Tripoliin Venäjän toimitettua niiden käyttöön aiempaa tehokkaampia aseita. Tuossa vaiheessa Turkki nosti vuorostaan oman asetukensa tasoa niin, että Haftarin joukot joutuivat perääntymiskannalle.

Samankaltainen kilpavarustelun vaara uhkaa vuoristo-Karabahin konfliktissa. Uutiskuvien perusteella armenialaiset kykenivät ilmeisesti aiheuttamaan alkuvaiheessa ikävän yllätyksen Azerbaidzhanin panssarivaunuille tehokkailla venäläisvalmisteisilla panssarintorjunta-aseillaan. Pian sen jälkeen tiedotettiin armenialaisten menettämästä Suhoi-taistelukoneesta, jonka väitettiin joutuneen turkkilaisten lentämän amerikkalaisvalmisteisen F16-hävittäjän tuhoamaksi. Koska sen paremmin Turkin tukemilla azereilla kuin Venäjän tukemilla armenialaisilla ei ole oikein varaa hävitä, edessä on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko osapuolet saadaan kohtuullisen pian neuvottelupöytään ja taistelut taukoavat, tai sitten alueelle rahdataan molemmin puolin koko ajan kehittyneempää aseistusta. Ennen pitkää Turkki ja Venäjä ovat vain karvan päässä maiden välisen täyden sodan puhkeamisesta.

Nykytilanteessa kannattaisi yrittää pelata aikaa ainakin Donald Trumpin virkakauden päätökseen saakka, jolloin Yhdysvallat saa jälleen kansainvälisesti toimintakykyisen johdon. Yhdysvaltoja tarvitaan painostamaan Nato-kumppani Turkki neuvotteluihin alueen ristiriitojen ratkomiseksi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu