080808 – 250823

Elokuussa vuonna 2008 uunituore ulkoministeri Alexander Stubb antoi tunnetussa 080808-puheessaan Suomen suurlähettiläille tehtäväksi arvioida maailmanpolitiikkaa Venäjän Georgiaan kohdistaman hyökkäyksen jälkeen. Niinpä minäkin laadin Pekingissä pyydetyn arvion. Tekstit saatuaan Stubb päätti lähettää Helsingin Sanomille niistä valikoidun otoksen, jonka pohjalta ulkomaantoimittaja Kari Huhta laati – lehtensä jo silloin omaksumaan tyyliin – hieman ylenkatseellisen sävyisen yhteenvetoartikkelin.

Hesarille annetun julkistaminen ei voi rikkoa salassapitosääntöjä, joten julkistan tässä oman kontribuutioni. Ei siinä kaikki oikeaan osunut, mutta kyllä sitä punastumatta voi vieläkin lukea. Yhdysvaltain merijalkaväen virallinen tunnuslause kylläkin on ”Semper fi” (tai fidelis) eli ”aina uskollinen”. Mutta kyllä heillä kuulema on siteeraamani epävirallinenkin tunnus.

—————

”Nousevat suurvallat asettavat ulkopoliittiset tavoitteensa sisäisen kehityksensä tarpeiden pohjalta. Näitä tarpeita dominoi ennen kaikkea tarve varmistaa nopea talouskasvu ja teknologinen edistyminen, joka on edellytys myös sotilaalliselle vahvistumiselle. Se taas on niiden mielissä oleellinen osa kansainvälisen asemansa ylläpitämistä ja vahvistumista, sillä ”sääntöpohjainen” kansainvälinen järjestys ei niiden mielestä riitä sitä takaamaan. Kasvun tuottama elintason nousu myös legitimoi esimerkiksi Kiinan kommunistista poliittista järjestelmää kansalaisten silmissä, eikä hyvinvoinnin kasvu ole mitätön tekijä harvalukuisten nousevien demokratioidenkaan legitimoijana.

Tämän strategisen päämäärän soveltaminen käytäntöön on johtanut kiistojen laajamittaiseen sopimiseen naapureidensa kanssa sekä avautumiseen ulkomaiselle teknologialle, kaupalle ja investoinneille. Kiina on keskeisin mutta ei ainoa esimerkki tämän strategian tuloksellisuudesta. Nousevat maat hyväksyvät tai ainakin sietävät toistaiseksi Yhdysvaltain johtavan aseman, mutta tähtäävät pidemmällä tähtäimellä moninapaiseen maailmaan, jossa tuo johtoasema kyseenalaistetaan. Kiina on tässäkin keskeinen esimerkki. Napoleonia mukaillen voisi sanoa, että kun se tapahtuu, maailma vapisee.

Niinpä kansainvälisen tilanteen vakaus ennen muuta lähialueilla mutta myös laajemmin on näille maille tärkeä prioriteetti. Esimerkiksi Kiina ei mielellään sekaannu konflikteihin, joissa sillä ei ole suoranaisia omia etuja ajettavana, ja on kiusaantunut, jos sen on YK:n turvaneuvoston veto-valtaisena jäsenenä niihin kuitenkin sekaannuttava. Erityisen selvää tämä kiusaantuminen on silloin, kun konfliktit ovat muissa maanosissa ja siksi kuuluisivat muiden hoidettaviksi. Georgian kriisi kuuluu viimemainittuun kategoriaan.

Onko kansainvälinen tilanne johtavien nousevien maiden näkökulmasta oleellisesti muuttunut Georgian sodan ja varsinkin Venäjän voimankäytön seurauksena? Tuskin sota tuli niille minään järkytyksenä. Voimankäyttöä politiikan välineenä ei ole hillitsemässä länsimainen (varsinkaan länsieurooppalainen) arvomaailma, ja varovaisuutta tässä suhteessa motivoi ennen muuta voimasuhteiden todellisuus ja vakaan maailmantalouden varjeleminen. ”Suurvaltojen konsertti”, tuo 1800-luvun metternichiläinen voimatasapainojärjestelmä, ei ole niille todellisuudessa vieras, vaikka retoriikka onkin toisenlaista. Kansainvälinen järjestelmä, jossa suuret maat ”hoitelevat” asiat välttäen tallaamista toistensa varpaille, ja jossa pienet voivat saada äänensä kuuluviin esimerkiksi YK:ssa ilman, että sillä olisi suurta merkitystä, sopii niille.

Maailmanpoliittisesti on lisäksi muistettava, että sekä Eurooppa yleisesti että Venäjä lähialueineen erityisesti eivät ole enää ainoa eivätkä muun maailman näkökulmasta tärkein polttopiste. Neuvostoliiton imperiumin raunioiden raja-alueilla on ollut siellä ja täällä konflikteja pitkin matkaa, ja muilla maailmankolkilla on omia sotiaan ja kriisejään. Euroopassa on nyt havahduttu siihen, että edes tämä maailmankolkka ei ole EU:sta huolimatta muuksi muuttunut. Itse asiassa tämä ”havahtuminen” muistuttaa hieman sitä, kun Yhdysvalloissa huomattiin, että historia ei loppunutkaan kylmän sodan päätymiseen ja Yhdysvaltain johtaman maailmanjärjestyksen voittoon.

Vaikka rajakiistoja on paljon sovittu (malliesimerkkinä Kiina), on alueellista integriteettiä koskevia avoimia kysymyksiä edelleen jäljellä. Polttavin niistä on varmaankin Taiwan, joka on Kiinan mukaan erottamaton osa Kiinaa, vaikka se ei tosiasiallisesti ole Kiinan määräysvallassa. Kiina ei ole hyväksynyt Kosovon itsenäisyyttä, koska sen itsenäistyminen vastoin Serbian tahtoa voisi kansainvälisoikeudellisesti vahvistaa Taiwanin pyrkimystä itsenäiseksi vastoin Kiinan tahtoa. Samasta syystä se ei ole tunnustanut eikä tunnusta myöskään Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäistymistä, koska se tapahtuisi vastoin Georgian tahtoa. Samanlainen logiikka ohjaa muitakin maita, joilla tällaisia ongelmia on.

On yksi, pidemmän aikavälin Itä-Aasia -liitännäinen asia, jonka kautta Georgian kriisi voi vaikuttaa Suomeenkin. Mikäli Venäjä ottaa tosissaan Euroopan puheet energiariippuvuutensa vähentämisestä Venäjään, se voi alkaa suhtautua joustavammin öljyn ja maakaasun siirtoverkkojen rakentamiseen liittyviin taloudellisiin neuvotteluihin Kiinan ja Japanin kanssa. Jos tästä seuraa niiden valmistuminen ennakoitua nopeammin ja Venäjä lisäksi investoi öljy- ja kaasukenttiinsä niin paljon, että tavaraa riittää verkoissa kuljetettavaksi, vahvistuu energia-ase Venäjän käsissä siinäkin tapauksessa, että Eurooppa onnistuisi jonkin verran vähentämään Venäjä-riippuvuuttaan. Oleelliseen riippuvuuden vähenemiseen on vaikea uskoa.

* * * * *

Oliko 080808 kansainvälisen politiikan käännekohta? Se sekä oli että ei ollut. Venäjä on energiavarojensa avulla kymmenen viime vuotta johdonmukaisesti palauttanut kansainvälistä voima-asemaa itselleen ja sikäli ei mitään käännettä tapahtunut 080808. Toisaalta se hyökkäsi vieraaseen maahan ensi kerran sitten vuoden 1979, kun se aloitti Afganistanin sodan. Suuntaansa se ei siis kääntänyt vasta 080808, mutta kulki silloin polullaan läpi veräjästä, jonka takana oli uudenlainen todellisuus ja missä sitä katsotaan uusin silmin. Käänne tai ei, havahtumiseen on aihetta.

Suomen näkökulmasta viimekätinen peruskysymys, jonka Georgian kriisi pakottaa kohtaamaan, on, voisiko Venäjä missään olosuhteissa uhata myös Suomea esittämällä alistamiseen tähtääviä poliittisia ja/tai taloudellisia vaatimuksia, jotka viedään läpi vaikka sotaan turvautumalla. Sen ohella Suomeen vaikuttavat Venäjän aikeet ja valmius tehdä samaa muissa maissa; mitä lähempänä, sitä vakavampaa. Toinen peruskysymys on, mitä tukea ja mistä Suomi voisi saada sellaisten vaatimusten kohteeksi joutuessaan. Mikään valtionetua ylempänä oleva periaate ei ohjaa suurvaltojen käyttäytymistä, joten mikäli Venäjä laskisi etunsa sitä vaativan ja mikäli maksettava poliittinen ja muu hinta ei olisi liian korkea, poliittinen, taloudellinen ja viime kädessä sotilaallinenkin painostus Suomeakin vastaan on mahdollisuuksien rajoissa.

Käytännön tasolla on toisaalta vaikea nähdä, miten Venäjä voisi etunsa siten laskea, että sillä olisi syytä käyttäytyä Suomea vastaan samalla tavalla kuin Georgiaa vastaan. Kuitenkin se, mikä on irrationaalista meidän näkökulmastamme, voi olla rationaalista venäläisestä näkökulmasta. Jos – niin kuin Venäjän johto selvästi näyttää ajattelevan – Naton laajentuminen sen rajanaapureihin on ollut ja on jatkossakin tunkeutumista sen etupiiriin, riippuisi voimasuhteista ja etu- ja hyötylaskelmista, miten voimakkaasti Venäjä reagoisi esimerkiksi Suomen Nato-option realisointiin. Georgian kriisin valossa voisi sanoa, että option käyttäminen on tullut tarpeellisemmaksi, mutta sen käytön seuraukset vakavammiksi kuin vielä vuosikymmen sitten. Samalla on Nato-jäsenyyteen liittyvä ainoa varsinainen turvallisuusriski kasvanut: kelpaisiko Suomi(kaan) ilman muuta jäseneksi ja vaikka kelpaisikin, tulisiko sitä apua tositilanteessa.

Mitä konkreettisia johtopäätöksiä edellä olevasta olisi tehtävä? Riippumatta liittoutumisratkaisusta (Nato vai ei), on yksi asia, joka vaatisi nopeita poliittisia ja taloudellisia linjapäätöksiä, nimittäin Suomen energiariippuvuus Venäjästä. Suomen turvallisuuspolitiikan yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tulisi ottaa energiaomavaraisuuden kasvattaminen, ja nimenomaan riippuvuuden vähentäminen Venäjästä. Se olisi tehtävä asteittain ja hiljaisesti, ei demonstratiivisesti Venäjän uhkaa nenän edessä heiluttamalla. Mutta se olisi ehdottomasti tehtävä. Yhdysvaltain merijalkaväen motto on: ”If you grab them by the balls, their hearts and minds will follow”. Venäläisetkin luultavasti tuntevat sen.”

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu