Työajat, kilpailukyky ja pääministeri

Aurinko paistoi Sanna Marinille hänen noustuaan pääministeriksi, maailman ihastellessa nuorten naisten johtamaa Suomen uutta hallitusta ja SDP:n kannatuslukujen noustessa.

Ei paista enää Marinin esitettyä ajatuksensa kuuden tunnin työpäivään tai nelipäiväiseen työviikkoon siirtymisestä ja yritysten ilmoittaessa samaan aikaan suurista työpaikkavähennyksistä. Päälle on tullut arvosteluryöppy pääministerin kritisoitua UPM:n ilmoitusta Kaipolan paperitehtaan sulkemisesta.

Kaikki keskustelevat nyt Suomen kilpailukyvystä, sen heikentymisen mahdollisista seurauksista ja keinoista tilanteen korjaamiseksi. Perinteiset vasemmistolaiset haikailevat Suomeen lyhyempiä työaikoja nykyisillä palkkaeduilla, irtisanomisten vaikeuttamista ja julkisten varojen nykyistä laajamittaisempaa käyttöä olemassaolevien työpaikkojen suojelemiseksi. Osa haluaa lisää resursseja vihreän talouden kehittämiseksi. Vastakkaisella puolella vaaditaan lisää joustoja työehtoihin eli käytännössä pidempiä työaikoja ja alempia palkkoja. Lisäksi halutaan leikkauksia passivoiviksi tulkittuihin sosiaalietuuksiin ja kevennyksiä yritysten toimintaa rajoittaviin ympäristösäädöksiin ja -maksuihin.

Keskustelun isoin ongelma on se, että sitä käydään valtaosin aikoja sitten kaivetuista juoksuhaudoista käsin ilman minkäänlaista halua etsiä uusia näkökulmia havaittujen ongelmien ratkaisemiseksi.

*

Sellaisia olisi kuitenkin tarjolla. Esimerkiksi viikonvaihteen Financial Timesissa antropologi James Suzman avaa hieman yksittäistä hallituskautta pidemmän – 300 000 vuoden mittaisen – näkökulman työaikojen lyhentämiseen.  Suzman on tehnyt kolmen vuosikymmenen ajan kenttätyötä Kalaharin luoteisosissa asuvan maailman viimeisimpiin kuuluvan alkuperäiskansan – Ju/’hoansien – parissa. Tämän kansan jäsenet ovat eläneet viime aikoihin saakka itse asiassa aika terveinä ja laadukkaasti keräilemällä kaiken tarvitsemansa ympäröivästä luonnosta. Tähän tulokseen pääsemiseksi he eivät joutuneet raatamaan pitkiä työpäiviä siten kuin ihmisten on ollut pakko tehdä aina siitä lähtien, kun he asettuivat paikalleen ja ryhtyivät viljelemään maata.

Suzman kiinnittää huomiota myös siihen, miten varhaiset ihmiset oppivat lisäämään työnsä tuottavuutta yksinkertaisilla työkaluilla ja ottamalla tulen hallintaansa. Kun lähisukulaisemme gorillat joutuivat tekemään yksitoistatuntisia työpäiviä ruokaa etsien ja vaikeasti sulavia kasviksia järsien, laiskemmilla ihmisillä oli aikaa kerääntyä luoliin viettämään aikaa keskenään, tekemään musiikkia, maalaaman kuvia, kehittämään keskinäistä kommunikaatiotaan ja kykyä käsitteelliseen ajatteluun. Suzmanin mukaansa olemme ehkä nyt kiertämässä tuota kehää umpeen niin, että hyvinvointimme ei enää kasva puurtamalla koko ajan lisää työtä. Pääsemme tuohon tavoitteeseen paremmin vähentämällä tehdyn työn määrää ja käyttämällä enemmän aikaa muuhun. Koronapandemian aiheuttamat pakkokeskeytykset normaaleihin rutiineihin ovat  läväyttäneet nämä mahdollisuudet eteemme pyytämättä ja yllättäen.

Suzman käsittelee näitä teemoja laajemmin pian ilmestyvässä kirjassaan Work: A History of How We Spend Our Time (Bloomsbury 2020). Eilinen Financial Times esitteli puolestaan Nobel-ekonomisti Edmund Phelpsin työtovereidensa kanssa kirjoittaman kirjan Dynamism: The Values That Drive Innovation, Job Satisfaction, and Economic Growth (Harvard UP 2020). Kirjan keskeinen kysymys on, mistä tuottavuuskasvun hidastumisesta kärsivät vauraat teollisuusmaat voisivat löytää uutta dynamismia. Phelps ei usko perinteiseen käsitykseen innovaatioista, jonka mukaan ne etenevät perustutkimuksen uusista saavutuksista soveltavaan tutkimukseen ja yrityksissä tapahtuvaan ideoiden tuotteistamiseen. Ennemmin innovaatiot lähtevät hänen mukaansa liikkeelle alhaalta ylöspäin luovien yksilöiden etsiessä uudenlaisia ratkaisuja arkielämässä kohtaamiinsa ongelmiin. Parhaan ympäristön innovaatioille tarjoavat moderneille yhteiskunnille ominaiset kulttuurit, ajattelutavat ja instituutiot.

Eli itse asiassa olemme tekemisissä samojen edellytysten kanssa, joista Suzman puhui kuvatessaan varhaisten homo sapiensien kokoontumista luoliin viettämään aikaa yhdessä ja keksimään ajatuksia, joilla he voisivat helpottaa elämäänsä tulevaisuudessa.

*

Tästä on hyvä palata SDP:n puheenjohtajan esittämiin ajatuksiin nykyistä lyhyemmistä työajoista. Sisäinen uusliberaalini reagoi niihin muistuttamalla siitä, että vuosittaiset työtuntien määrät ovat Suomessa jo nyt kansainvälisesti vertaillen suhteellisen lyhyet. Siksi niitä on vaikea lyhentää edelleen varsinkin nykyisillä palkoilla ilman merkittäviä kilpailukykymenetyksiä. Tilanne olisi toinen, jos tuottavuutemme kasvaisi nopeasti, mutta tästä ei ole juurikaan näyttöjä olemassa. Kansainväliset kokemukset esimerkiksi Ranskan sosialistihallitusten toteuttamista työaikalyhennyksistä eivät ole olleet rohkaisevia, eivätkä sitä ole olleet myöskään eräät suomalaisissa organisaatioissa toteutetut kokeilut.

Sisäinen radikaalini muistuttaa kuitenkin siitä, että tuottavat toimintomme kuormittavat jo nyt maapalloa paljon yli sen kantokyvyn rajojen, ja tehdyn työn määrän lisääminen vaikeuttaa tilannetta entisestään. Uusi tekniikka ja etenkin uudet keinoälysovellukset kehittyvät juuri nyt nopeasti, mikä tarjoaa uusia mahdollisuuksia ihmistyön korvaamiseen. Koronaviruspandemia on tehnyt monet paljon työvoimaa työllistävät palvelutoiminnot kannattamattomiksi, ja jotkut viime aikojen käyttäytymismuutoksista tulevat todennäköisesti jäämään pysyviksi. Siten keskeiset tarpeemme voidaan jatkossa todennäköisesti tyydyttää selvästi nykyistä vähemmällä työnteon määrällä. Lisäksi emme jäisi vain oleilemaan passiivisina, jos emme kuluta enää kaikkea energiaamme ansiotyössä puurtamiseen. Sen sijaan meille jäisi enemmän aikaa olla yhdessä läheistemme kanssa, liikkua luonnossa ja oppia arvostamaan sitä, tehdä erilaisia arjen tuottavia toimintoja ja ehkä myös keksiä kaikenlaista uutta. Eri juuri sitä, mikä erotti meidät kolmesataa tuhatta vuotta sitten muusta eläinkunnasta ja mikä Phelpsin mukaan luo parhaat edellytykset meidän kehityksemme uudelle dynamisoitumiselle tulevaisuudessa.

Eli ei ehkä SDP:n puheenjohtajan ehdotusta sittenkään kannata haudata Esko Ahon taannoisten työreformiajatusten tapaan saman tien Atlantin syvimpään syvänteeseen, vaikka moni sitä Etelärannan suunnalla ja opposition keskuudessa toivoisikin.  Mutta aika lailla ravistelun tarvetta on vasemmiston perinteisessä muutosvastarinnassakin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu