Miksi lähdin mukaan pienpuoluetoimintaan?

Teksti on alun perin tarkoitettu julkaistavaksi kristallipuolueen hallituksen jäsenien esittelysivulla.

Tässä esittelyssä haluan kertoa oman poliittisen toimintani historiasta, miten ja miksi tulin mukaan politiikkaan ja millaisten ongelmien ja historiallisten tapahtumien välityksellä päädyin mukaan pienpuolueiden maailmaan. Hahmotan myös poliittisen ajatteluni muutoksia ja pohdin, mitkä tekijät siihen myötävaikuttivat. Olen edelleen kristallipuoleen ohella piraattipuolueen ja itsenäisyyspuolueen (uskoakseni, lähettävät minulle vielä meilejä) jäsen, vaikka tällä hetkellä aktiivisesti olen mukana vain kristallipuolueen toiminnassa. En käsittele tässä yksityiskohtaisia poliittisia kysymyksiä, niitä voi paremmin avata muualla. Hahmotan sitä poliittista ja kulttuurista maailmaa, johon oman poliittisen toimintani ja sen eetoksen sijoitan.

1990-luvulla edustin poliittista linjaa, jota nykyään kutsutaan punavihreydeksi. Olin mm. mukana perustemassa Dodo-ympäristöjärjestöä. Vasemmistolaisena keskeinen mielenkiinnon kohteeni oli imperialismin vastainen taistelu ja uusliberalistisen talouspolitiikan kritiikki.

Aloitetaan jälkimmäisestä. Vasemmistolaisuudessa – näin yhä edelleen koen – kyse ei ole kyse köyhäinavusta, vaan siitä, miten taloudellinen toiminta perustuu, ei vain oikeudenmukaisuuteen, vaan ennen kaikkea tehokkuuteen. Tehokkuus ei tarkoita tehokkuuteen pyrkivää elämänasennetta. Tehokkuus tarkoittaa resurssien tehokasta hyödyntämistä. Sen vastakohta on (energian) tuhlaaminen. Tehokkuus sinänsä on siis poliittisesti neutraali termi.

Huomattavan määrän historian ironiaa näen siinä, että vasemmistolaisessa itseymmärryksessä korostuu nykyään köyhien aseman ensisijaisuus politiikan päätöksenteossa. Nykyvasemmiston moite on köyhien unohtaminen, jonka kuulemme esim. Paavo Arhinmäen ja Li Anderssonin puheista.

He eivät ymmärrä, että tämä ajatus kumpuaa keskeisellä tavalla oikeistolaisesta propagandasta, oikeistolaisesta – vaikkakin monella tapaa ymmärrykseen pyrkivästä – hahmotuksesta siitä, mistä vasemmistolaisessa politiikassa on kyse. Tiedämme, että oikeistolaisessa itseymmärryksessä politiikan tavoitteena ei ole ajaa rikkaiden etua. Toki vasemmisto väittää näin oikeistosta, mutta olemmeko nähneet, että oikeisto hyväksyy tämän luonnehdinnan. Ei tietenkään, vaan he ovat oman ymmärryksensä mukaan ”kasvattamassa kakkua”, josta kaikki hyötyvät. Ennen kuin voidaan jakaa, tulee olla jaettavaa, kuten olemme usein kuulleet. Eikö ole kummaa, että vasemmisto sen sijaan nykyään hyväksyy tämän antiteesin eli ajatuksen köyhien ensisijaisuudesta, vaikka se on ajatuksena mielestäni lähtökohtaisesti yhtä kehno kuin rikkaiden ensisijaisuus? (Jos he taas sanovat, että köyhät tarvitsevat enemmän politiikkaa kuin rikkaat, he hyväksyvät markkinaliberalistisen mallin, jossa toimiva talous on omalakinen ja jossa tämän vuoksi vain köyhät tarvitsevat poliittisia interventioita.)

Harvoin muistan poliittisesta historiasta tilannetta, että jokin poliittinen ryhmä kiitollisena hyväksyy ja vastaanottaa tavan marginalisoida sen oma toiminta poliittisten vastustajien taholta. Kyse ei siis ole siitä, ettei köyhiä tulisi auttaa. Kyse on siitä, että tämä eetos johtaa marginalisoitumiseen, jossa puhevalta talouden ydinkysymyksistä, ”kakun kasvattamisesta”, luovutetaan oikeistolle. Tähän erittäin surulliseen tilanteeseen vasemmistolainen argumentaatio ajautui, kun luovuttiin sosialismista taloudellisena toimintamallina, joka haastaa pankkiirikapitalismin.

Seuraava on yksinkertaistus, muttei kohtuuton: Taloustieteilijä, prof. Michael Hudson kutsuu Kiinan ja USA:n taloudellisia systeemejä sosialismiksi ja pankkiirikapitalismiksi. Kiinan osalta määritelmä on puutteellinen, mutta sopii tässä tarkoituksiimme. Tässä kahtiajaossa ilmenee globaalilla tasolla vasemmistolaisen ja oikeistolaisen mallin ero. Jokainen miettiköön, kummassa mallissa talous toimii tehokkaammin, tuottaa tehokkaammin aineellista hyvää. Näen kiinalaisessa mallissa toki ongelmia mm. sen autoritäärisyyden takia, mutta haluan tuoda esiin, miten tässä on oivallettu vasemmistolaisuuden ydin huomattavasti paremmin kuin dekadentissa köyhäinapumallissa.

Myös imperialismin vastainen taistelu on käytännössä poistunut vasemmiston agendalta. Tämän taistelun sijasta vasemmisto on kansainvälisellä areenalla järjestelmällisesti antamassa taustatukea USA:n johtamille vallanvaihto-operaatioille niin Libyassa, Ukrainassa kuin Syyriassa. Näissä operaatioissa puhutaan nykyään vasemmistolaista kieltä, niin käsittein kuin kuvin. Aukioilla mesoava rahvas ei voi olla väärässä, tämän vasemmisto tietää ”selkäytimessään”, varsinkin kun vastassa on mellakkapoliiseja, vaikka vallankaappauksen jälkeen seuraa aina sama resepti: valtion rakenteiden tuhoaminen ja omaisuuden siirto yksityisiin käsiin, imperiumin koronkiskureille.

Vasemmisto on tässä mielessä trotskilaista (kuten olivat lukuisat USA:n neoconit ennen oikeistolaista siirtymää), julistamassa vallankumousta, jos valtiorakenteet eivät tyydytä heidän unelmiaan. Ei siis ole sattumaa, että USA:n sotahaukoilla ja vasemmistolla on aina samat viholliset, ”diktaattorit”, kuten Milosevic, Gaddafi, ja al-Assad. Ero on siinä, että sotahaukat tietävät, että vasemmistohenkinen katuteatteri, ”maidanit”, ovat pelkkää kulissia. Vasemmisto ei ole tätä oivaltanut.

Talouspolitiikassa vasemmisto on sitoutunut Euroopan Unioniin huolimatta siitä, että Maastrichtin sopimuksen toinen artikla nostaa talouspolitiikan keskiöön inflaation vastaisen taistelun, joka käytännössä tarkoittaa uusliberalistista talouspolitiikkaa. Vasemmisto on tällä tavoin rakenteellisesti sitoutunut uusliberalismiin.

Kommunistista työväenpuoluetta (KTP) lukuun ottamatta meillä ei ole enää vasemmistoa, vain valevasemmisto.

Vihreän ajattelun saralla empiirinen tiede on korvattu ilmastonmuutosta hahmottavalla tietokonemallilla (global climate model), johon pätee vanha tietojenkäsittelytieteilijöiden sutkaus: garbage in, garbage out. Esim. emeritusprofessori Matti Saarnisto on kertonut, miten hänen tutkimuksiaan koskien muistaakseni muinaisten suomalaisten järvien jäätymistä siteerattiin IPCC:n ilmastomallissa hyödynnetyssä tutkimuksessa, useaan kertaan. IPCC:n hyödyntämässä tutkimuksessa Saarniston tutkimustuloksia oli muutettu väärentämällä vesien lämpötilaa koskevia kvantitatiivisia arvoja. Saarnisto huomautti asiasta, mutta sama toistui uudelleen ja uudelleen. Siksi puhun väärentämisestä, en erehdyksestä.

Tämä on paraatiesimerkki yllä mainitsemastani ”garbage-periaatteesta”. Kaikki tietävät kaaosteorian peruslähtökohdan. Pienikin muutos alkuehdoissa voi johtaa massiiviseen muutokseen systeemin myöhemmässä tilassa. Jos perhonen liikuttaa siipiään Pekingin yllä, muutaman viikon päästä New Yorkissa on hirmumyrsky, kuten ajatusta on konkretisoitu. Tämä on ehkä tyypillisin esimerkki, miten ”ilmastotieteessä” huijataan.

Näistä syistä olen irtisanoutunut nykyisestä punavihreästä ajatusmallista.

Eräänlaisen poliittisen herätyksen koin neljä vuotta vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Ylen Radio 1 -kanavalla ohjelmassa ”Amerikkalaisia puheenvuoroja” esiteltiin prof. David Ray Griffinin kirjaa ”The New Pearl Harbor”. Tutustuttuani Griffinin kirjan avulla siihen mitä tiedämme päivän iskuista, ymmärsin, että virallinen selitys ei ole vain väärä, vaan se on valhetta. Tosiasiaa, että esim. World Trade Center 7 -rakennus räjäytettiin, voidaan pitää vähäpätöisenä tapahtumakulkuna globaalissa poliittisessa historiassa, kuten globaalin vasemmiston esikuva Noam Chomsky on meille toistuvasti vakuutellut. Sitä se ei kuitenkaan ole. ”Terrorismin vastaiseksi sodaksi” -nimetty aikakausi globaalissa poliittisessa historiassa ei perustu ideologioille, kuten kylmän sodan aikainen ”blokkien” ideologinen taistelu. Se perustuu kirjaimellisesti valheelle. Syynä uskon olevan se, että 0,1 promillen valtaa on mahdotonta jopa ideologisesti oikeuttaa. Siksi se pitää ”oikeuttaa” valheilla. Tätä kautta myöskään ”yhteiskunnan vihollisia” Orwellin hengessä eivät enää ole ”väärän” ideologian kannattajat, kuten kommunistit, vaan ”väärän” tiedon levittäjät eli ”salaliittoteoreetikot”. Aikanaan kommunisteja ei voitu päästää hallitukseen (Suomessa vuoteen 1966 asti), koska eivät uskoneet porvarilliseen systeemiin, vaan halusivat romuttaa sen. Nykyään sama systeemin ulkopuolinen rooli on annettu ”salaliittoteoreetikoille” ja antikommunistiset leipäpapit on korvattu ”faktojen tarkistajilla.”

Eritoten minua askarrutti ihmisten kyvyttömyys kuunnella asiassa järkipuhetta. En ole koskaan kuullut kenenkään artikuloivan edes minimitasolla järkevää selitystä World Trade Center 7:n romahdukselle perustuen terroristien kaappaamien lentokoneiden osumiseen WTC-torneihin 1 ja 2. Peruste on mielestäni seuraava: ihmiset ymmärtävät, mistä kaikista muista uskomuksista he joutuisivat luopumaan, jos luopuvat syyskuun 11. päivän terrori-iskujen virallisesta tarinasta. He eivät joutuisi muuttamaan vain käsityksiään yhden päivän tapahtumista, vaan he joutuisivat elämään ilman tuttuja ja turvallisia kognitiivisia auktoriteetteja, jotka kertovat, mihin tulee uskoa ja mikä on luotettavaa tietoa. (Eikö ole mielenkiintoista, että nk. skeptikkoliike, jonka tarkoitus on epäillä, on aikamme yksi autoritäärisimmistä liikkeistä?) Heidän koko poliittinen maailmankatsomuksensa romahtaisi. ”Jos uskot tähän koskien WTC-torneja, uskot varmaan siihenkin, että Kuussa ei käyty”, sanotaan. He pelkäävät tyhjyyttä, sitä, ettei voi turvautua enää mihinkään, jos aidolle epäilylle antaa pikkusormen.

Kiistatta tämä poliittinen herääminen on ollut tulokulmani pienpuoluetoimintaan. Jos pienpuolueilla on joku raison d’être, olemassaolon syy, se on mahdollisuus kyseenalaistaa, ei vain tiettyä politiikkaa, vaan tietty maailmankuva, jos tähän on järkevä peruste riippumatta siitä, missä määrin sitä julkisesti tuetaan ja sen totuutta hoetaan. Esimerkiksi perussuomalaisten ”hallituskelpoisuuden” tae ei ole vain kansanedustajien ja jäsenien kielenkäytön siistiminen, vaan ”salaliittoteorioista” irtisanoutuminen ja virallisen totuuden taakse asettautuminen.

Otetaan esimerkki: Seuraavassa puoluekokouksessa tämä kysymys tulee mitä kirkkaimmin esille, kun Jussi Halla-ahon on haastanut korona-aktivisti Ossi Tiihonen. Yllä esitellyssä mielessä Tiihonen edustaa sen kaltaista ajattelutapaa, jota varten pienpuolueita tarvitaan, miksi ne ovat olemassa. Hän kyseenalaistaa ”faktoja”, esim. sen, korona ei ole Suomessa pandemian asteella, sillä se ei näy väestötason kuolintilastoissa, eivätkä lock downit auta estämään sen leviämistä. (Näistäkin kahdesta väärästä uskomuksesta luopuminen jo riittäisi pelastamaan meidät koronafasismilta.) Hän uskaltaa kritisoida myös ”faktojen” tuottajia; asia, jota ”skeptikot” eivät koskaan tule antamaan hänelle anteeksi. Yhä edelleen, koska koronavalheet ovat korostetun räikeitä, moni korona-aktivisti (Tiihosesta en tässä suhteessa osaa sanoa) tekee hypyn ja uskaltaa esittää, ettei globaalissa pandemian vastaisessa taistelussa ole kysymys flunssan torjunnasta, vaan vallansiirrosta.

Tämän kaltaisen politiikan tekemiseen tarvitaan pienpuolueita. On päivänselvää, että Tiihonen häviää ja persut eivät kyseenalaista koronapolitiikkaa muuta kuin ehkä yhden aukiolotunnin suhteen, mitä tulee ravintoloiden toimintaan. Heidänhän tulee olla hallituskelpoisia. Pienpuolueet voivat tässä suhteessa olla radikaaleja sanan alkuperäisessä merkityksessä: mennä asioiden juuriin saakka.

Puoluejärjestelmän yksi keskeinen tehtävä on kontrolloida erimielisyyttä, viestiä äänestäjille, mistä saa olla eri mieltä ja millä tavalla saa olla eri mieltä. Vasemmistoliitto on eduskunnassa ja KTP sen ulkopuolella. Vasemmistoliitto kertoo sallitun erimielisyyden rajat ”vasemmistolaiselle”: asunnottomia voi sääliä, mutta Maastrichtin sopimukseen ankkuroituvaa uusliberalismia ei saa kritisoida, sillä muutenhan ihmiset ymmärtäisivät, ettei EU:ta voi reformoida, vaan siitä tulee päästä eroon. KTP ymmärtää EU:n olemuksen tarkoittavan vallansiirtoa pankkiirikapitalisteille.

Tässä suhteessa pienpuolueet ovat samaan aikaan sekä systeemin sisällä että sen ulkopuolella. Ne ovat sisällä, koska ovat laillisesti poliittisia puolueita kaikkine asiaankuuluvine laillisine oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Ne ovat ulkona, koska eivät hyväksy sanatonta sopimusta sallitun erimielisyyden kontrollista. Kuten sanottu, niiden olemassaolon oikeutus perustuu juuri tähän kiistämiseen.

Erimielisyyden kontrollointi on missio, jonka jokainen suuren puolueen toimija ennemmin tai myöhemmin sisäistää. Kyse on sen oivaltamisesta, kuinka pitkälle on lupa mennä. Otetaan vielä eräs esimerkki: Persut ovat ajautuneet älylliseen haaksirikkoon vastustaessaan ilmastopolitiikkaa kapeakatseisen kansallisen egoismin näkökulmasta. Ilmaston tulevaisuudesta päätetään Kiinassa ja muissa suurvalloissa, ei Suomessa, jonka päästöt ovat globaalilla tasolla mitättömät, persut kertovat. Niin ovatkin. Ei ole kuitenkaan mitään validia perustetta esittää, että kansallisvaltio olisi juuri se yksikkö, joka olisi tässä moraalisesti oleellinen, eikä yksilö, EU tai YK. Jos jokainen vähentää hiilijalanjälkeään EU:ssa, vaikutus olisi jo havaittavissa ja mehän olemme osa EU:ta. He ovat ajautuneet ahdasmielisyyteen, koska tietävät, missä sallitun erimielisyyden rajat kulkevat. Ilmastopolitiikan nyansseja saa kyseenalaistaa, mutta ei itse teoriaa. Moraalisesti kehnoon ahdasmielisyyteen ajaudutaan, koska ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen kyseenalaistaminen ”menisi liian pitkälle”, vaikka samaan aikaa oletan monen ymmärtävän, kuinka pohjattoman korruptoitunutta ”ilmastotiede” on.

Tässä suhteessa olemme kiistattomasti yhä lähempänä Neuvostoliittoa poliittisessa kulttuurissamme. Erään käsityksen mukaan yhteiskunnan totalitäärisyyden mittarina voidaan pitää sitä, kuinka kehittynyt sensitiivisyys ihmisillä on sitä kohtaan, mitä voi kussakin tilanteessa sanoa. Kulttuurin ja kielen hyvin tunteneet ihmiset erehtyivät aina uudestaan hahmottaessaan rajat väärin. Ei pidä lainkaan paikkaansa, ettei kritiikki ja erimielisyys ollut Neuvostoliitossa sallittua. Oli täysin hyväksyttyä kyseenalaistaa tapa, jolla puolue tavoittelee kommunismia. Oli kuitenkin systeemin puitteissa kiellettyä pohtimasta, tuleeko kommunismia tavoitella. Vastaavasti persuilla on lupa pohtia Suomen ilmastotoimien mielekkyyttä, muttei ilmastotoimia sinänsä. Vähemmästäkin lähtisi hallituskelpoisuus. Tällaista poliittista kulttuuria kohti olemme menossa.

Juuri tätä on paljon pohdittu poliittinen korrektius. Huomio ei ole enää siinä, mitä voi ja tulee perustellusti ajatella, vaan siinä, mitä voi sanoa. Tästä näkökulmasta poliittinen korrektius ei määrittele, millä nimellä kutsutaan eskimoita, vaan mikä on ensisijaista politiikan teossa. Hyväksyessään IPCC:n ilmastoteorian Halla-aho tiesi tarkasti, mitä saa sanoa, eikä tämän jälkeen sillä, mitä asiasta tulisi ajatella, ole juurikaan väliä.

Näin ollen teen kaksi nostoa pienpuoluetoiminnasta: moraalinen selkäranka ja eksistentiaalinen vapautuminen. Vapaus ajatella pelottomasti yhdessä toisten kanssa on yksi hienoimmista kokemuksista, joita poliittisessa toiminnassa voi saada. Pienpuolueilla ei ole puoluetukea ja hallituskelpoisuutta menetettävänä, joten ei ole mitään syytä pysäyttää kritiikkiä, vaan katsoa, mihin se johtaa, olla vapaa.

Me emme ole valmis hyväksymään vain hiljaista vastarintaa, jättää aidot poliittiset keskustelut keittiön pöydän äärelle luotettavien ystävien keskuuteen, kuten Neuvostoliitossa tapahtui. Me toimimme julkisuudessa. Olen pitkään pohtinut, että yksi hedelmällinen poliittisen toiminnan määrittely rakentuu tämän ajatuksen varaan. Mitä tehdään silloin, kun jokin asia politisoidaan? Nykyään ymmärretään tämän tarkoittavan poliittisia lehmänkauppoja ja puoluepoliittista suhmurointia. Tätäkin politisointi on, mutta se on myös muuta. Politisointi tarkoittaa asian tuomista agoralle, kaikkien näkyville ja kuuluville. Politisointi tarkoittaa, että jotain asiaa ei voi jättää eksperttien vastuulle, sillä kaikilla tulee olla mahdollisuus lausua siitä sanansa, vähintään edustajiensa kautta. Tässä merkityksessä politisointia on esimerkiksi se, että lakien valmistelun prosessista tehdään läpinäkyvä, se avataan kansalle. Meidän tehtävämme on tuoda agoralle asioita, joita tekevät hallituskelvottomiksi, mutta joihin vedoten meitä hallitaan ja alistetaan, silloin kuin tähän on peruste.

0
AnttiKukkonen
Helsinki

Filosofian maisteri, valtiotieteiden maisteri, filosofian, historian, yhteiskuntaopin ja elämänkatsomustiedon aineenopettaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu