20 vuotta ja mitä jäi käteen

Kontrafaktualisointia: jos Neuvostoliitto ei olisi hyökännyt Afganistaniin vuonna 1979,

  • ei olisi syntynyt ääri-islamilaista sissiliikettä, jota Yhdysvallat tuki ja joka sitten kääntyi tukijaansa vastaan,
  • Neuvostoliitto ei ehkä olisi romahtanut, eikä ainakaan niin nopeasti kuin se tapahtui, eikä Suomesta olisi tullut Naton rauhankumppania,
  • ei olisi tapahtunut al-Qaidan terrori-iskua Yhdysvaltoihin 11.9.2001,
  • Yhdysvallat ei olisi hyökännyt Afganistaniin,
  • eikä Suomikaan olisi juuttunut sinne 20 vuodeksi,
  • ei olisi tarvittu Ulkopoliittisen instituutin tutkimusta siitä, miksi sinne mentiin, mitä siellä saatiin aikaan ja mitä siitä ehkä voidaan oppia.

Harvoin on viime vuosina minkään tutkimuslaitoksen julkaisu saanut niin välitöntä ja laajaa – tosin kyllä myös äkkiä päättynyttä – julkisuutta kuin Ulkopoliittisen instituutin juuri joulun alla 2022 julkaisema tutkimus Suomen osallistumisesta Naton operaatioon Afganistanissa vuosina 2002-2022. Siitä uutisoinnissa ja sen kommentoinnissa ei ole paljastunut sellaista, mistä olisi oltava jyrkästi eri mieltä. Tosin sitä voisi moittia pumpuliin kääritystä kielenkäytöstä, johon kätkeytyy varsin karuja arvioita operaatiosta ja Suomen osallistumisesta siihen. Selkokielisempi oli varsinkin se nuori tutkija, joka luonnehti, että sinne mentiin tietämättä oikeastaan mitään Afganistanista, ilman suunnitelmaa siitä, mitä sinne mentiin tekemään ja että päämotiivi näytti olleen, että kun kaikki muutkin menivät. Ehkä tuo oli jo liiankin karu arvio, mutta ainakin se hätkäytti hereille.

Aina voisi kysyä, miten tutkimukseen, jonka tilaaja on ollut Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta, on vaikuttanut se, että UPI toimii Eduskunnan yhteydessä ja pääsiassa sen myöntämillä varoilla. En väitä että analyysiin tai löydöksiin mitenkään, mutta ehkä tyyliin ja kielenkäyttöön. Kontrasti on ainakin näkyvä kun vertaa, mihin tyyliin instituutin edustajat ovat kommentoineet erinäisiä muita asioita, vaikkapa sotaa Ukrainassa ja presidentti Trumpin persoonaa ja toimintaa. Ei niin, etteivätkö niitä koskevat arviot olisi olleet asiallisesti useimmiten paikallaan.

Keskeisiä löydöksiä tutkimuksessa on kolme, ja tarkastelen niitä nyt sellaisina kuin ne itse näen, ilman pumpuliin käärimistä:

  • poliittisen tuen osoittaminen Yhdysvalloille al-Qaidan sinne 11.9.2001 tekemän terrori-iskun jälkeen,
  • sodankäynnin taitojen terästäminen tosioloissa,
  • Afganistanin muuttaminen paremmaksi maaksi ja yhteiskunnaksi (”paremmaksi” tarkoittaen demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia, ja varsinkin naisten asemaa).

”Nine-eleven” kuten sitä on totuttu kutsumaan, oli valtava (tässä tuo sana on todella paikallaan) shokki Yhdysvalloille. Tietenkin aiheuttamansa ihmishenkien menetyksen (enemmän kuin Japanin yllätyshyökkäyksessä Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla vuonna 1941) ja myös aineellisen tuhon (jos kohta Yhdysvaltain mittakaavassa sittenkin vaatimattoman) takia, mutta viime kädessä eniten siksi, että se kertaheitolla murskasi amerikkalaisten tunteen mahdistaan ja haavoittumattomuudestaan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.

Pearl Harboriin Yhdysvallat vastasi julistamalla sodan Japanille. Se oli looginen vastaus, sillä iskun teki valtio sotatoimena. Terrori-iskun pitäminen sotatoimena, ja sodan aloittaminen sitä ja ylipäänsä terrorismia ja vielä absurdimmin terroria vastaan, sen sijaan oli sen sijaan perusteellisen väärä reaktio. Tosin olihan Afganistanin Taliban-hallinto antanut suojapaikan al-Qaidalle, joten jonkinlaisia perusteita käydä itse maata vastaan sen sijaan, että olisi rajoituttu al-Qaidaan, saattoi olla olemassa, mutta leimaa-antavaa operaatiolle, varsinkin Talibanin kukistamisen jälkeen oli ymmärtämättömyys kohdemaan yhteiskunnasta, historiasta ja olosuhteista. Kuitenkin kokemusta piti olla. Jos ei ollut tullut luetuksi historiaa menneiltä vuosisadoilta, jotka olisivat todistaneet vaikeudesta/mahdottomuudesta alistaa tämä maa, omien kokemusten Neuvostoliiton vastaista sotaa tukiessa olisi pitänyt sitä ainakin antaa. Perustavanlaatuinen virhearvio oli antaa raivon ja kostonhimon määritellä sotaan ryhtyminen, joka kuitenkin lähtökohtaisesti vaatii kylmää harkintaa onnistuakseen. Ja kun maahan oli juututtu, sieltä poistuminen ilman selkeää voittoa muodostui uhkaksi omalle uskottavuudelle ja kenties vielä enemmän omanarvontunnolle.

Mutta miksi muut maat lähtivät mukaan Afganistaniin? Miksi Yhdysvallat vetosi Naton 5. artiklaan, siis sen kollektiivisiin turvatakeisiin, perusteluna koko puolustusliiton saamiseksi mukaan sotaansa ”terroria” vastaan? Nämä kysymykset ovat relevantteja Suomessakin, vaikka Nato-jäsenyyttä ei tuolloin edes harkittu. Tässä kokemuksesta Afganistanista voisi ja pitäisi ottaa oppia. Toisaalta pitäisi muistaa, että Yhdysvallat oli tuolloin mahtinsa huipulla ja sen epäsuosioon joutuminen, saati tarkoituksella hankkiutuminen, olisi ollut typerä teko. Tämä kiteytyi ehkä parhaiten George W. Bushin julistukseen, että joko olette meidän puolellamme tai meitä vastaan. Ja olihan operaatiolla myös YK:n siunaus, jota Suomi oli aina pitänyt keskeisenä voidakseen osallistua rauhanturvaamis- ja kriisinhallintaoperaatioihin.

Niinpä vaikka jälkeenpäin on helppo arvostella ja tuomita, en pidä Suomen tuonaikaista päätöstä ”mennä mukaan kun kaikki muutkin menivät” vääränä päätöksenä. Sitä voi kysyä, olisiko tämä solidaarisuuden osoitus tullut täytetyksi, vaikka Afganistanista olisi lähdetty jo aikaisemmin.

Sotataitojen oppiminen tosioloissa tuskin saattoi olla alkuperäinen tavoite Afganistanin operaatioon osallistumisessa. Eihän sen alun perin pitänyt ollakaan sota-, vaan rauhanturva- tai kriisinhallintaoperaatio. Lisäksi suomalaiset sijoitettiin Afganistanin pohjoisosiin, joissa ei alkuvaiheessa mitään varsinaista sotaa muistuttavia yhteenottoja edes ollut. Sittemmin tilanne muuttui ja oikeita taisteluja, tosin pienimuotoisia, sattui suomalaistenkin kohdalle.

Silti, jo pelkkä paikallaolo ja muiden, aktiivisemmin varsinaista sotaa käyneiden kanssa tehty yhteistyö ja tuntuma siihen, mitä sellainen oikeasti on, varmasti tuotti jo sinänsä kokemusta, jota ei harjoituksissa koskaan voi saada. Sama koskee tietysti taistelutaktiikkaa, kenties -strategiaakin. Arvelen kuitenkin, että koko tämä osa operaatioon osallistumista ja sen opetukset ovat olleet lähinnä ”oheistuote”. Kysyä voi myös, miten suoria oppeja Afganistanista voi saada Suomen puolustamiseen Suomen omalla tai sen lähialueella, siinä määrin sekä potentiaalinen vastustaja että geografia olisivat erilaisia.

Jos sotaan ryhtyminen Afganistanissa kohdattua vihollista vastaan osoitti maan huonoa tuntemusta ja ylimielisyyttä sen suurvallan taholta, jonka johdolla sitä käytiin, jos mahdollista vielä suurempaa tietämättömyyttä ja piittaamattomuutta osoitti kuvittelu, että se voitaisiin ulkopuolelta käsin ja pakottamalla muuttaa länsimaistyyppiseksi demokratiaksi. Tässä syyttävä sormi ei osoita vain Yhdysvaltoihin ja muihin suurvaltoihin, vaan tukevasti myös pienempiin, mukaan lukien Suomi. Tässä jos missä törmättiin ymmärtämättömyyteen kohdeyhteiskunnan historiasta, kulttuurista, uskonnosta ja ylipäänsä yhteiskunnan rakenteesta, ja myös kehitystasosta. UPIn raportin lause siitä, että jos perustarpeita ei voi tyydyttää, abstrakti tasa-arvopuhe on ”ongelmallista” on ainakin piiriennätys, ellei isompikin, sievistelevästä eufemismipuheesta.

Ainakin Suomessa on huomio Afganistaniin annetussa kehitysavussa ja sen puitteissa toteutetuissa projekteissa kohdistettu ennen muuta maan naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen. Sinänsä tämä oli tietenkin kiitettävä tavoite, varsinkin maassa siihen asti valtaa pitäneen Taliban-hallinnon jäljiltä. Niin raa’alta kuin se voi tuntua, on kuitenkin nyt, kun maata taas hallitsee Taliban, joka näyttää palaavan entiseksi brutaaliksi ääri-islamilaiseksi itsekseen, pakko kysyä, ovatko Afganistanin naiset ja tytöt nyt, nautittuaan parikymmentä vuotta asemansa paranemisesta – ja varmaan alettuaan aidosti toivoa paranemisen jatkuvan – katkerampia kuin jos he eivät olisi koskaan mitään parannusta asemaansa osanneet haaveillakaan. Olen nimittäin varsin skeptinen sen suhteen, että Afganistanissa lähivuosikymmeninäkään tilanne tässä suhteessa parantuu, joten puheet siitä, että siemen jäi elämään ja että nuori polvi vielä nousee ja ottaa maan haltuunsa demokratia silmissä siintäen, kuulostivat toiveajattelulta ja parhain päin selittelyltä.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu