Suomi isossa pelissä

Petteri Orpo, Anna-Maja Henriksson ja Sari Essayah tuskin ymmärtävät täysin, millaisen suurvaltapoliittisen kamppailun pelinappuloita he ovat varmistaessaan halllitusyhteistyön jatkon perussuomalaisten kanssa.

Viime aikoina demokratian ja universaalien ihmisoikeuksien nimiin vannovat liberaalit länsimaat ovat joutuneet puolustusasemiin Venäjän ja Kiinan syyttäessä niitä kaksinaismoraalista. Länsimaiden väitetään pyrkivän ylevien puheidensa turvin vain puolustamaan maailmanlaajuista hegemonia-asemaansa ja ajamaan itsekkäästi omia etujaan. Syytöksillään itäisten mahtien johtajat yrittävät estää demokratiaviruksen leviämisen omiin maihinsa ja rakentaa maailmanlaajuista länsimaiden vastaista liittoutumaa. Monet kutsuun myönteisesti vastanneet maat ovat Venäjän ja Kiinan tapaan korruptoituneiden kansallisten eliittien hallinnassa ja siksi kokevat demokratiavaatimukset uhkana omille asemilleen.

Samaan aikaan perinteinen liberaali ajattelu on joutunut puolustusasemiin myös länsimaiden sisällä. Monia niiden kansalaisia huolestuttaa se, millaisia uhkia nykyiset maailmanlaajuiset kehitystrendit aiheuttavat heidän asemalleen. Kiristyvän globaalin kilpailun ja ilmastonmuutoksen torjunnan nähdään vaarantavan heidän työpaikkansa, lisääntyvän maahanmuuton pelätään ajavan kantaväestön ja heidän kulttuurinsa yhä ahtaammalle ja myös rikollisuuden ja ääri-islamilaisen terrorin uhkien koetaan lisääntyvän. Siksi yhä useammat kansalaiset ovat olleet valmiit antamaan äänensä oikeistopopulistisille ja etnonationalistisille puolueille, jotka lupaavat suoraviivaisesti suojella kotimaisia työpaikkoja, sulkea rajat maahanmuuttajilta, tehostaa kuria ja järjestystä ja lopettaa veronmaksajien rahojen käyttämisen muiden maiden auttamiseen. Myös perinteiset puolueet ovat oman kannatuksensa säilyttämiseksi alkaneet omaksua piirteitä oikeistopopulistien retoriikasta ja niiden käytännön politiikka on alkanut muuttua samaan suuntaan.

Tällainen kehitys on erinomainen uutinen liberaalien länsimaiden vastaista rintamaa rakentavalle Kremlille. Putinin on helpompi vakuuttaa muiden maiden johtajille länsimaiden olevan juuri niin itsekkäitä oman edun tavoittelijoita kuin Venäjä on omassa propagandassaan väittänyt. Toki kehittyvien maiden johtajat ja niiden kansalaiset voivat omin silminkin havaita, että länsimailta aiemmin saatu apu on vähenemässä samaan aikaan kun heidän tuotteidensa tai heidän kansalaistensa pääsy länsimaihin ja niiden markkinoille muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Varmistaakseen länsimaissa toteutuneen poliittisen kehityksen jatkumisen myös tulevaisuudessa Kreml tukee avokätisesti länsimaiden oikeistopopulistisia ja etnonationalistisia liikkeitä. Kyse on sekä rahasta että erilaisista hybridisodankäynnin keinoista.

Meneillään oleva hegemoniakilpailu ei ole vielä itsestäänselvästi kääntymässä liberaalien länsimaiden tappioksi muun muassa sen vuoksi, että Venäjän katastrofaalinen epäonnistuminen Ukrainaa vastaan käynnistetyssä hyökkäyssodassa on heikentänyt oleellisesti maan ja sen johdon kansainvälistä uskottavuutta. Samaan aikaan Kiinan vuosikymmeniä kestänyt superkasvu on kääntymässä kohti vaikeasti korjattavaa stagnaatiota. Uhat ovat kuitenkin edelleen erittäin suuria varsinkin jos Kiinan renminbi syrjäyttää USA:n dollarin aseman maailman johtavana reservivaluuttana, Donald Trump palaa takaisin presidentin virkaan ja jos Nato ja EU alkavat murentua.

Oikeistopopulististen liikkeiden nousu voi muodostua uhaksi myös länsimaiden demokraattisille instituutioille. Ensi kuulemalta tällaisen arvion esittäminen voi kuulostaa kohtuuttomalta sen vuoksi, että näiden liikkeiden nousun taustalla on ollut tavallisten kansalaisten demokraattisissa vaaleissa omaehtoisesti – ja usein eliittien harmiksi – ilmaisema tuki niiden esittämille tavoitteille. Toisaalta monissa maissa melko tavanomaisin populistisin tunnuksin kannatusta keränneet puolueet ovat alkaneet siirtyä kauemmas oikealle ja radikalisoida selvästi politiikkaansa. Niistä on tullut entistä selkeämmin valkoisen miehen ylivaltaa tavoittelevia puolueita, jotka haluavat pystyttää uuden järjestyksen parlamentarismille ominaisten kannatusheilahtelujen estämättä. Siksi seuraavana askelena voi olla lisääntyvä politiikan ja sen korruptoituneisuuden arvostelu, kritiikin vaientaminen ja vallan lisääntyvä keskittäminen vahvalle johtajalle, jolla väitetään olevan suora yhteys kansan ”todelliseen” sieluun.

Siksi Petteri Orpon, Anna-Maja Henrikssonin ja Sari Essayahin antaessa tukensa yhteistyön jatkamiselle perussuomalaisten kanssa voimme päätellä myös Kremlin isännän laskevan tuloksen omaksi voitokseen.