Venäjä sodan jälkeen

Mitä nyky-Venäjästä jää jäljelle Putinin aloittaman sodan päättymisen jälkeen? Seuraavassa yksi – pidättelemättömän spekulatiivinen – vaihtoehto.

Tällä hetkellä Venäjä käy sille itselleen sekä taloudellisesti että sotilaallisesti raskasta kulutussotaa Ukrainaa vastaan siinä toivossa,  että selvästi rajallisemmilla resursseilla varustetun puolustajan voimavarat kuluvat loppuun ensin. Tällöin Venäjä voisi pakottaa Ukrainan ja sen läntiset tukijat suostumaan taistelujen lopettamiseen sille edullisin ehdoin.

Tällaista lopputulosta ei voida pitää vielä tässä vaiheessa missään nimessä poissuljettuna vaihtoehtona. Taistelujen momentum voi kuitenkin muuttua Ukrainalle edullisemmaksi uuden tehokkaan aseavun päästessä perille. Tuolloin Kremlin uhkakuvaksi nousisi se, että Venäjän voimavarat ehtyvät ennen Ukrainaa ja maa joutuu etsimään ulospääsyä tilanteesta altavastaajan asemasta käsin.

Sellaista Putinin asema ei kestäisi. Siksi uhkausten ohella Kremlissä todennäköisesti harkitaan myös aivan vakavasti turvautumista paljon nykyistä tehokkaampien joukkotuhoaseiden – kuten taktisten ydinaseiden – käyttöön vastapuolen patistamiseksi pikaisesti neuvottelupöytään. Todellisuudessa tällainen sodan eskalointi johtaisi kuitenkin nöyrtymisen sijasta voimalliseen reaktioon lännen taholta. Länsi tuskin käyttäisi omia ydinaseitaan, mutta iskisi muilla tavoin kipeästi. Samalla Putinin välit Kiinan johdon kanssa menisivät umpisolmuun.

Tämän jälkeen Putinilla ei todennäköisesti olisi enää nykyisenkaltaista otetta vallankahvasta, vaan koko maa ajautuisi epäjärjestykseen ja Moskovasta tulisi keskenään kilpailevien valtaryhmittymien temmellyskenttä. Vaikka taistelut Ukrainassa ehkä saataisiin hetkeksi lakkaamaan, kansainvälinen yhteisö olisi äärimmäisen huolissaan Venäjän ydinaseiden kohtaloista. Siksi muu maailma tulisi tekemään kaikkensa Venäjän ydinaseiden hallinnan pitämiseksi edes jollakin tavoin vastuullisissa käsissä siihen saakka, kunnes niitä päästään tekemään vaarattomiksi.

Sekasorron jatkuessa Venäjä ei välttämättä säilyisi nykyisenkaltaisena valtiollisena entiteettinä, vaan esimerkiksi pohjois-Kaukasuksen alueen muslimienemmistöiset alueet voisivat pyrkiä eroon Moskovasta. Irtautumispyrkimykset tulisivat todennäköisesti voimistumaan myös Venäjän Aasian puoleisilla alueilla. Ääritapauksessa ne voisivat jopa pyrkiä muodostamaan koko alueen kattavan uuden itsenäisen valtion – kutsuttakoon sitä vaikka Siperian tasavallaksi. Se tulisi olemaan pinta-alaltaan maailman suurin ja ehkä noin kolmenkymmenen miljoonan asukkaan valtio, joka keskittyisi hyödyntämään alueen valtavia luonnonrikkauksia yhteistyössä kansainvälisten yritysten ja rahoittajien kanssa. Tällaisin eväin siitä tulisi nopeasti yksi maailman dynaamisimmin kehittyvistä ja aikaa myöten yksi vauraimmista maista.

Moskova ei tietenkään haluaisi missään tapauksessa päästää Uralin itäpuoleisia osia irtautumaan sen määräysvallasta. Sodassa koetun tappion ja maassa vallitsevan sisäisen kaaoksen oloissa sen mahdollisuudet estää itsenäistymisprosessia olisivat kuitenkin aika rajatut. Lisäksi irtautumiselle löytyisi todennäköisesti voimakkaita tukijoita maista, jotka tarvitsevat kipeästi Siperian raaka-aineita ja jotka ovat kyllästyneet Moskovan tapaan hallinnoida niitä.

Jäljelle jäisi hävityn sodan haavoja nuoleva, sisäisten ristiriitojen rasittama, pinta-alaltaan ehkä noin neljän miljoonan neliökilometrin ja väestöltään sadan miljoonan suuruinen ydin-Venäjä. Tuolloin maan johdon olisi pakko vihdoin ryhtyä rakentamaan myös muun kuin raaka-aineviennin varaan rakentuvaa modernia taloutta. Uuden talouden rakentamiseen tulisi kulumaan paljon aikaa, vaikka suurvaltaunelmista luopuminen vapauttaisi resursseja käytettäviksi muihin tarkoituksiin ja vaikka yhteistyö uuden itäisen naapurimaan kanssa vaikuttaisi suotuisasti myös Venäjän kehitysmahdollisuuksiin.

Ehkei Putin ole ajatellut jättävänsä ihan tuollaista perintöä Venäjän historiaan.